Tänä kesänä italialaisen arkkipiispa Carlo Maria Viganòn ja paavi Franciscuksen välinen konflikti otti uuden ja luultavasti ratkaisevimman askeleen. Juhannuksen alla Vatikaanin uskonopin kongregaatio asetti Viganòn kanonisen lain mukaiseen syytteeseen skismasta eli hajaannuksen ajamisesta kirkkoon. Syytteen perusteiksi luettiin Viganòn toistuvat puheet Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen (1962–1965) uudistusten vastustamisesta ja Franciscuksen paaviuden laillisuuden kieltämisestä. Kanonisen lain mukaan paaville alistumisesta luopuminen johtaa skismaan. Viganò muun muassa vastasi syytteeseen pitämällä sitä kunnianosoituksena sekä kutsumalla kirkolliskokousta ja paavia syöväksi. Onpa hänen kuultu kutsuvan paavia myös “vääräksi profeetaksi” ja “Saatanan palvelijaksikin”.
Se kertoo kaiken olennaisen Viganòn asenteesta häntä vastaan nostettua syytettä kohtaan. Hän kieltäytyi osallistumasta kanonisen oikeuden istuntoon, koska ei tunnustanut uskonopin kongregaation tai paavi Franciscuksen laillisuutta. Ehkä lopputulos ei siksi voinut olla muu kuin ankarin mahdollinen rangaistus: heinäkuun alussa Viganòn tuomioksi luettiin ekskommunikaatio eli kirkon yhteydestä erottaminen. Katolisessa kirkossa ekskommunikoitu ei saa esimerkiksi osallistua ehtoolliselle tai muihinkaan sakramentteihin eli pyhiin toimituksiin, eikä hänellä ole kirkollisia oikeuksia. Hän menettää oman kirkollisen virkansa tai tehtävänsä, ellei päädy vilpittömästi katumaan tekojaan ja pyydä niitä anteeksi, jolloin eksommunikaatio on mahdollista kumota.
Käytännössä ekskommunikaatio tarkoittaa eroa kaikesta kirkon toiminnasta. Se on rankka päätös Viganòn arkkipiispan uralle, vaikka hän tällä hetkellä olisikin siitä mitä mieltä tahansa. Mikäli hänen ekskommunikaationsa jää voimaan, menettää hän myös pappisvirkansa. Miten tilanne jyrkän vanhoillisen Viganòn ja edistysmielisen Franciscuksen välillä sitten kärjistyi näin pahaksi?
Paavin vastustaminen sinänsä ei ole uusi asia, koska aina löytyy kirkonmiehiä ja muita katolilaisia, jotka ovat paavin kanssa eri mieltä ja tahtoisivat, että asiat menisivät toisin. Kun Benedictus XVI eläköityi alkuvuonna 2013 ja hänen seuraajakseen valittiin argentiinalainen kardinaali, Buenos Airesin arkkipiispa Jorge Mario Bergoglio, oli selvää, että tämän paavius herättäisi erilaisia mielipiteitä. Bergoglion, joka otti paavinimekseen Franciscus, tapa hoitaa paavin virkaa ja johtaa niin Vatikaania kuin koko katolista kirkkoa, on vain niin erilainen kuin edeltäjänsä. Benedictus tahtoi ensi sijassa säilyttää kirkon perinnettä, kun taas Franciscus on hakenut radikaaleja ratkaisuja, jotta kirkon rakenteet palvelisivat nykyaikaisen instituution tarpeita.
Näiden kahden paavin välinen ero on ymmärrettävä. Vanhoillisempi Benedictus oli saksalainen, persoonaltaan introvertimpi ja ujompi, korkeasti oppinut ja ilmaisi itseään ehkä mieluummin kirjallisesti kuin kasvotusten. Franciscuksen lähtökohdat Pietarin istuimelle ovat siihen nähden hurjasti erilaiset. Hän syntyi argentiinalaisena latinalaisamerikkalaiseen kulttuuriin ja vapautuksen teologian perinnemaastoon, hän katsoo kirkkoa Euroopan ulkopuolelta, sekä on yksinkertaisesti persoonana hyvin erilainen: hän panostaa ihmisten kohtaamiseen ja vaikuttaa nauttivan ekstrovertin lailla ihmisten parissa olemisesta. Lisäksi hän korostaa teologiassaan ja kirkkopoliittisessa asemoitumisessaan sitä, että kirkon on pystyttävä palvelemaan ihmisiä mahdollisimman hyvin tässä ajassa. Edistysmieliseksi ja radikaaliksi profiloituneen Franciscuksen paavikausi on siksi aiheuttanut koko ajan enemmän hampaiden kiristelyä vanhoillisten keskuudessa.
