Informaatiokulttuurin muutos teologisessa tutkimuksessa

Termi ”informaatiokulttuuri” (information culture) on lähtöisin suomalaisesta kirjastotutkimuksesta, ja sen on lanseerannut Åbo Akademissa vaikuttanut informaatikko Mariam Ginman. Hänen vuonna 1987 julkaistu artikkelinsa “Information culture and business performance” käsitteli yritysmaailman kykyä vastata toimintaympäristön muutoksiin keräämällä ja jäsentämällä ulkoiseen maailmaan liittyvää relevanttia informaatiota yrityksen menestyksen ajamiseksi. Tämä edellyttää ympäristön muutosten kiinnostunutta seuraamista sekä sen jäntevää ja joustavaa sovittamista yrityksen toimintaan.[1]

Ginmanin avauksen jälkeen informaatiokulttuurin tutkimus on laajentunut koskemaan myös informaatioon liittyvä kulttuuriarvoja, asenteita ja vaikutuksia. Kaikilla organisaatioilla ja yhteisöillä on informaatiokulttuurinsa riippumatta siitä, miten näitä kulttuureja havaitaan, arvioidaan tai käsitellään. Tavallisesti informaatiotutkimuksessa informaatiokulttuurin käsite liitetään organisaation tai yhteisön tietoisiin toimiin, etenkin informaation ja datan kirjaamiseen. Informaatiokulttuuria ei kuitenkaan voi hallita, koska se perustuu mitattavien suureiden lisäksi arvoihin ja uskomuksiin.[2]

Tieteellisen tutkimuksen kova ydin ja informaatiokulttuurin suuri kehys

Tässä teologisen tutkimuksen informaatiokulttuurin muutosta koskevassa artikkelissa lähestyn aihetta avarasti ja inklusiivisesti. Artikkelini on enemmän keskustelupuheenvuoro kuin tieteellinen tutkimus informaatiokulttuurin muutoksesta. Pyrin hahmottamaan kysymystä tavalla, joka siirtää huomion tiedeyhteisöstä osin sen ulkopuolelle – tarkemmin sanoen tiedeyhteisön ja ympäröivän todellisuuden väliin. Viime vuosikymmeninä tapahtuneen rajun muutoksen keskellä myös kirjaston rooli on muuttunut radikaalisti. Se ei pysty enää vanhaan tapaan asemoimaan itseään informaation välittäjäksi – siis painettujen kirjojen kokoelman hoitajaksi – vaan sen täytyy etsiä koko ajan uutta rooliaan digitaalisen vallankumouksen, kaupallisten kustantajien ahneuden, sosiaalisen median arkipäiväistymisen ja avoimen julkaisemisen ristipaineissa.

Tieteellinen tutkimus – ja tässä tapauksessa teologinen sellainen – ei ole ainoastaan sitä harjoittavan organisaation tai yhteisön hallussa oleva asia. Tätä se ei ole edes siinä mielessä, että tiedeyhteisö on kansainvälisesti verkostoitunut organisaatio, joka julkaisee ja popularisoi tutkimustaan sekä kotimaisilla että kansainvälisillä foorumeilla. Tämä kaikki muodostaa ainoastaan akateemisen informaatiokulttuurin kovan ytimen.

Tiedeyhteisöllä on toimintaansa luonnostaan lankeava hic et nunc -näkökulma. Tässä ja nyt tulee julkaista ja kukoistaa, olla ajassa kiinni. Tiedeyhteisössä informaatiokulttuurin muutoksen seuraaminen onkin useimmiten aktiivista osallistumista kansainväliseen keskusteluun ja sen aallonharjalla pysymistä. Tämä edellyttää muutokseen liittyvien ulkoisten tekijöiden, ennen kaikkea elektronisen julkaisemisen ja sosiaalisen median mahdollisimman ekonomista niveltämistä osaksi omaa informaatiokulttuuria. Internetissä toimivat tutkijoiden julkaisupankit kuten academia.edu ja ResearchGate ovat helpottaneet tutkijoiden keskinäistä kommunikaatiota ja siirtäneet heidän informaatiokulttuuriaan osin rajallisista hankintabudjeteistaan riippuvaisten tieteellisten kirjastojen ulkopuolelle. Teknologinen kehitys on kiihdyttänyt akateemisen informaatiokulttuurin intensiivistä hetkessä elämistä.

Tähän kokonaiskuvaan liittyy joitakin erityiskysymyksiä, joihin palaan tuonnempana. Olennaista on kuitenkin huomata, että tutkimuksen informaatiokulttuurilla on kova akateeminen ydin, jolle ulkopuoliset tapahtumat ovat relevantteja vain siinä mielessä, miten ne vaikuttavat tutkimuksen publish or perish -logistiikkaan.[3]

Tutkimuksen kovan ytimen informaatiokulttuuri on sidoksissa keskeisiin akateemisiin pyrkimyksiin. Ytimeen kuuluu kaikin puolin vakuuttavien ja sopivasti mittavien tutkimushankkeiden luominen ja toteuttaminen, mieluiten yhteistyössä muiden kansainvälisten toimijoiden kanssa. Kukoistukseen kuuluu myös tutkimusrahoituksen takaaminen doktorandeille ja muille nuorille tutkijoille, julkaiseminen kansainvälisesti vaikutukseltaan korkealle arvioiduissa lehdissä ja julkaisusarjoissa (impact factor), oman tutkimuksen esittäminen kansainvälisillä foorumeilla – ja niin edelleen.

Tutkimuksen kova ydin on kuitenkin sekä pyrkimyksiltään että sisällöiltään olennaisesti sidoksissa suurempaan kokonaisuuteen, joka vaikuttaa tutkimuksen informaatiokulttuuriin. Tutkimuksen kehitys perustuu tieteellisesti kiinnostavien kohteiden valinnan lisäksi myös tiedemaailman ulkopuolisiin kehityskulkuihin ja tekijöihin. Etäisyyden päästä katsottuna tieteellisen tutkimuksen informaatiokulttuuri elää laajassa diakronisessa virrassa ja avarassa synkronisessa kentässä, joiden välille syntyy usein vahva yhteys. Kumpaankin liittyy kaikilla tieteenaloilla kiinnostavia yksityiskohtia, mutta tässä artikkelissa huomion kohteena on teologinen tutkimus, joka on aivan oma tapauksensa yliopistotieteiden joukossa. Tämän jutun esimerkkinä käytän helsinkiläistä yliopistoteologiaa. 

Teologia, kirkko ja yhteiskunta: Suhteiden suuret tekijät 1900-luvun alkuun saakka

Kolmannen vuosituhannen teologia ei ole luonnollinen eikä pitkästä historiastaan riippumaton tieteenala. Eurooppalaisen protestanttisen teologian nykyhetken ymmärtämiseksi on ymmärrettävä niitä historiallisia muutoksia, joiden kautta teologiaa tehdään tässä ja nyt. Ymmärtämistä saattelevat ihmetteleminen ja siitä nousevat monenlaiset kysymykset.

Teologia on vanhin eurooppalainen yliopistotiede, joka alkuaikoinaan selitti muuta todellisuutta Raamatusta ja kirkon opista käsin. Reformaation jälkeen teologia säilytti johtavan asemansa, mutta viimeistään kopernikaanisen maailmankuvan läpimurrosta alkoi alamäki. Luonnontieteiden kasvu ja kukoistus sekä valistuksen voittokulku työnsivät teologian pois tieteiden keskiöstä askartelemaan omien kysymystensä parissa.

