Kirkkokunnat ja poikittaisliikenne

Verkkolehti Seurakuntalainen julkaisi kirjoituksen kirkkokuntien välisestä liikenteestä  viitaten Uusi Tie -lehden artikkeliin katoliseen kirkkoon siirtyneistä kristityistä. On hienoa, että kirkkokuntaa vaihtanutta ei uhkaa vaara. Kristinuskon suuntaukset eivät sovella apostasia-tuomioita, ainakaan avoimesti. Pitäisin toki toivottavana jäämistä omaan kotikirkkokuntaan sen kriittisenä tukijana. Nykyajan kaoottisen maailman tapahtumat ja katsomusten markkinat ahdistavat ymmärrettävästi mielen turvaa etsiviä. Jo naispappeus ja sukupuolisuuden moninaisuuden hyväksyminen on synnyttänyt kotimaamme kirkossa epäviihtyvyyttä ja allergiaa, joka saa pysyvyyteen kiintyneet siirtymään uloskäynnin luo.

Joskus etääntyminen entisestä yhteisöstä on reaktio kulttuurin ja oppien jäykkyyteen. Jos vallitsevien käsitysten ja omien ajatusten sovittaminen on kovin hankalaa, voi tulla tarve siirtyä sivummalle sen sijaan, että jäisi seurakunnan yhteyteen häirikkönä. Joissain kristinuskon yhteisöissä ja kirkkokunnissa (erityisesti katolinen kirkko) vallitsee järjestyksen määrittävä piispa-instituutio ja oletus kirkon hallussa olevasta totuuden ohjeistosta ja auktoriteetista (kuten Uskonopin dikasteria). Yksityinen ajattelu on uhka ja hiljainen julistamaton apostasia-tuomio häilyy epäilijän yllä.

Katoliseen kirkkoon siirtyminen protestantismin eri suunnista on yksi ajan ilmiöistä. Reformaation jälkeisen maailman hajanaisuus, kirjavuus ja rikkinäisyys on tosiasia. Sitä ei sovi kieltää, mutta samalla on todettava, että katolisuuden korkean kupolin alla vallitsee myös sekaannus, kirjavuus ja epäsopu. Nykyisen paavin urhea ponnistus suvaitsevan ja avaramman kristinuskon puolesta saa vastaansa lähes heresia-tuomion konservatiivisilta laidoilta.

Moitteita ja kompastuskiviä

Verkkomedia tarjoaa valikoiman podcast-sivustoja kristinuskon sisäisistä otteluista. Katolista kirkkoa puolustavat teologisen virityksen ja raamattuoppineisuuden julistajat ovat oma lajityyppinsä. Vastapuolta edustavat mm. kalvinismin ja baptismin suunnalta tulevat analyysit. Useat protestantismia kritisoivat podcast-julistajat ovat näistä suunnista katoliseen kirkkoon siirtyneitä. Katolisuutta puolustava apologia on samalla kuin tilitys oman hengellisen polun vaiheista. Näihin puheenvuoroihin perehtyminen olisi mitä terveellisintä ainesta itse kunkin uskonnollisen ajattelun syventämiseksi ja kannanottojen täsmentämiseksi. Kritiikki kannattaa ottaa todesta.

Lutherin perintöön kohdistuvan kritiikin kohtia ovat sola scriptura –periaate ja sola fide -julistus. Kuten alempana perustelen, tämä kritiikki sisältää vahvan pointin ja perustelun, jota ei voi tyhjäksi vääntää. Toisaalta kritiikki nojaa – ehkä tahattomaan – väärinymmärrykseen reformaation oivalluksista. Kun sola fide –ajatus tulkitaan tarkoitushakuisesti vinoon, tuloksena on perverssi evankelisuus, juuri siten kuin katolinen kritiikki terävästi osoittaa.

Muita kompastuskohtia ovat oppi kiirastulesta sekä Maria-dogmit. Näistä en luule löytyvän sovintoa tulkintojen rikkauteen ja joustavaan eksegeesiin vetoamalla. Olisi opittava olemaan sovinnollisesti eri mieltä. Kussakin leirissä olisi omaksuttava kunnioitus ja sietokyky koskien tradition painavaa laahusta ja suvaitseva suhtautuminen rajamuurin takaisen kristillisen kirkon oikeuteen säilyttää omituisiakin käsityksiä. Kulttuurisina rakenteina, mielipiteinä ja katsomuksina.  Sopu syntyisi erilaisuuden sietämisestä. Tulisi muistaa millaisia repeämiä syntyi ensimmäisen vuosituhannen aikana, kun muutaman kirjaimen sana filioque johti skismaan ja kirkon halkeamiseen.