Katolinen kirkko onkin polarisoitunut Franciscuksen paavikauden aikana. Häntä on ihannoitu laajasti, vaikka toisaalta hänen aloittamansa hallinnolliset uudistukset sekä etenkin kirkon jumalanpalveluselämää ja katolista uskoa koskevat ulostulonsa ovat aiheuttaneet vastustusta vanhoillisissa. Vuonna 2021 paavi esimerkiksi rajoitti perinteisen latinalaisen messun viettämistä, mikä oli Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen uudistusten mukainen teko. Hänen edeltäjänsä eivät olleet tähän uudistukseen tarttuneet, vaan sallineet sen vieton, vaikka kirkolliskokouksen päätöksestä oli kulunut jo vuosikymmeniä. Samaan aikaan Franciscus on puhunut esimerkiksi homoseksuaaleista, ja heidän oikeudestaan saada siunaus, sellaisella tavalla, joka on vanhoillisten mielestä ollut liian myönteistä ja siksi katolisen uskon vastaista. On selvää, että näiden takia Franciscus on saanut vanhoilliset yhä hanakammin kimppuunsa. Viganò esimerkiksi nimitteli julkisesti paavia harhaoppiseksi.
Franciscusta vastustetaan erityisesti Yhdysvaltain vanhoillisten katolilaisten keskuudessa. Yhdysvaltalaisista katolilaisista noin neljäsosa on tyytymättömiä paaviin tai jopa vastustaa häntä. Se on merkittävä määrä varsinkin, kun se on koko ajan kasvussa. Erityisesti Trumpin valinnan jälkeen oman poliittisen vaihtoehtonsa läpimenon seurauksena osa vanhoillisimmista Yhdysvaltain katolilaisista alkoi vastustaa paavi Franciscusta selvemmin. Franciscus ilmentää heille kaikkea sitä, mikä modernissa maailmassa on pielessä. Etenkään paavin puheet köyhistä, marginalisoiduista, ilmastonmuutoksen torjumisesta ja kapitalismin korruptoituneisuudesta olivat heille liikaa, koska ne eivät sisältyneet heidän intresseihinsä. Pikemminkin he tahtoivat paavin puhuvan oikeistolaisempien arvojen mukaisesti.
Viganò ei ole ainoa, jonka kohdalla on väläytelty skismaattisen tilanteen mahdollisuutta. Myös Saksassa paikallisten piispojen suhde paaviin on herättänyt keskustelua ja epäilyksiä, äityykö siitä skisma. Piispat suunnittelivat oman synodaalisen toimikunnan vakiinnuttamista vastoin Franciscuksen ja kanonisen lain mukaista linjausta. Kuluvan vuoden maaliskuussa paavi ja piispat kuitenkin sopivat kompromissina, että saksalaisista piispoista ja maallikoista koostuvan toimikunnan toiminta sai toistaiseksi jatkua, kunhan sen toiminta ja päätökset hyväksytettäisiin aina Vatikaanissa.
Franciscuksen vastustus on ollut kasvussa, mikä lienee vaikuttanut myös paavin omaan jaksamiseen. Kuva: onepeterfive.com.
Kuinka Viganòsta tuli Franciscuksen arkkivihollinen?
Arkkipiispa Viganò (s. 1941) vihittiin papiksi 1968. Hänen kirkollinen uransa on pitänyt sisällään monenlaisia virkatehtäviä ja käänteitä. 1970-luvulla Viganò työskenteli ensin Pyhän istuimen suurlähetystöissä Isossa-Britanniassa ja Irakissa, sitten 1980-luvulla Vatikaanin ulkoministeriössä. 1990-luvun taitteessa hän toimi Vatikaanin tarkkailijana Euroopan neuvostossa, kunnes paavi Johannes Paavali II teki hänestä arkkipiispan 1992. Tällöin Viganò siirtyi Pyhän istuimen nuntiukseksi eli suurlähettilääksi Nigeriaan.