Etenkin historiallinen ja kriittinen raamatuntutkimus ja syventynyt käsitys kristillisen opin historian monimuotoisista ongelmista loivat teologiasta oman modernin tieteenalansa. Kokonaiskuva modernista tieteellisestä teologiasta syntyi protestantismin piirissä valistuksen jälkeen, jolloin F. D. E. Schleiermacher esitti 1800-luvun alussa perustavanlaatuisen ja asemansa säilyttäneen jaon teologisiin oppiaineisiin: filosofiseen (systemaattiseen) teologiaan, historialliseen teologiaan (eksegetiikkaan eli raamatuntutkimukseen ja kirkkohistoriaan) sekä käytännölliseen teologiaan. Tuolloin muodissa olleeseen kasvuajatteluun nojautuen Schleiermacher esitti, että teologian juuret ovat filosofisessa teologiassa, kun taas historiallinen teologia on sen runkona, ja käytännöllinen teologia edustaa sen kukoistusta. On oireellista, että Schleiermacher jakoi filosofisen teologian apologiaan ja polemiikkiin. Siten kaikki teologinen tutkimus ja opetus on tieteellistä, mutta juuri ja ainoastaan tutkimuksen luonnollinen yhteys kirkkoon tekee siitä teologiaa ja pitää luonteeltaan hyvin erilaiset teologiset oppiaineet yhtenä kokonaisuutena. Protestanttisen teologian agendasta tuli 1800-luvulla selväsanaisen apologeettinen: sen tuli puolustaa kirkkoa ja kristinuskoa. (Schleiermacher 1803)

Eurooppalainen kehitys vaikutti omaleimaisesti luterilaisiin kirkkoihin Saksassa ja Pohjoismaissa. Napoleonin sotaretkien jälkimainingeissa syntyi kansallisuusaate, joka sai näistä kirkoista luonnollisen liittolaisen. Kumousliikkeiltä suojaavan vahvojen valtioiden suojassa kehittynyt valtiokirkollisuus säilytti ja vahvisti kirkkojen aseman. Vuosisadan puolivälistä räjähdysmäisesti levinneestä sosialismista tuli valtiovallan kanssa liittoutuneiden kirkkojen vihollinen. Yhtäältä koulutettu ylempi keskiluokka liitti liberalisminsa nationalismiin, mutta toisaalta sen piirissä liberaali ajattelu ja siihen liittynyt koko ajan syvenevän tieteellisen maailmankuvan omaksuminen loivat dogmaattisille kirkoille vakavan haasteen. Ne eivät kyenneet vastamaan evoluutioteoriaan ja kaikenkattavaan käsitykseen inhimillisen kulttuurin orgaanisesta ja historiallisesta luonteesta. Oikeaoppisuuteen, moralismiin ja rituaaliseen hengellisyyteen keskittyvä luterilainen pietismi integroitui osaksi valtiokirkon elämää ja sen itseään suojelevaa agendaa.

Euroopan luterilaiset valtionkirkot olivat 1900-luvulle tultaessa esivaltahenkisiä, isänmaallisia, oikeaoppisia, apologeettisia ja muutosta pelkääviä organisaatioita. Yhteiskunta demokratisoitui ja maallistui kovaa vauhtia, mutta se ei vielä näkynyt tiiviiksi osaksi yhteiskunnallista rihmastoa kehittyneiden kirkkojen jäsenmäärissä, ei edes 1900-luvun alussa kehittyneen uskonnonvapauslainsäädännön jälkeen. Luterilaisissa maissa teologia palveli kirkkoa Schleiermacherin yhtenäisagendan hengessä yli monenlaisten muutosten ajan. Saksassa idealistiset filosofiset mallit olivat taanneet sille oman elintilansa, ja luterilaisessa Suomessakin teologia sai – hyvin konservatiivisesta perusluonteestaan huolimatta – osansa tästä perinnöstä. (Grane 1987)

Teologia ja kirkko: Suhteiden muutokset 1900-luvun alkupuoliskolla

Kirkko keskellä kylää, luterilainen oppi, kirkollinen pietismi, herätysliikkeet, isänmaallisuus ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Näillä määreillä voi luonnehtia suomalaista luterilaisuutta ja Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa sotien yli aina 1960-luvulle saakka. Näillä luonnostaan langenneilla ehdoilla Suomessa tehtiin myös teologiaa. Vuoden 1918 sisällissota tuhosi senkin vähäisen kannatuksen, jota kulttuuriprotestantismilla ja liberaaliteologialla oli Suomessa. Sodan aiheuttamat kokemukset tekivät kirkosta ja teologiasta entistä isänmaallisempia ja muutosvastaisempia. Samalla herätysliikkeiden asema kirkossa vahvistui.

Tämä kaikki vaikutti myös teologiseen tutkimukseen: Saksassa liberaaliteologian murskanneet Karl Barthin ja Rudolf Bultmannin dialektisen teologian mallit eivät kiinnostaneet suomalaisia teologeja vaan niiden sijaan herätysliikkeiden tutkiminen ja Luther-tutkimus nousivat näkyviksi hankkeiksi. Molemmat hankkeet olivat myös isänmaallisia, ja uudella Luther-tutkimuksella oli vahva yhteys kirkolliskonservatiiviseen saksalaiseen kristillisyyteen. Molemmat loivat kehityksineen ja käänteineen helsinkiläiseen yliopistoteologiaan pitkäkestoisen tradition. (Murtorinne 2009)

Myös eksegetiikka kulki 1960-luvulle saakka kirkollisessa uomassa. 1800-luvun lopulla ja pitkään sen jälkeenkin teologian ja kirkon piirissä raamatuntulkintaa hallitsi ns. beckiläinen teologia, joka perustui Tübingenin yliopiston professorin Johann Tobias Beckin (1804–1878) biblisistiseen, auktoriteetti- ja ilmoituskeskeiseen raamattukäsitykseen. Kun Helsingin yliopistoon 1800-luvun lopulla perustettiin raamatuntutkimuksen virkoja, kirkolliset piirit toivoivat tutkimuksen vastaavan kirkon opetusta ja niin myös kävi, ja sellainen kehitys jatkui sotien yli. Saksalaisen eksegetiikan radikaalit virtaukset (liberaaliteologia, eksistentiaalinen raamatuntulkinta jne.) torjuttiin selvin sanoin. Raamatun auktoriteetin kyseenalaistamista pyrittiin kaikin tavoin välttämään ja tutkimusaiheet valittiin harmittomien teemojen parista. Julkisissa puheenvuoroissaan eksegeetit korostivat Raamatun olevan ilmoitusta ja Jumalan sanaa. Toisen maailmansodan jälkeen piispoina toimineet eksegeetit Aarre Lauha (1907–1988) ja Aimo T. Nikolainen (1912–1995) pyrkivät torjumaan fundamentalismin ja samalla välittämään käsitystä, että hyvä raamatuntutkimus palveli kritiikin kestävää käsitystä Jumalan ilmoituksesta Raamatussa. (Peltonen 1992)

Teologia, tiedeyhteisö – ja kirkko: tie nykyhetkeen

1960-luvun poliittinen nuorisoradikalismi haastoi yhteiskunnan ja kirkon. Kirkon väestä osa korosti uusien työmuotojen kehittyessä myös yhteiskunnallisen työn ja julistuksen merkitystä ja haastoi kirkkoa muutokseen. Maallistuminen ja aineellisen hyvinvoinnin huomattava kasvu muovasivat elämäntapaa koko Euroopassa. Teologian ja kirkon väliseen suhteeseen suurimman akuutin haasteen toivat kuitenkin nuoren eksegeetin Heikki Räisäsen (1941–2015) yleistajuiset julkaisut ja hänen antamansa haastattelut 1960- ja 1970-lukujen taitteessa. Hänen puheenvuoronsa Jeesuksen neitseellisen syntymän epähistoriallisuudesta ja Raamatun jumalallisen auktoriteetin ongelmallisuudesta avasivat kerralla radikaalikriittisen näkökulman, jota kaikki suomalaiset eksegeetit häntä ennen olivat halunneet välttää. Monet teologikollegat arvostelivat Räisäsen relativistista suhdetta Raamattuun, ja kirkossa reaktiot olivat usein kauhistuneita. Seuraavina vuosikymmeninä eksegeettinä menestyvän Räisäsen näkemykset kaatuivat kuitenkin eteenpäin, ja eksegetiikkaa popularisoitiin yhä enemmän. (Peltonen 1992)