Kristinuskon ja juutalaisuuden välillä on kohtalokas syväekumenian haaste. Kristinuskon piirissä tulisi kunnioittaa/ymmärtää esimerkiksi vuosituhansien takaa periytyvää ympärileikkauksen instituutiota. Juutalaisten lähimmäisten toivoisi myöntävän, että tämä ajanlaskun ensimmäisen vuosisadan aikana juutalaisen lahkon piirissä tapahtunut tradition murtuminen oli osa ihmiskunnan historiaa, joka tapahtui yhteisen jumalan kunnioituksen piirissä ilman tarkoitusta pilkata tai häväistä. Kyseessä oli kulttuurin kyseenalaistaminen osana ihmiskunnan autonomisen itsereflektion ja uudelleen ajattelun perinnettä. Tämä tradition murtuma synnytti 2000 vuotta jatkuneen viha-asetelman kahden Aabrahamin uskontoa kunnioittavan ryhmän kesken. Erkaantuvan kapinoitsijan ja vakiouoman välinen halkeama. Ihmiskunnan häpeätahraksi on nähtävä tapahtumien kulku, jossa kapinoiva vähemmistö voimistuttuaan imperiumin valtauskonnon asemaan ryhtyi vainoamaan ja tölvimään kasvattajakotiaan. Antisemitismi on Aabrahamin suvun uskontodialogin traaginen epäonnistuminen.

Trent Horn ja James White

Monipuolisesti lahjakas Trent Horn syntyi 1985 Kaliforniassa ja myöhemmin Arizonassa asuvaan perheeseen, jossa oli juutalainen isä ja ex-katolinen äiti. Uskonnollinen etsintä johti 2002 katoliseen kirkkoon ja hänestä on tullut ahkera katolisen uskon advokaatti, jonka podcast-esitykset tunnetaan laajasti.

Trent Hornin podcasteissa taajaan toistuva teema on katolisuuden ja protestanttisen kristinuskon vertailu, virheiden osoittaminen ja oman kirkon kiistanalaisten oppien puolustelu.  Näitä väittelyitä kannattaa seurata keskittyneesti. Ne ovat täynnä intensiivistä hurskasta rationaalisuutta ja sekulaarissa katsannossa teologisen viisastelun komiikkaa. Aiheita ovat mm. kiirastulioppia koskeva kiista tai kysymys, voiko pelastuksen jo löytänyt kristitty menettää pelastuksensa. Erityisen kutkuttava aihe on osoittaa virheeksi protestantismin hellimät periaatteet sola scriptura ja sola fide.

Yksi Trent Hornin kiistakumppaneista on James White, tunnettu podcast-teologi, joka edustaa kalvinismia ja baptistisuuntausta. James White toimii kristillisen apologian opettajana (Grace Bible Theological Seminary) ja hallinnoi omaa online-kirkkoa Alpha&Omega Ministries. Trent Horn ja James White edustavat molemmat kristinuskon muotoa, jossa tiedetään tarkoin ihmisen kuuluvan joko pelastettujen tai ei-vielä-pelastettujen joukkoon, ja tämän statuksen ratkaisee joukko täsmällisiä ehtoja.

Käsite ”pelastus” on ilmeisen konkreettinen selväpiirteinen tosiasia, jonka osia ovat oikeanlainen mielen sisältö, elämän valinnat, oikein toteutetut ja oikea-aikaiset uskonnolliset rituaalit. Erityisen tärkeätä on pelastuksen tilaan siirtyminen, joko kääntymiskokemuksen tai asianmukaisen riitin kautta. Sallitun ja hyväksyttävän rajan yritykset ovat kohtalokkaita. Uhkana on elämästä erkaantumisen hetki; kuoleman jälkeen edessä voi olla tuskainen jatko-aika ja lopulta helvetin kärsimykset, jollei eletty elämä ja mielen status kelpaa Jumalan edessä. Jos kuoleman hetkellä et ole kokonaan pyhitetty ja synnistä puhdistettu, olet vaikeuksissa. Katolisuuden, luterilaisuuden ja kalvinismin tilanneanalyysi ja vastaukset eroavat ja kunkin tahon systemaatikot löytävät perustelut valituista Raamatun jakeista.