Viganò palasi Vatikaaniin 1998 Vatikaanin valtiosihteeristön tehtäviin. Vuonna 2009 hänet nimitettiin korkea-arvoiseen virkaan Vatikaanin kaupunkivaltion toiseksi korkeimpaan hallintotehtävään, kunnes vuonna 2011 hänestä tehtiin Pyhän istuimen Yhdysvaltain-suurlähettiläs. Useampien lähteiden mukaan Viganò olisi itse ollut Yhdysvaltain pestiä vastaan, koska se tiesi hänen joutumistaan syrjään kirkon keskushallinnosta. Vatikaanissa työskenteli olisi tuottanut hänelle ainakin todennäköisemmin mahdollisuuden kardinaaliksi etenemiselle. Tämä pettymys saattoi olla taustalla monille Viganòn myöhemmille edesottamuksille.
Alkuvuodesta 2012 Vatikaani oli otsikoissa niin kutsutun Vatileaks-skandaalin seurauksena. Skandaali johtui siitä, että Benedictuksen hovimestari Paolo Gabriele varasti paavin kirjeitä ja vuoti ne julkisuuteen. Kirjeiden joukossa oli myös Viganòn paaville lähettämiä kirjoita. Viganò oli näet lähettänyt Benedictukselle ja Vatikaanin valtiosihteeri Tarcisio Bertonelle tukun kirjeitä, joissa muun muassa väitettiin Vatikaanin museoiden johtajan syyllistyneen taloudelliseen korruptioon ja vallan väärinkäyttöön. Viganò väitti joutuneensa tämän vuoksi karkotetuksi Vatikaanista Yhdysvaltain-suurlähettilään pestiin Washingtoniin. Mediassa kirjeillä retosteltiin yllin kyllin.
Yhdysvaltain-suurlähettiläänä Viganò järjesti ja isännöi Franciscuksen Yhdysvaltain-matkan syyskuussa 2015. Tällöin hän sisällytti ohjelmaan ryhmätapaamisen, johon osallistui muiden joukossa Kentuckyn piirikunnan virkailija Kim Davis, joka oli istunut viisi päivää vankilassa kieltäydyttyään rekisteröimästä homoavioliittoja. Davis oli myös pyrkinyt vaikuttamaan siihen, että toiset virkailijat olisivat toimineet samoin. Tieto tapaamisesta vuodettiin julkisuuteen vasta matkan jälkeen, mikä lienee ollut Viganòn yritys sabotoida Franciscuksen Yhdysvaltain-matkan onnistumisen arvioimista. Vatikaanin kulisseista kerrottiin paavin olleen raivoissaan tapahtuneesta.
On epäselvää, kuinka vahvasti tämä kokemus vaikutti siihen, että Viganò joutui tehtävästään sivuun heti täytettyään 75 vuotta tammikuussa 2016. Katolisen kirkon piispoille se on tyypillinen eläköitymisikä. Ainakaan Viganòn kauna paavia kohtaan ei ollut hänelle eduksi.
Viimeistään elokuussa 2018 Viganò sai Franciscuksen herkeämättömän huomion julkaisemalla 11-sivuisen kirjeen, jossa hän syytti kymmeniä korkea-arvoisia kirkonmiehiä yhdysvaltalaista kardinaalia Theodore McCarrickia vastaan esitettyjen seksuaalirikosepäilyjen peittelystä. Hän myös väitti, että Franciscus olisi tiennyt jo vuosikausia McCarrickin rikoksista, mutta ei tehnyt asialle mitään. Lisäksi Viganò osoitti inhonsa sitä kohtaan, että Franciscus on puhunut myönteisemmin homoseksuaaleista kuin mihin kirkossa on totuttu ja väitti, että paavi suojeli kirkkoon soluttautunutta homoverkostoa. Siksi Viganò ilmoitti kovaan ääneen, että Franciscuksen olisi tehtävä oikeat johtopäätökset ja erottava virastaan.