Teologisten tutkimusalojen kehitykseen, kasvuun ja uusien tutkijoiden värväämiseen vaikutti ratkaisevasti yliopistojen ja niiden tutkimusrahoituksen huomattava kasvu 1990-luvulta alkaen (Suomen tieteen tila 2000). Teologisten tieteenalojen vahvistuminen ja rahoituksen kasvu edistivät Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan riippumattomuutta kirkollisesta keskustelusta. Helsingin teologit tutustuivat aiempaa enemmän ja laajemmin omien alojensa kansainväliseen keskusteluun ja saivat siitä vaikutteita. Laajojen, tunnustettujen ja kansainvälistä huomiota saaneiden tutkimushankkeiden myötä yliopistoteologia on pystynyt myös aiempaa paremmin lunastamaan paikkansa suomalaisessa tiedeyhteisössä.

Simo Heininen luonnehti kaksi vuosikymmentä sitten osuvasti kirkon ja yliopistoteologian välistä tuolloista suhdetta (Heininen 2001, 11): ”Ei ole olemassa teologiaa ilman kirkkoa, mutta tästä ei seuraa, että teologian pitäisi olla kirkon käskettävissä. Yhteiskunnan intressinä taas on, että uskontoa, nimenomaan yhteiskunnan valtauskontoa tutkitaan puolueettomasti ja kriittisesti.” Kuluvan vuosisadan mukanaan tuomat muutokset ja kehityskulut ovat vahvistaneet teologian riippumattomuuden ja kriittisyyden, mutta samalla ne näyttävät herättävän myös kysymyksen, voisiko teologiaa tai ainakin teologista tutkimusta sittenkin olla olemassa ilman kirkkoa. Kirkko on edelleen suurin organisaatio, jonka tarpeita teologia palvelee. Sen merkitys on kuitenkin hitaassa mutta varmassa laskussa.

Teologiaa ei enää tarvita yksin kirkon vuoksi

Vielä 1990-luvulla jotkut Helsingin yliopistossa puhuivat teologisen tiedekunnan lakkauttamisesta ja pappiskoulutuksen siirtämisestä kirkolle. Nämä puheet ovat kuitenkin loppuneet, ja siihen on vaikuttanut teologian vahvistuneen tieteellisen näytön rinnalla myös teologian maisterien uudenlainen sijoittuminen työelämään. Toisin kuin vielä 1980-luvulla teologian maisterit eivät enää valmistu huomattavalla enemmistöllä kirkon virkaan tai uskonnonopettajan töihin.

Kirkon teologikoulutustoimikunnan vuonna 2022 julkaistun toimintakertomuksen mukaan Suomen evankelisluterilainen kirkko on edelleen merkittävin yksittäinen teologien työllistäjä. Tuolloin toimitetun kyselyn mukaan kirkollisesta työstä leipänsä sai 29 % ja opetustehtävistä 16 %. Muissa kuin kirkon palveluksessa tai opettajan tehtävissä toimivia oli siten 55 %. kaikista teologeista 34 % oli suorittanut tutkinnon, joka ei antanut kelpoisuutta hakeutua papin tai opettajan tehtäviin. Samalla kun teologikoulutus on tieteellistynyt ja ottanut etäisyyttä perinteiseen kirkon palvelijan rooliinsa, se on muuttunut entistä soveltuvammaksi yhä useampien työelämän alojen peruskoulutukseksi.

Kirkon ja teologian löyhtyvään suhteeseen on viime vuosikymmeninä vaikuttanut myös yhteiskunnan sekularisoituminen ja pluralisoituminen. Kirkon jäsenmäärä on huomattavassa laskussa: vuonna 1990 jäseniä oli 87,8 % suomalaisista, kun taas viimeisimmän mittauksen (2023) mukaan luku on 63,6 %. Tällaisessa kehityksessä kirkon huolet ovat jossain määrin siirtyneet teologisesta keskustelusta käytännön asioihin, ja sen on täytynyt etsiä moderneja keinoja puhutellakseen suomalaisia. Vaikka teologian piirissä on yhtäältä tuotettu kiitettävästi tutkimusta popularisoivaa kirjallisuutta, se ei välttämättä kohtaa muuttuneen toimintaympäristön parissa kamppailevia kirkon työntekijöitä. Samalla akateemisen kilpailun kiristyessä teologinen tutkimus tuottaa toisaalta entistä erikoistuneempia osaajia. Kaikesta tästä voisi päätellä, että teologia on menettämässä kosketustaan kirkkoon, jota se perinteisesti on palvellut. Yleissivistävyytensä ja tieteellisen perustansa vuoksi teologikoulutus avaa tiedekunnasta valmistuville maistereille valmiuksia toimia erilaisissa ammateissa myös kirkon ja koululaitoksen ulkopuolella.

Teologian informaatiokulttuurissa elää sama kysymys menestymisestä, jolla informaatiokulttuurin tutkimus aikoinaan alkoi. Koko tiedeyhteisön vahvistuminen ja kansainvälistyminen on palvellut teologian riippumattomaatta samalla kun yliopistoteologiassa on edistetty teologisen koulutuksen merkitystä koko yhteiskunnalle ja monenlaiselle työelämälle. Teologian suhde kirkkoon on löystymään päin, mutta sellainen kehitys on ollut hidasta ja luonnollista. Yliopistoteologian ei tarvitse puolustaa olemassaoloaan viittaamalla kirkon tarpeisiin, koska teologia perustuu vahvaan ja pitkäkestoiseen tutkimusperinteeseen. Se kohdistuu monelta osin ilmiöihin, joiden historia ja vaikuttavuus ovat kiistatta akateemisen tutkimuksen arvoisia asioita.

Missä teologia menee nyt?

Vanhaan aikaan teologia tarkoitti teologian tekemistä – jumalapuheen tuottamista – oman kirkon perinnettä seuraten ja sitä tulkiten. Ihmistieteiden vallankumouksen myötä länsimainen teologia alkoi tarkoittaa myös kristilliseen teologiaan liittyvien tekstien ja ilmiöiden tutkimusta. Yllä kuvaamani Schleiermacherin malli on vaikuttanut ratkaisevasti teologisten disipliinien syntymiseen ja vakiintumiseen sellaisiksi, jollaisina ne nykyisin tunnetaan. Perinteiset alat, joiden nimekkeistä on pidetty kiinni, eivät läheskään kaikilta osin vastaa kaikkea sitä tutkimusta, jota niiden piirissä nykyisin tehdään. Teologisen tutkimuksen eri aloilla on lisäksi tapahtunut muutoksia, joiden valossa perinteiset disipliinirajat vaikuttavat vanhentuneilta ja keinotekoisilta. Tämä ei ole mitenkään yllättävää, koska teologiaa on vanhassa merkityksessä tehty kaksi tuhatta vuotta ja tieteellisessäkin muodossaan jo useita satoja vuosia.