Rigoristinen usko ja hyttysten siivilöinti

Vanhurskas Jumala, viimeinen tuomio, pelastuksen käsikirja ja pyhittyneen elämän kriteerit ovat juutalais-kristillisen oppitradition piirteitä, Raamatun tekstien ja varhaisten kirkkoisien muotoilemia.  Tämän rigoristisen uskonnonmuodon varhainen haastaja oli Nasaretin Jeesus, joka nosti radikaalilla tavalla uskonnon keskiöön tekojen, sääntöjen ja protokollan sijasta sen miten ihmisveljet kohtelevat toisiaan. Ydintä ovat juutalaisuuden syvyydestä nouseva murtuvan kaislan armahtamisen periaate ja lähimmäisyyden kultainen sääntö. Hän vinoili niille, jotka pyhityspyrinnön nimissä kuurnitsevat hyttyset, punnitsevat mintut ja kuminat mutta väheksyvät tärkeintä lakia lähimmäisen kohtelusta. Tästä Jeesuksen ja Paavalin näystä nousee historiallis-kriittisen raamatunluennan oivallus, radikaali kristillinen humanismi. Tekisi mieli täsmentää: juutalais-kristillinen humanismi.

Trent Horn ja James White ovat rigoristisen fundamentalismin seuraajia, jotka katsovat Raamatun ja kirkko-isien kirjoituksiin kätkeytyvän ikuisen totuuden ja normatiivisen ohjeiston. Tämän kaltainen uskonnon seuraaminen muistuttaa vastaavaa ajatusta islamin piirissä, jossa traditioon ja kirjasta löytyvään sanaan alistuminen on uskonnon ydin. Horn ja White käyvät keppimiekkailua Raamatun jakeilla. Johtoajatus ja suurin hyve on kirjoitetun sanan palvonta. Kun totuuden uskotaan löytyvän Raamatun lehdiltä ja uskonto on olennaisesti kirjoituksiin koodatun viestin tulkitsemista, tuloksena on eloisaa debattia, rationaalis-teologista voimistelua. Trent Horn analysoi tässä protestantismin erheitä. Tämän linkin keskustelussa Trent ja James väittelevät katolisen kirkon kiirastuliopista. Molemmilla on luja käsitys, että vastaus löytyy Raamatun jakeista. Samoin molemmille on selvää, että kuoleman hetkellä vallitseva sielun puhtaus ja mielen tila (purification) ratkaisee. Tuomarin istuin, kadotus ja kahden kamarin oppi on molemmille selvää pässin lihaa.

Seuraavassa taltioinnissa sairaalakäynnistä ja anestesian jälkivaikutuksista toipuva James White pitää eloisan ja pippurisen palopuheen. Mukana kritiikkiä katolista kirkkoa ja paavi Franciscusta kohtaan ja vasta-eksegeesiä kalvinismia horjuttavasta kirjasta (2017 Brent Lay, 2PR).

Seuraava esimerkki on vuoden 2019 Catholic Answers -konferenssista. Tim Staplesin todistus Maria-dogmeista ei jätä kylmäksi. Itse asiassa sekulaariprotestanttinen otsani jäi pikemmin tulikuumaksi, huumorikevennyksistä huolimatta. 

Ortodoksien ikoneja koskevassa kiistassa spekuloidaan siitä, milloin hartaus, ikonin kunnioitus ja kuvan palvonta idolina sekoittuvat. Ikonikiista on särkenyt kristittyjen sopua vuosisadat.  On outoa, miten Jeesuksen äidin nosto ihmisyydestä yliluonnolliseen asemaan on lipsunut vastaavan kritiikin ohi katolisten veljiemme mielessä. Maltillinen kristillinen sekularismi olisi omiaan eheyttämään katolisen ja protestanttisen maailman juopaa.