Uutismedia CNN:n Vatikaanin-kirjeenvaihtaja, toimittaja Christopher Lamb kirjoittaa kirjassaan The Outsider: Pope Francis and His Battle to Reform the Church (2020) Viganòn saaneen tukea toiselta jyrkän vanhoilliselta kirkonmieheltä, Teksasin Tylerin hiippakunnan piispalta Joseph Stricklandilta. Strickland lähetti hiippakuntansa papeille lausunnon, jonka mukaan Viganòn väitteet olivat luotettavia ja siksi ne oli jaettava eteenpäin.
Hyökkäys paavia vastaan oli jälleen ajoitettu tarkasti. Franciscus oli Irlannin-matkallaan, kun Viganò vuoti julkisuuteen syytteensä McCarrickia ja muita kirkonmiehiä kohtaan. Sen seurauksena on sanottava, ettei Viganòn ulostulon ollut tarkoituskaan olla rakentava, vaan ainoastaan skandaalinhakuinen. Tässä hän onnistuikin. Franciscus sai melkoisen ryöpytyksen osakseen julki tulleiden väitteiden seurauksena. Asiaa ei auttanut se, että paavi oli haluton kommentoimaan asiaa tuoreeltaan. Voisi jopa sanoa, että Viganò viritti paaville ansan, väijytyksen, kuten Lamb kuvaa kirjassaan.
Paavia vastaan esitetyt syytökset olivat erittäin poikkeuksellisia. Asiaa kommentoineet kirkkohistorioitsijat eivät muistaneet, että vastaavaa olisi tapahtunut vuosisatoihin. Papeilta, piispoilta ja kardinaaleilta edellytetään kuuliaisuutta paaville vielä selkeämmin kuin tavalliselta katolilaiselta, joten oli erikoista, että arkkipiispan arvoinen kirkonmies esitti näin vakavia syytöksiä paitsi istuvaa paavia myös hänen edeltäjäänsä emerituspaavia kohtaan. Syytettyjen listalta löytyi nimittäin myös Benedictuksen nimi.
Viganò itse kuvasi näkemyksiään seuraavasti: ”Ei ole sattumaa, että minua vastaan nostettu syyte koskee Jorge Mario Bergoglion [paavi Franciscuksen] laillisuuden kieltämistä ja Vatikaanin II [kirkolliskokouksen] hylkäämistä: kirkolliskokous edustaa ideologista, teologista, moraalista ja liturgista syöpää, jonka välttämätön etäpesäke Bergoglion ’synodaalinen kirkko’ on.”
On mahdollista, ettei Viganò näe omalla kohdallaan muuta vaihtoehtoa kuin poistua kirkosta, jonka nykytila vaikuttaa häntä kovasti ahdistavan. Ehkä hän ei vain kykene itse lähtemään, vaan vaatii kurinpitotoimen potkuksi. Hänen epäasialliseksikin katsottu kielensä paavista ja tapansa antaa kritiikkiä tälle on koettu niin vahvaksi, että jopa häntä aiemmin tukeneet äärivanhoilliset ovat irtisanoutuneet Viganòsta ja hänen puheistaan. Esimerkiksi vanhoillisten katolilaisten ryhmä SSPX (Society of Saint Pius X), joka näkee Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen uudistukset haitallisina perinteen säilymiselle, ilmoitti tukensa epäämisestä. Ryhmän jäsenet esimerkiksi viettävät messua kirkolliskokousta edeltävän messukaavan mukaisesti ja kieltäytyvät noudattamasta kirkolliskokouksen uudistusten ohjeita kirkonmenoissaan. Viganòlle SSPX:n tuki olisi ollut korvaamaton selkänoja, mutta hänen retoriikkansa ja väitteensä ovat saaneet jopa heidät kavahtamaan häntä.
Viganò on verrannut itseään SSPX:n perustajaan, arkkipiispa Marcel Lefebvreen, joka ekskommunikoitiin 1988. Syynä Lefebvren ekskommunikointiin oli piispojen vihkiminen ilman paavi Johannes Paavali II:n valtuutusta asiaan. Vaikuttaakin siltä, että Viganò hakee Lefebvrestä inspiraatiota omille koettelemuksilleen ja esikuvaa itselleen. Ehkä hän toivoisi muiden näkevän itsensä Lefebvren kaltaisena vanhoillisuuden soturina, joka laittaa itsensä likoon hyväksi ja oikeaksi katsomansa asian puolesta.