Tietotekniikan, Internetin ja sosiaalisen median kiihtyvä kehitys 1980-luvun puolivälistä alkaen on vaikuttanut vahvasti teologisen tutkimuksen informaatiokulttuuriin juuri samaan aikaan, kun tiedeyhteisö on vahvistunut ja itsenäistynyt suhteessaan kirkkoon. Onko digitaalisen viestinnän vallankumous vaikuttanut teologiseen tiedeyhteisöön ainoastaan teknisesti vai liittyykö mullistukseen myös sisällöllisiä ulottuvuuksia? Vieraannuttaako kiihtyvä tiedon hallinta teologista tutkimusta kirkosta? Kun kaikki muuttuu huomattavan nopeasti, kadottaako teologinen tutkimus suhteen omaan menneisyyteensä, jossa tutkimus ei ollut samalla tavalla globaalia ja hallitsemattoman monimuotoista kuin se on nykyisin?

Käsittelen tässä luvussa teologisia oppiaineita informaatiokulttuurin näkökulmasta ja pyrin problematisoimaan niiden piirissä tapahtuneita muutoksia. Kysymys on siitä, mitä helsinkiläinen akateeminen teologia eri muodoissaan viestii julkaisuillaan olevansa sekä siitä, millaisen yhteiskunnallisen profiilin se on luonut itselleen. Minua kiinnostaa kysymys, millaisia jännitteitä syntyy teologian perinteen ja muutoksen välille. Onko muuttuvalla teologialla agendaa, jota se muutoksellaan ajaa? Miten helsinkiläinen yliopistoteologia on valmis puolustamaan olemassaolon oikeutustaan kirkon yhteiskunnallisen aseman marginalisoituessa ja jäsenmäärän vähentyessä?

Teologian kehitykseen liittyvän aineiston lisäksi lähteinäni ovat listaukset Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan tutkijoiden julkaisuista vuosilta 2019–2023 sekä Helsingin yliopiston kirjaston teologisesti relevanttien aineistojen käyttöluvuista vuosilta 2021–2023. Näiden valossa voi arvioida aika hyvin sitä, mitä suomalaiset nykyteologit lukevat ja kirjoittavat. Lukuisten eri tavoin aktiivisten tutkijoiden nimet, virat, ja tutkimusalueet löytyvät vaivatta teologisen tiedekunnan laitosten sivustoilta sekä TUHAT-tietokannasta, joten en tuo niitä erikseen esiin. Jätän uskontotieteen tarkastelun ulkopuolelle, koska Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan kuuluva uskontotieteen laitos liittyy vain marginaalisesti teologian muutosta, identiteettiä ja informaatiokulttuuria koskevaan kysymykseen.

Eksegetiikka

Raamatun selitysoppina eksegetiikka on perinteisesti jaettu kahteen osa-alueeseen, Vanhan ja Uuden testamentin eksegetiikkaan. Nämä disipliininimitykset ovat nykyisin monessa mielessä ongelmallisia, koska ne perustuvat vanhaan teologiseen käsitykseen kristillisestä Raamatusta Jumalan ilmoituksena. Vanhalla testamentilla tarkoitetaan juutalaisten Heprealaista Raamattua, joka tieteellisen tutkimuksen valossa ei sisällä ennustuksia Jeesuksesta ja hänen kirkostaan vaan liittyy kauttaaltaan juutalaisten historiaan ja juutalaiseen teologiaan ennen ajanlaskumme alkua. Uusi testamentti puolestaan on kirkossa ensimmäisten vuosisatojen aikana ohjeelliseksi kehittynyt kokoelma varhaiskristillisiä kirjoituksia, joiden katsottiin olevan erityisellä tavalla inspiroituja ja arvovaltaisia.

Nykyinen eksegetiikka tutkii Raamatun kirjoituksia historiallisina oman aikansa dokumentteina. Samalla sen tutkimusalat ovat kuitenkin väistämättä laajentuneet koskemaan uusia aloja. Vanhan testamentin eksegetiikassa tutkitaan kaikkea esikristillisen ajan juutalaista historiaa ja teologiaa sekä lisäksi judaistiikkaa, ajanlaskumme alun jälkeistä rabbiinista juutalaisuutta. Varhaisen juutalaisuuden tutkimus kytkeytyy Lähi-idän muinaiskansojen kirjoitusten ja historian tutkimukseen huomattavasti vahvemmin kuin aiemmin. Tutkimuksen erikoisalueita ovat jo vuosikymmenien ajan olleet myös Septuaginta- ja Qumran-tutkimus.

Uuden testamentin tutkimusala on laajentunut koskemaan käytännössä lähes kaikkea kahden ensimmäisen vuosisadan kristillisyyttä. Sisäpuolelle kuuluvat niin kutsutut apokryfiset evankeliumit ja apostolisten isien kirjoitukset sekä proto-ortodoksisen kristillisyyden ulkopuolelle jääneet virtaukset, etenkin niin kutsuttu gnostilaisuus. Proto-ortodoksisen kristillisyyden osalta jonkinlainen käytännöllinen raja on piirtynyt suhteessa patristiikkaan, jonka varhaisimpia edustajia ovat apologeetat – etenkin Justinos – ja Irenaeus. Eksegetiikan tutkimusalojen nimekkeet voitaisiin hyvin muuttaa asianmukaisiksi puhumalla varhaisjuutalaisuuden ja varhaiskristillisyyden tutkimuksesta. Huomattavasti enemmän vaatisi evankelis-luterilaiselta kirkolta lakata puhumasta Vanhasta testamentista ja nimittää Raamatun ensimmäistä osaa Heprealaiseksi Raamatuksi.

Tutkimuksen kohteiden muutos osoittaa eksegetiikan tutkivan antiikin ajan juutalaisuutta ja kristinuskoa laajasti ja monipuolisesti oman aikansa ilmiöinä. Metodisesti uusin tutkimus on tuonut mukanaan moderneja metodisia ja sisällöllisiä näkökulmia kuten sosiologian, naistutkimuksen sekä seksuaalisuuden tutkimuksen. Holistista näkökulmaa ovat laajentaneet myös kasvanut kiinnostus arkeologiaan ja testikritiikkiin. Siinä missä viime vuosisadan eksegetiikka vielä 1970-luvulla oli Saksaan suuntautunutta, suomalainen nykyeksegetiikka on valtaosin englanninkielistä ja globaalisesti orientoitunutta. Se on sekä metodisesti että sisällöllisesti täyttänyt huomattavasti laajemman alan kuin sillä oli vielä muutama vuosikymmen sitten.

Kirkkohistoria

Schleiermacherin visiossa kirkkohistoria oli suuntautunut koko kirkkohistoriallisen kehityksen kuvaamisessa erityisesti kahteen asiaan, kirkkojen opilliseen ja yhteisölliseen kehitykseen. Helsinkiläisessä kirkkohistoriassa keskeisellä painopiste oli sotien jälkeen vahvasti ja laaja-alaisesti kotimaisissa kysymyksissä, ja tutkimus on tästä käsin laajentunut koskemaan myös Suomen lähialueita, etenkin Baltian maita ja arktisia alueita. Viime vuosikymmenten kehitykseen voi liittää vaivatta ajatuksen, että suomalaisen kirkkohistorian tutkimus on luonnollinen osa suomalaisen kulttuurihistorian ja kulttuuriperinnön tutkimusta. Tästä erinomaisena esimerkkinä on Mikael Agricolan elämään ja tuotantoon kohdistuva tutkimus. Helsinkiläisen kirkkohistorian aluevaltauksilla on ollut yhteiskunnallista merkitystä, josta hyvänä esimerkkinä on jo 1960-luvulla alkanut Saksan kirkkotaistelun tutkimus. Viime vuosina kirkkohistoria on laajentunut myös Suomen ja muun Euroopan keskiajan tutkimukseen, johon on liittynyt panostus digitaalisiin ihmistieteisiin. Uusimman ajan kirkkohistoria edistyy ajankohtaisten ja poliittisesti relevanttien kansainvälisten aiheiden parissa, esimerkkeinä itäisen Euroopan kirkkohistoria, moderni globaali katolisuus sekä antisemitismi.