Sola fide ja vino ymmärrys

Dr John Bergsma (Franciscan University in Steubenville) on kiinnostava esimerkki protestantismista katoliseen kirkkoon siirtymisestä. Hän on kuvannut eloisasti kääntymistään vuonna 2001 ja miten sola scriptura ja sola fide antoivat lähtösysäyksen.  Kalvinistisen kodin ja pappissuvun kasvatti oli valmistunut seminaarista ja aloitti ovelta-ovelle evankelistana harjoitellen kokeneemman työparina. Hänen oppimansa käännytyskaava alkoi tökkiä. Evankelioinnin ytimenä oli tuttu idea: Riittää kun sanot mielessäsi: Minä uskon ja otan vastaan Jeesuksen. Silloin olet pelastettu. Evankelista korosti tarjoamansa ihmelääkkeen tehoa kysymällä kääntyneeltä: Mitä jos huomenna erehdyt ryöstämään pankin tai tekemään murhan, oletko edelleen pelastettu ja menossa taivaaseen? Oikea vastaus on kyllä, koska turvana on ”sola fide” periaate. Tässä kohtaa John Bergsman reformoitu usko alkoi rapautua ja edessä oli etsintä, joka johti katoliseen kirkkoon.

Bergsman kohtaamaa julistusta tulisi kutsua pervo-evankelisuudeksi, koska siinä sotketaan reformaation keskeinen ajatus. Moite on aiheellinen, koska monien kristillisten suuntien taktiikka on nykyäänkin muunnelma tästä. Kun saadaan henkilö sopivan tunnetilan vallitessa sopertamaan ehdotettu mantra, horjahtamaan polvilleen, nostamaa käsiä kohti taivasta tai muuten ilmaisemaan tahtonsa liittyä mukaan elämyspiiriin, on pelastettujen joukko kasvanut yhdellä. Puhe halvasta armosta osuu todella oikeaan.

Armon korruptio ja omavanhurskaus

Lutherin huudahdus ”sola fide” on ymmärrettävä protestina kirkkoon vuosisatojen aikana pesiytyneen armon ansaintakuvion, jumalaa lepyttävän korruption kritiikkinä. Me 2000-luvun kristityt rehellisesti sieluamme punniten tunnemme, miten mieli askartelee omantunnon koulutodistuksen virheiden, paheiden, puutteiden ja moraalisten ryppyjen parissa. Näiden rinnalla pohdimme kristityn elämänmallin toteutumaa, pikku ansioita, onnistumista, kristityn ihanteen mukaisia tunnusmerkkejä.  Miltä kokonaisuus ja hyve/pahe saldo kohdallani näyttää? Tähän saumaan kirkko on vuosisatojen kuluessa kehittänyt menestyneitä vaihtokauppatuotteita: Jumalalle kohdistettuja eleitä, ylistäviä palvonnan menoja ristimerkistä rukousnauhan hypistelyyn, rukouksia, hartaussuoritteita, hiljentymistä ja kirjoituksien opiskelua. Varsinaiset kanssaihmisten ja maailman hyväksi tehtävät uhraukset, auttaminen, lahjoitukset, diakonia ja lähimmäistuki ovat näitä myös – ja totisesti arvokkainta. Vilpittömiä ja sisäisestä tahdosta nousevia useimmiten, mutta ihmisellä on kiusaus, inhimillisesti ymmärrettävä toki, nähdä hyvän tekeminen myös kuin toisen vaakakupin sisältönä ja pieninä ansioina kaikkivaltiaan edessä.

Jeesus kysyi useissa kohdin ihmisen aitojen sielun motiivien perään. Lutherin sola fide -huudahdus tähtäsi sellaisen radikaalin sielun peilin näkemiseen, jossa salattu hyve-algebra, Jumalan kanssa käytävä puutteiden hyvittely pyhyysmenojen, uhrauksien, kieltäymysten, aneiden, katumusharjoitusten ja hyvien tekojen kanssa näkyy vähäarvoisena ja mitättömänä.

Sola fide -periaate ei sisällä lainkaan ajatusta elämisen ja käytöksen eettisten normien vähättelystä, sallivuutta lipsua moraalisen käytöksen ihanteista. Hälläväliä-elämäntapa ja sekoilua sietävä uskonnollisuus on pervo-evankelisuutta ja sola fide -ihanteen sotkemista halpamaisella tavalla. Kokonaan toinen asia on sitten se, miten ihminen voi rehdin itsetuntemuksen, puutteista ja syytöksistä kuormittuneen jomottavan omatunnon alla löytää rauhaa ja tasapainoa – uskonnollisen ansainnan tyhjän kukkaron, pikemmin suuren velan tunteen kanssa. Nuoruuden vuosina kuulemani maallikkopuhujien käyttämä termi ”omavanhurskaus” on sattuva ja täsmälleen oikea.

Artikkelikuvassa risteys Makatissa Filippiineillä. Kuva: Mike Gonzalez (TheCoffee),  CC BY-SA 3.0  via Wikimedia Commons.