Tämän puolesta ainakin puhuu se, että Viganò on lähentynyt Lefebvren vihkimän piispan, Richard Williamsonin, kanssa. Paavi Benedictus XVI oli juuri kumonnut Williamsonin ekskommunikaation, kun tämä vuonna 2009 antoi lausunnon, jossa kielsi holokaustin tapahtumisen. Se nolostutti paavia. Lopulta Williamson sai kenkää SSPX:sta vuonna 2012, koska oli luvattomasti konfirmoinut brasilialaisen katolilaisen.
Williamsonin ja Viganòn välisestä yhteistyöstä kertonee sekin, että on liikkunut väitteitä siitä, että Viganò olisi vihkinyt Lefebvren tapaan laittomasti pappeja ja diakoneja kotikaupungissaan Milanossa. Viganòn onkin epäilty liittyneen jo vuonna 2023 sedevakantisteihin (latinan sanoista sedes ‘istuin’ ja vacans ‘vapaa’) eli jyrkän vanhoilliseen katoliseen ryhmään, joka nimensä mukaisesti ajattelee, että Pietarin istuin on ollut vapaana Vatikaanin toisesta konsiilista lähtien. He pitävät nykykirkkoa harhaoppisena eivätkä siksi hyväksy paaveja Johannes XXIII:sta tai Paavali VI:sta lähtien. Yksi selvä syy, miksi SSPX irtisanoutui Viganòsta, oli juuri sedevakantismin henki tämän kirjoituksissa, mikä ei sopinut SSPX:n ja Lefebvren ajatuksiin. Paavin alaisuudesta irtisanoutuminen oli liian radikaalia heille.
Viganòn motiiviksi Franciscuksen vastustamiseen on epäilty katkeruutta siitä, ettei tämä suostunut tekemään hänestä kardinaalia. Se olisi ilman muuta ollut arkkipiispan uran etenemisen kannalta tarvittavaa. Nyt hänen kirkollinen uransa on tyssännyt. Samoin häntä mahtaa edelleen hiertää se, ettei hänestä tehty Benedictuksen aikana Vatikaanin kaupunkivaltion johtaja ja että hänet lähetettiin keskeisestä tehtävästään Vatikaanista Yhdysvaltoihin.
Kardinaalivalinnan osalta Franciscus on kuitenkin päättänyt Viganòn kohdalla toisin. Päätös tuskin on ollut alkujaan henkilökohtainen, vaikkakaan Viganòn ulostulot eivät ole ainakaan auttaneet hänen toiveensa toteutumista. Pääsyy italialaisen Viganòn jättämiselle ulos kardinaalin punaisten hattujen porukasta lienee kuitenkin Franciscuksen oman linjan noudattamisessa: hän on tehnyt kardinaaleiksi kirkonmiehiä eri puolilta maailmaa, globaalin etelän maista sekä maista, joissa katolinen kirkko toimii vähemmistökirkkona. Siksi hän on vähentänyt prosentuaalisesti eurooppalaisten osuutta kardinaalien joukossa. On myös selvää, että paavi tahtoo edesauttaa oman perintönsä jatkumista myös seuraajansa paavikaudella, minkä takia hänen kannattaa nimittää kardinaaleiksi kanssaan samanmielisiä. Siksi italialainen ja äärivanhoillinen Viganò lienee jäänyt rannalle valintoja tehdessä.
Viganò vanhoillisten suosiman katolisen median EWTN:n haastattelussa syksyllä 2020.
Viganò flirttailee äärioikeiston ja salaliittoteorioiden kanssa
Viganòn rooli ei ole jäänyt vain paavin vastustamiseen, vaan hän on ollut näkyvästi esillä poliittisten näkemystensä esittämisessä. Hän on esimerkiksi profiloitunut Donald Trumpin ja Vladimir Putinin tukijoiksi. Viganò kirjoitti vuonna 2020, että hän ja Trump taistelevat kosmisessa taistelussa hyvinä valon lapsina pahaa ja pimeyttä vastaan. Trump noteerasi kirjoituksen ja tviittasi tällöin kiitoksensa Viganòlle: “Olen otettu arkkipiispa Viganòn uskomattomasta kirjeestä minulle. Toivon, että jokainen, uskonnollinen tai ei, lukee sen!” Viganò myös osallistui Yhdysvaltain presidentinvaalien 2020 jälkeiseen debattiin. Hän oli mukana Trumpin kannattajissa, jotka väittivät vaaleja “varastetuiksi”. Viganò jopa esiintyi asian puolesta tehdyllä videolla.