Kirkkohistorian tutkimuksen ei tarvitse sitoutua yksinomaan kirkkojen ja muiden kristillisten yhteisöjen historian tutkimukseen, koska sen ala laajenee sen omista sisällöistä käsin hyvin luonnollisesti aate- ja kulttuurihistoriallisen tutkimuksen sekä kristinuskon nykyaikaisen yhteiskunnallis-poliittisen aseman suuntaan. Digitaalisten ihmistieteiden kehityksessä mukana pysyminen vahvistaa kirkkohistorian pitkältä kestolta kertyneen lähdemateriaalin monipuolista tutkimusta.

Systemaattinen teologia

Systemaattinen teologia tutkii kristillisen uskon totuudellisuuteen liittyviä kysymyksiä sekä kristinuskon pitkän historian että nykyajan konteksteissa. Sillä on protestanttisissa opinahjoissa vaihtelevia aladisipliinejä, mutta Helsingissä se jakautuu dogmatiikkaan, uskonnonfilosofiaan, teologiseen etiikkaan ja sosiaalietiikkaan sekä ekumeniikkaan.

Käytännössä nämä alat voivat olla hyvin läheisiä keskenään, ja niinpä tutkijoiden kiinnostuksen kohteet toisinaan ylittävät perinteiset disipliinirajat. Systemaattisen teologian piirissä on ollut kristillisen teologian tutkimisen lisäksi kiinnostusta kristillisen uskon puolustamiseen ja selventämiseen erilaisissa nykyaikaisissa kysymyksissä.

Systemaattisen teologian perinteistä vahvaa aluetta on ollut Luther-tutkimus, jolla on kehittyneemmässä muodossaan ollut myös ekumeenista relevanssia suhteessa roomalaiskatoliseen kirkkoon. Uskonnonfilosofiassa on kuluneina vuosikymmeninä elänyt vahva ja kansainvälisesti huomattava keskiaikaisen filosofian tutkimus. Jos siitä haluaa hakea systemaattiselle teologialle leimallista apologeettista juonnetta, se voisi olla, että pimeästä keskiajasta puhuminen osoittaa syvää tietämättömyyttä. Nykyaikaisen uskonnonfilosofian kysymykset liittyvät usein tavalla tai toisella uskonnon väittämien totuusarvon punnitsemiseen. Teologisen etiikan keskeisiä aiheita ovat olleet tasa-arvokysymykset, lääketieteellinen etiikka ja tekoäly.

Systemaattinen teologia on tehnyt viime vuosikymmenten aikana uusia aluevaltauksia, mutta se kiintopiste on paljolti säilynyt kristillisessä teologiassa. Kristilliseen uskoon liittyvien totuuskysymysten rinnalla systemaattinen teologia on avartunut historiaan suuntautuvan, erityisesti keskiajan tutkimuksen osalta sekä nykyaikaa koskevissa totuus- ja normikysymyksissä.

Käytännöllinen teologia

Monialainen ja perinteisesti monin tavoin kirkon (tai kirkkojen) erilaisia toimintamuotoja tutkiva käytännöllinen teologia on viime vuosikymmeninä sekin siirtynyt uusille aloille. Yksi keskeinen kehityssuunta on monipuolinen yhteisöllisyyden tutkimus, jonka aiheina ovat muun muassa urbaani uskonnollisuus, altruismi, auttaminen ja hyväntekeväisyys sekä kansalaistoiminta ja kolmannen sektorin toiminta. Myös uskontokasvatuksen kenttä on laajentunut uskontolukutaitoon ja monikulttuurisuuteen. Käytännöllisen teologian perinteiset alat, kuten jumalanpalveluselämän sekä kirkollisen seurakuntatyön ja rippikoulun tutkimus jatkuvat edelleen, mutta niistä näyttää tulleen sivujuonteita uuden profiloitumisen rinnalla. Sielunhoidon tutkimuksessa hakeudutaan ajankohtaisiin ja syväpastoraalisiin aiheisiin.

Muutos

Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan tutkimusprofiili ja siihen liittyvä informaatiokulttuuri ovat muuttuneet huomattavasti kuluneen 40 vuoden aikana. Kaikkien teologisten disipliinien tutkimusalat ovat laajentuneet ja monipuolistuneet perinteisistä lähtökohdistaan. Tutkimus on huomattavasti kansainvälistynyt ja englanninkielistynyt samalla, kun muut eurooppalaiset valtakielet – etenkin vielä viitisenkymmentä vuotta sitten vahvoilla ollut saksa – ovat jääneet katveeseen. Teologia viestittää olevansa yksi paikkansa lunastanut akateeminen tieteenala muiden joukossa. Mielikuva teologisesta tiedekunnasta pelkkänä pappiskoulutuslaitoksena on jäämässä kauas menneisyyteen.

Samanaikaisesti tietotekniikka ja sen vaikutus tutkimustyöhön ovat kasvaneet räjähdysmäisesti. Sähköposti, Internet, monenlainen digitaalinen julkaiseminen, open access, sosiaalinen media ja niin edelleen ovat muuttuneet osaksi tutkijoiden arkipäivää. Ne eivät ole muuttaneet ainoastaan mekaanisina apuvälineinä vaan vaikuttaneet huomattavasti myös tutkimuksen sisältöihin – aina aiheiden valinnasta digitaalisten ihmistieteiden mahdollisuuksiin.

Mitä tämä sukupolven mittainen dramaattinen muutosprosessi on merkinnyt Helsingin yliopiston kirjastolle, joka vuodesta 2012 alkaen on palvellut kaikkia yliopiston tutkijoita, opettajia ja opiskelijoita yhtenä kirjastona? Ja mitä kirjastossa tapahtuneet muutokset merkitsevät teologialle? Teologia on tässä yhteydessä nähtävä osana laajempaa muutosta, jota seuraavaksi lähden avaamaan.

Haasteet kirjastolle

Syksyksi 2012 Helsingin yliopiston humanistiset laitoskirjastot sekä teologisen ja valtiotieteellisen tiedekunnan kirjastot sekä opiskelijakirjasto siirrettiin saman katon alle Kaisa-taloon (Fabianinkatu 30) ja niistä tuli yhdessä muiden kampuskirjastojen (Meilahti, Kumpula, Viikki) kanssa Helsingin yliopiston kirjasto. Kirjasto oli jo tuolloin hitaasti muuttumassa painettujen kirjojen kokoelmasta ja käyttäjien lukutiloista digitaaliseen suuntaan. Vuosituhannen alusta alkaen kirjasto alkoi tilata aiemmin painettuina ilmestyneitä tieteellisiä lehtiä elektronisessa muodossa. Kirjasto osti asiakkaidensa käyttöön tietokantoja, joiden kautta pääsi käsiksi monenlaisiin aineistoihin. Saatiin huomata, että digitaalinen vallankumous ei kääntynyt kirjastojen eikä niiden käyttäjien taloudelliseksi eduksi, vaan hyödyn korjasivat kustantajat ja heidän välittäjänsä, jotka digitalisaation myötä pystyivät pikemminkin nostamaan hintoja. Digitaalinen aineisto ei ollut enää kirjaston omaa vaan vuokratavaraa, jonka käytöstä oli neuvoteltava heikkenevistä asemista käsin. Tutkijoille tämä kaikki merkitsi monografioiden etsimistä ja (toisinaan hankalaa) käyttämistä yhä suurempina massoina vellovien e-kirjojen maailmassa. Teologisessa tiedekunnassa siirtyminen e-kirjoihin näyttää sujuneen varsin mallikkaasti; ainakaan sieltä ei ole valitettu muutoksista kirjastoon asti.

Kuten sanottu, e-lehdet ja e-kirjat käyvät kalliiksi. Ei ole ihme, että Helsingin yliopiston kirjastossa alettiin jo varhain ajatella hyvää avoimesta julkaisemisesta (open access), jota ajava liike syntyi jo Internetin alkuaikoina. Open access -julkaiseminen on kuitenkin saanut jalansijaa varsin hitaasti, koska sen läpimurron yliopistoissa täytyisi perustua pakkoon: tutkijoiden olisi siirryttävä julkaisemaan kaikki veronmaksajien rahoilla rahoitettu tutkimuksensa avoimissa julkaisuissa, joita on syntynyt pitkän ajan kuluessa. Lisäongelman muodostaa se, että avoinkin julkaiseminen maksaa: kirjoittajan tai hänen instituutionsa on maksettava open access -kustantajalle määrätty summa artikkelin tai kirjan julkaisemisesta. Tämä puolestaan on tuonut mukanaan saalistajakustantajien (predatory open access) ongelman: etenkin Intiassa ja Nigeriassa alkoi syntyä kuin sieniä sateella open access -kustantajia, joita ei kiinnostanut tieteellisten artikkelien vertaisarviointi eikä niiden laadun varmistaminen vaan ainoastaan kirjoittajamaksujen kerääminen ja helppo pdf-tiedoston liittäminen itse keksimiensä lehtien vuosikertoihin. Tästä huolimatta ja tämän vuoksi kirjastojen ja tiedeyhteisöjen yhteisenä etuna on jo oman rahoituksensa parantamiseksi ajaa määrätietoisesti johdonmukaisen open access -politiikan hyväksymistä sekä Suomessa että koko Euroopan Unionissa.

Veronmaksajien rahoilla maksetun tieteellisen tutkimuksen julkaisemisessa ei lainsäädännön ohella ole kuin yksi ongelma: meritokraattinen turhamaisuus. Digitaalisen kehityksen nykyvaiheessa kaikki tieteelliset kontribuutiot voitaisiin pakottaa julkaisemaan ensin ao. instituution repositorioissa. Julkaisemisesta päättäisi kirjoittajan laitos tai muu yksikkö, joka samalla vastaisi julkaisujensa laadusta. Tästä syytä ei tarvittaisi minkäänlaista peer review -järjestelmää. Nykyisin Internetin kielentarkastusohjelmat ovat jo niin korkeatasoisia, että niitä voi käyttää julkaisujen kieliasun korjaamiseen ja kohentamiseen. Tiedeyhteisöjen korkealle arvostamat Jufo-luokitukset ja niissä indikoidut eri tasoille rankkeeratut laatulehdet kuuluvat samaan meritokraattisen turhamaisuuden ongelmaan. Tieteellinen artikkeli on itsessään hyvä tai huono eikä sen laatu riipu lainkaan siitä, missä se on julkaistu. Kustantajan voitonpyyntiä ajavassa järjestelmässä kysymys yksittäisten kirjoitusten laadusta liitetään sen kummempia miettimättä foorumeihin, joissa ne julkaistaan. Ikään kuin kuvataiteen maailmassa kehykset lisäisivät tai laskisivat niihin kiinnitetyn maalauksen arvoa.

Ei ole yllätys, että Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassakin open access -julkaiseminen edistyy hitaasti. Tutkijoilla, joista suurin osa suosii edelleen toll access -julkaisemista, on mahdollisuus tietyn embargoajan jälkeen (tavallisimmin yksi vuosi) saattaa avoimesti kaikkien saataville kustantajan hyväksymä versio. Tätä niin kutsuttua rinnakkaistallentamista (green open access) varten yliopistot ovat perustaneet repositorioita, joihin osa akateemisista julkaisuista päätyy. Meillä ja muualla tutkijat suosivat näitä enemmän kaupallisia sivustoja (Academia.edu, ResearchGate), joilla he voivat julkaista kustantajien asettamien ehtojen puitteissa artikkeliensa rinnakkaistallenteita.

Muutosta täysin avoimen julkaisemisen suuntaan ei siten ole näköpiirissä, ei meillä eikä muualla. Vuonna 2023 Helsingin yliopiston teologit julkaisivat yhteensä 225 tieteellistä artikkelia, joista 186 eli 82,7 % julkaistiin toll access -julkaisuissa (siis maksullisissa julkaisuissa) ja 39 kappaletta eli 17,3 % open access -julkaisuissa. Edellisistä 92 artikkelia eli 40,9 % ilmestyi hybridijulkaisuina (maksullinen, mutta vielä erikseen avoimeksi ostettu julkaisu) tai rinnakkaistallenteina Helsingin yliopiston avoimessa repositoriossa Heldassa.

Useimmiten, kun Helsingin yliopiston tutkija julkaisee artikkelinsa avoimena kaikkien luettavaksi, Helsingin yliopisto maksaa julkaisemisen kulut, useimmiten kirjaston avulla. On edelleen syytä huomata, että Helsingin yliopisto ei suosittele hybridijulkaisuja todellisena avoimen julkaisemisen kanavana, ellei kirjastolla ole lehden kanssa sopimusta (Avoimen julkaisemisen periaatteet 2017).

Open access -julkaiseminen edistyy omassa marginaalissaan hitaasti mutta varmasti. Ilman lainsäädännöllistä perustaa (eli pakkoa) se ei kuitenkaan kehity humanistisissa tieteissä julkaisemisen valtauomaksi. Kehityksen tuloksia voi joka tapauksessa itse kukin arvioida jo nyt. Täysin avoimina julkaistuja lehtiä ja kirjoja voi selata suurista tietokannoista kuten DOAJ (Directory of Open Access Journals) ja DOAB (Directory of Open Access Books).

Tällaisessa tieteellisen julkaisemisen kentässä kirjaston – tässä tapauksessa Helsingin yliopiston kirjaston – tehtävänä on neuvotella ja ostaa asiakkaidensa saataville mahdollisimman paljon mahdollisimman laadukkaita tieteellisiä julkaisuja. Vaikka e-lehtien käyttäminen on lyönyt itsensä läpi jo kauan sitten, tutkijat, opettajat ja opiskelijat ovat alasta ja henkilökohtaisista mieltymyksistä riippuen sopeutuneet vaihtelevasti e-kirjoihin. Yleisellä tasolla luvut kertovat joka tapauksessa melko dramaattisesta siirtymästä.

Jo vuonna 2011 noin 80 % kaikista Helsingin yliopiston kirjaston tilaamista lehdistä oli e-lehtiä, ja nyt vain harvat tieteellisesti merkittävät kansainväliset lehdet ilmestyvät yksinomaan painettuina. E-kirjojen vallankumous on tapahtunut välittäjien kirjastolle myymien kirjapakettien kautta. Esimerkiksi ProQuestin välittämä Ebook central Academic Complete sisältää kirjaston vuokraamina yli 206 000 nidettä. Tällainen massiivinen välitystoiminta tietää kokoelmien kuolemaa: kirjastonhoitajat eivät enää hallitse eivätkä edes voi hallita välittäjien paketteihin sisällyttämää kirjojen massaa.