Trumpin ja Viganòn yhteyksien takia monitahoinen QAnon-salaliittoteoria, joka alkujaan oli hyvin juutalais- ja kristillisvastainen, alkoikin nähdä Viganòn kaltaisten katolilaisten motiivit oikeansuuntaisina. He jakoivat siksi katolilaiset “oikeamielisiin kapinallisiin”, kuten Viganò, ja Franciscukseen ja tämän kannattajiin, joita tuli vastustaa. Ottaakseen mallia QAnonista Viganò alkoi kirjoittaa omia “V droppejaan” vanhoillisten suosimiin katolisiin lehtiin. Niissä hän esimerkiksi sanoi Jumalan turvaavan Trumpin vaalivoiton ja Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen olleen “paholaisen konsiili”. Ei ihme, että osa vanhoillisista sanoutui irti Viganòn puheista, sanoi tämän menneen liian pitkälle ja jopa kutsui tätä epävakaaksi.
Vuonna 2022 Viganò puolestaan julkaisi kannanoton Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan. Hän julisti Moskovan olevan “kolmas Rooma”. Hän osoitti tukensa Putinin Venäjälle, joka hänen mukaansa edesauttaa rauhan syntymistä maailmaan ja edistää kristillisen sivilisaation palautumista, joka on kadoksissa paavi Franciscuksen Roomasta. Viganòn mukaan tulee rauhan aika, jolloin kirkkokin nousee uuteen loistoonsa puhdistuneena ja uudistuneiden palvelijoidensa kanssa. Tällöin hänen sanojensa mukainen “transhumanistinen ja lääketieteellis-tekninen globalistihirviö” on voitettu.
Jutut ovat käneet yhä vain hurjemmiksi. Viganò on väittänyt, että Ukrainan sodan taustana on maailmanlaajuinen salaliitto, jonka tarkoituksena on edistysmielisyyteen ja taloudellisiin intresseihin nojaavan yhtenäisen “maailmanhallituksen” luominen. Salaliitossa on hänen mukaansa mukana suurimpina tekijöinä Yhdistyneet kansakunnat (YK), Pohjois-Atlantin liitto (Nato), Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF), Euroopan unioni (EU) sekä maailman rikkaimpien miljardöörien hyväntekeväisyysjärjestöt.
Viganòn mukaan covid-19 -pandemia oli hyvä esimerkki siitä, kuinka “niin kutsutut demokraattiset valtiot” sumuttavat suurta yleisöä yhdessä katolisen kirkon johdon kanssa. Ne sensuroivat suvaitsemattomasti eriäviä mielipiteitä ja näkemyksiä esimerkiksi koronarokotteiden vaikutuksista sekä “valehtelevat häpeämättömästi” tiedotusvälineiden avustuksella. Viganò kritisoi paavin mukana oloa erilaisissa rokotekampanjoissa ja sitä, että tämä kutsui rokotteen ottamista “rakkauden teoksi”.