Helsingin yliopiston kirjastossa asiakkaiden omia tilaustoiveita varten on käytössä täydentävänä tilauskanavana niin kutsuttu e-lomake, jota aktiivisesti käyttämällä tutkijat pystyvät täydentämään kirjaston kautta saatavilla olevaa kirjallisuutta.

Kun tieteellisten kirjastojen täytyy rahoituksensa toistuvan leikkaamisen vuoksi säästää kulujaan, se joutuu myös seuraamaan elektronisten aineistojen ja niissä etenkin e-kirjojen lainauslukuja. Kirjastolaiset joutuvat kysymään, mitä tehdä sellaisille painetuille kirjoille tai e-paketteihin sisältyville kirjoille, joita kukaan ei ole vuosikausiin lainannut. Painettua kirjallisuutta joudutaan joka tapauksessa karsimaan ajan kuluessa, ja etenkin vanhempaa, käyttämättä jäävää kirjallisuutta päätyy entistä suurempina määrinä Kuopion varastokirjastoon. E-kirjojen osalta kysymys on huomattavasti hankalampi, koska jokainen yksittäinen kirja aina paljon käytetyistä täysin käyttämättömiin kuuluu yhä useammin kirjamassapakettiin, joita välittäjät toimittavat. Tieteellisillä kirjastoilla ei enää ole kokoelmia eikä kokoelmapolitiikkaa, jota seuraten kokoelmia aikoinaan hoidettiin.

Helsingin yliopiston kirjaston kehitys rinnastuu mielenkiintoisesti palvelemansa tiedeyhteisön kehitykseen. Samalla kun tutkimus vaatii tekijöiltään koko ajan enemmän ja parempaa (publish or perish) ja nämä erikoistuvat usein entistä kapeampien alojen spesialisteiksi, heidän kirjastonsa palvelee heidän kirjallisuustarpeitaan pyrkimällä hankkimaan heidän käytettäväkseen mahdollisimman suuren ja monimuotoisen – ja yhä kalliimmaksi tulevan – kirjallisuusmassan. Kasvavan julkaisemisen ja erikoistuvien tieteiden maailmassa kukaan tutkija ei voi seurata kuin osaa omalla alallaan julkaistusta aineistosta. Samalla tutkimus ratsastaa aallon harjalla: kaikki juuri äsken julkaistu vanhenee ja unohtuu nopeammin kuin vanhoina aikoina.

Kirjastossa ihmetellään, miksi noin 60 % aineistoista seisoo lainaamattomina, ja tämä koskee yleisesti humanistisia aloja. Osin kirjoja luetaan Kaisa-talossa lainaamatta niitä, ja myös e-kirjoja voi avata luettaviksi koneelta ilman, että vaivautuu kirjaamaan ne lainatuiksi. Näitä vieläkin suurempi syy lienee humanististen tieteiden kehityksessä yhä erityistyvien tutkimusaiheiden suuntaan. Laadukas ja kallis monografia jostakin hyvin erityisestä aiheesta on kallisarvoinen kirjoittajalleen, mutta ei kerää samalla tavalla lukijoita kuin yleisemmän tason kirjat. Teologisten(kin) alojen erityistyminen näkyy kirjastossa hallinnollis-tilastollisena ongelmana: pitäisikö kirjojen hankkimiseen (eli vuokraamiseen) liittyviä käytäntöjä kyetä muuttamaan, jotta lainausprosentti saataisiin nousemaan? Ehkä parempi ratkaisu olisi analysoida tilanne ensin huolellisesti.

Kun Helsingin yliopiston keskustakampuksen erilliset laitoskirjastot tuotiin saman katon alle Kaisa-taloon vuonna 2012, kokemamme suuret muutokset eivät olleet vielä näköpiirissä. Tuohon mennessä oli ollut helppo seurata teologian kirjallisuustarpeiden kehitystä, mutta kuluneet 12 vuotta ovat tehneet kirjaston tehtävästä huomattavasti haasteellisemman. kaiken edellä kuvatun valossa teologeille itselleenkin on tullut vaikeammaksi sanoa, mitä he kirjastolta lopulta haluavat. Helppo vastaus olisi haluta mahdollisimman paljon mahdollisimman laadukkaita aineistoja, mutta sellaiseen eivät yhdenkään kirjaston rahat riitä. Vastuu kirjallisuuden seuraamisesta ja tilaamisesta (e-lomake) on siirtynyt yhä enemmän tutkijoille ja opettajille itselleen. Samalla vuorovaikutus laitosten ja kirjaston välillä on väistämättä heikkenemässä. Perinteisen tieteentekemisen edustajina teologit eivät ole uusien palvelujen (kuten tutkimusdatapalvelujen) eturivin käyttäjiä, eikä avoin julkaiseminenkaan ole herättänyt heissä kovin suurta vastakaikua. Kirjasto ei voi feissarien tavoin tyrkyttää teologeille palvelujaan. Vaatisikin aika isoa kulttuurimuutosta siirtyä palvelemisesta vuorovaikutukseen, jonka sisältö on sekin avoin kysymys.

Kysymys teologian olemassaolon oikeudesta yliopistotieteenä

Helsinkiläinen yliopistoteologia on tieteellistynyt kiihtyvällä tahdilla kuluneiden vuosikymmenten aikana. Suomen evankelis-luterilainen kirkko on sen kannalta selvästi vähemmän merkittävä organisaatio kuin vielä puoli vuosisataa sitten. Samalla kun teologian perinteiset tutkimusalat laajentuvat ja monipuolistuvat tutkimusaiheidensa osalta, teologinen koulutus valmistaa maistereita yhä moninaisempiin akateemista koulutusta vaativiin ammatteihin. Koska teologiaa on jonkin verran helpompi päästä opiskelemaan kuin monia muita humanistisia aloja, osalle opiskelijoista teologinen tiedekunta palvelee kiertotienä muiden aineiden opiskeluun. Samalla teologia on kuitenkin myös tullut myös kiinnostavammaksi niiden silmissä, jotka eivät aiemmin ole kokeneet sitä itselleen läheiseksi.

Teologian yllä leijuu joukko kysymyksiä, joiden julkiseen käsittelemiseen ei ole ollut kiirettä, eikä sellaista kiirettä ole näköpiirissä. Pitäisikö yliopistoteologiaa kuitenkin vaatia poliittisin päätöksin muuttumaan nyky-yhteiskunnan tarpeita vastaavaksi? Pitäisikö lähteä siitä, että teologiaa ei tutkimusalana ole edes olemassa vaan kysymys on kulttuurimme valtauskontoon kohdistuvasta monialaisesta tutkimuksesta, jonka tarve on riippuvainen kristinuskon ja kirkon asemasta ja merkityksestä yhteiskunnassa?

Yksi tapa muuttaa tilannetta olisi hajottaa teologiset tiedekunnat ja sijoittaa niiden osa-alueiden tutkimus supistetussa muodossa osaksi olemassa olevien tiedekuntien ja laitosten toimintaa. Tällaisella radikaalilla ideologisella ratkaisulla säästettäisiin rahaa ja määriteltäisiin uudelleen perinteisten teologisten oppiaineiden asema sekulaarissa yhteiskunnassa. Yliopistoteologian alas ajaminen ei ole kuitenkaan humanistis-yhteiskunnallisia tieteitä edustavien tutkijoiden intressissä, koska niiden piirissä tiedetään, että muut tieteet eivät hyötyisi teologian kurjasta kohtalosta mitään: kyse olisi lopulta yksinomaan säästötoimesta.