Toisaalta Viganò on nähnyt, että katolinen kirkko ja paavi sen johtajana on vain pelinappula suuremmassa pelissä. Uudenvuodenpäivänä 2021 Steve Bannonin War Room-ohjelman haastattelussa hän kuvasi laajaa “The Deep Staten” ja “The Deep Churchin” välistä salaliittoa seuraavasti:
“Tapahtumia, jotka johtivat paavi Benedictus XVI:n eroamiseen, on vielä selvitettävä, mutta yksi The Deep Church -edustaja, nyt jo edesmennyt kardinaali Danneels, myönsi kuuluvansa niin sanottuun Saint Gallenin mafiaan, joka teki työtä edistääkseen ’kirkon kevään’ alkamista. – –
On siis olemassa joukko salaliittolaisia, jotka ovat työskennelleet ja työskentelevät edelleen kirkon ytimessä eliitin edun edistämiseksi. Suurin osa heistä on tunnistettavissa, mutta vaarallisimpia ovat ne, jotka eivät paljasta itseään, ne, joita sanomalehdet eivät koskaan mainitse. He eivät epäröi pakottaa myös Bergogliota eroamaan, aivan kuten Ratzingeria [Benedictus XVI:tta], ellei Bergoglio noudata heidän käskyjään. He haluavat muuttaa Vatikaanin emerituspaavien eläkeläiskodiksi, tuhota paaviuden ja turvata valtansa. Siis täsmälleen samoin kuin mitä tapahtuu The Deep State -toiminnassa, jossa, kuten olen todennut, [Joe] Biden vastaa rooliltaan Bergogliota kirkon piirissä. – –
On kolme välttämätöntä asiaa, jos The Deep State ja The Deep Church halutaan kaataa. Ensinnäkin tarvitaan tietoiseksi tuloa siitä, mikä globalistinen suunnitelma on, ja missä määrin tämä suunnitelma on antikristuksen valtakunnan perustamisen väline, koska globalistinen suunnitelma ja antikristuksen valtakunta jakavat samat periaatteet, menetelmät ja tavoitteet. Toiseksi: helvetillinen globalistinen suunnitelma täytyy vakaasti tuomita ja täytyy vaatia kirkon paimenia kuten myös maallikoita puolustamaan kirkkoa, rikkomaan syyllistävä hiljaisuutensa. Jumala vaatii tällaiset karkurit tilille. Kolmanneksi: on välttämätöntä rukoilla ja pyytää Herralta jokaiselle meistä voimaa vastustaa – – ideologista tyranniaa, jota meille päivittäin pakottavat paitsi media myös Bergoglion peukalon alla olevat kardinaalit ja piispat.”
Kiinnostava yksityiskohta Viganòn toiminnassa on se, ettei paavi Franciscusta vaikuta olevan hänelle olemassakaan. Hän kutsuu tätä edelleen omissa kirjoituksissaan ja puheissaan siviilinimellä Bergoglio. Ehkä hän tällä kielenkäytöllä haluaa alleviivata omaa paikkaansa paavin vastustajana ja näkemystään, jonka mukaan Franciscuksen paavius on laiton. Siltä se ainakin vaikuttaa, myös tämän Viganòn lainauksen perusteella: “Bergoglio on kirkolle sitä, mitä muut maailman johtajat ovat kansakunnilleen: pettureita, kumouksellisia ja perinteisen yhteiskunnan lopullisia tuhoajia”.
Tällaisesta lähtöasetelmasta on vaikea nähdä, että Vatikaanin ja paavi Franciscuksen olisi ollut mahdollista päätyä Viganòn tapauksessa toisenlaiseen ratkaisuun. Viganò ajoi itse itsensä nurkkaan. Nähtäväksi jää, palaako hän katuen takaisin vai jääkö potkut hänen kohdallaan lopullisiksi.
* * *
Kiinnostavana sivuhuomiona on mainittava, että Suomessakin tänä kesänä vieraillut yhdysvaltalainen elokuvatähti Mel Gibson, joka on tunnettu jyrkän vanhoillisesta katolisesta uskostaan, lähetti vastikään Viganòlle kirjeen, jossa kutsui tätä “erittäin rohkeaksi sankariksi”, kiitti “uskollisuudesta oikealle kirkolle” sekä toivoi, että Franciscus erottaisi hänetkin “väärästä kirkosta”. Gibson myös kutsui Viganòn viettämään messua rakentamassaan kirkossa Kaliforniassa.
Gibsonin isä Hutton Gibson oli sedevakantisti, joka kielsi holokaustin tapahtumisen ja kieltäytyi aikanaan tunnustamasta Johannes Paavali II:n paaviutta. Hutton Gibson kutsui tätä “Koraanin pussaajaksi”. Sedevakantismi ja sen mukanaan tuomat kärhämät ovat nähtävästi periytyneet Gibsoneilla isältä pojalle.
Artikkelikuva: remnantnewspaper.com
Lue myös:
Juha Ahosniemi: Benedictus XVI – paavi joka erosi. Vartija 31.12.2022.
’Juha Ahosniemi: Saatanan Vatikaani – moderniin paaviuteen liittyviä salaliittoteorioita. Vartija 4.8.2023.