Onkin uskottavampaa olettaa, että teologia jatkaa akateemisena oppiaineena mutta se kehittyy luonnollisen tutkimusvetoisen muutoksen myötä uskonnon- ja kulttuurintutkimuksen suuntaan. On täysin arvailun varassa, miten tällainen hidas muutos vaikuttaisi ajan kuluessa erilaisten perinteisten teologisten oppiaineiden kehitykseen ja rahoitukseen. Teologian yhteiskunnallinen kiinnostavuus riippuu osin myös siitä, miten kiinnostavaksi teologit onnistuvat tieteensä tekemään. Se jos mikä on informaatiokulttuuria, jota se nykyhetkessä tarvitsee – mieluiten tietoisena omasta tiestään yhteiskunnallisen ja akateemisen muutoksen keskellä.

Lopuksi: Muutos on ollut huikea

Kaikkien tieteiden muutos jostakin 1960-luvun alkupuolelta on ollut huima, ja muutos on vain kiihtynyt kolmannen vuosituhannen myötä. Yliopistoteologia on ollut mukana muutoksessa, ja sen muutoksella on aina ollut omat erityispiirteensä. Teologian ja kirkon pitkä ja annettuna otettu yhteinen tie on viime vuosikymmeninä vähitellen muuttunut risteileviksi poluiksi.

Muutokseen ovat liittyneet muutamat samaan suuntaan vieneet asiat. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenmäärä on laskenut huomattavasti (1990: 87,8 % ja 2023: 63,6 %), ja samalla Helsingin yliopiston Teologinen tiedekunta on integroitunut entistä selvästi vahvemmin tiedeyhteisöön, etenkin 1990-luvulta alkaneen rahoituksen kasvun myötä. Teologisten tieteiden alat ovat laajentuneet, monipuolistuneet ja erikoistuneet. Samalla tutkimuksen aihepiirit ovat vieneet niitä perinteisistä teologisista disipliinialoista humanistisen uskonnon- ja kulttuurin tutkimuksen suuntaan.

Teologisen tiedekunnan kirjaston siirtyminen vuonna 2012 osaksi Helsingin yliopiston kampuskirjasto Kaisaa vahvisti teologisten tieteiden digitalisoitumista lukuisine elektronisine aineistoineen ja uusine palveluineen. Kirjasto joutuu kuitenkin etsimään rooliaan, kun se ei enää hallitse eikä hallinnoi kalliisti vuokraamiaan elektronisia aineistoja kuin vain rajallisessa mielessä. Kirjasto yrittää edistää avointa julkaisemista, mutta kaukana on se päivä, jolloin tiedeyhteisö yksissä tuumin huomaisi, miten toimivaa se olisi ja miten paljon sillä säästäisi veronmaksajien alati hupenevia rahoja. Samalla kirjasto joutuu kilpailemaan academia.edun kaltaisten ketterien, helppokäyttöisten ja suosittujen kaupallisten rinnakkaisjulkaisijoiden kanssa.

Teologisen tutkimuksen asema yhteiskunnan, kirkon ja yliopiston laajassa kentässä on muuttunut hyvin selvästi, mutta sen identiteetti teologisena tutkimuksena on jäänyt kysymykseksi, joka etsii vastaustaan. 

Kiitokset ja loppuhuomautukset

 Kiitän Helsingin yliopiston kirjastossa työskenteleviä kollegojani avusta, jota olen saanut tässä artikkelissa käytettyjen tilastotietojen osalta – erityisesti Tuula Huuskosta, Marjo Kuuselaa ja Päivi Lammia. Kiitän myös Kaisu Leinosta ja Elina Kähöä stimuloivista keskusteluista ja arvokkaasta palautteesta. Kaikki artikkelissani mahdollisesti esiintyvät virheet olen kuitenkin onnistunut tekemään ihan itse. Samoin siinä esiintyvät mielipiteet ovat kokonaan minun; sekä teologien että kirjaston väen parissa näistä esiintyy erilaisia näkemyksiä. Koska tässä esille ottamistani asioista ei käydä juuri lainkaan – tai ainakaan tarpeeksi – keskustelua, juuri sitä pyrin kirjoituksellani herättämään. 

Kirjallisuus

Avoimen julkaisemisen periaatteet. Helsingin yliopisto 21.6.2017.

https://blogs.helsinki.fi/thinkopen/files/2019/12/Liite-2-Avoimen-julkaisemisen-periaatteet.pdf

Ginman, Mariam 1987. “Information culture and business performance.” Iatul Quarterly 2: 93-106. [Purdue University: Purdue e-Pubs]

Grane, Leif 1987. Die Kirche im 19. Jahrhundert. Europäische Perspektiven. Übers. von M. Wesemann. Uni-Taschenbücher 1425. Göttingen: Vandenhoeck & Ruprecht.

Heininen, Simo 2001. ”Teologia, yliopisto ja kirkko.” Teologia: Johdatus tutkimukseen. Toim. Petri Luomanen & Antti Raunio. Edita: Helsinki. 78–109. [http://hdl.handle.net/10138/331506]

Kirkon teologikoulutustoimikunnan toimintakertomus 2022. [https://evl.fi/plus/wp-content/uploads/sites/3/2023/08/Toimintakertomus-2022.pdf]

Murtorinne, Eino 2009.  ”Sisällissodan vaikutus teologiseen tutkimukseen.” Sisällissota 1918 ja kirkko.Toim. Ilkka Huhta. Helsinki: Suomen kirkkohistoriallinen seura. 182–188. [https://www.skhs.fi/wp-content/uploads/2018/05/Eino-Murtorinne-Sis%C3%A4llissodan-vaikutus-teologiseen-tutkimukseen.pdf]

Oliver, Gillian 2017. “Understanding Information Culture: Conceptual and Implementation Issues.” Journal of Information Science Theory and Practice 5: 6-14. [ResearchGate]

Peltonen, Kai 1992. ”Vuosisata suomalaista raamattukeskustelua.” – Tulkinnan kehällä : puheenvuoroja Raamatusta ja kirkon tunnustuksesta. Toim. Kari Latvus & Kai Peltonen. Helsinki: Kirjapaja.

Saarinen, Risto 2021. ”Systemaattisen teologian tutkimusmetodi ja esitysmetodi.” Teologia eletyn uskonnon tulkkina: Normatiivisuus ja uudistuvat metodit. Toim. Jaana Hallamaa, Kati Tervo-Niemelä & Isto Peltomäki. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura. 181–198.

Schleiermacher, Friedrich [1803, 1830]. Kurze Darstellung des theologischen Studiums zum Beruf einleitender Vorlesungen. Leipzig: A. Deichert 1910. [Internet Archive]

Suomen tieteen tila ja taso: Katsaus tutkimukseen ja sen toimintaympäristöön Suomessa 1990-luvun lopulla. Toim. Kai Husso, Sakari Karjalainen & Tuomas Parkkari. Helsinki 2000.

[https://www.aka.fi/globalassets/awanhat/documents/tiedostot/julkaisut/suomen-tieteen-tila-ja-taso-suomi.pdf]

[1] Ginman, Mariam 1987. “Information culture and business performance.” Iatul Quarterly 2: 93-106. [Purdue University: Purdue e-Pubs]

[2] Oliver, Gillian 2017. “Understanding Information Culture: Conceptual and Implementation Issues.” Journal of Information Science Theory and Practice 5: 6-14. [ResearchGate]

[3] Moosa, I. A. 2018. “Publish or perish: Origin and perceived benefits: Perceived Benefits versus Unintended Consequences.” Publish or Perish: Perceived Benefits versus Unintended Consequences. Cheltenham, UK: Edward Elgar Publishing.

Artikkelikuva: Mikko Ketola.