Paavi Franciscus kuoli 21.4.2025 88 vuoden iässä. Franciscuksen kausi roomalaiskatolisen kirkon johdossa on herättänyt monenlaisia arvioita. Franciscuksen kuolema sai vastauksenaan surunvalitteluita: mm. Irlannin pääministeri Micheál Martin totesi olevansa ”syvästi surullinen”, kun Franciscuksella oli ”järkähtämätön sitoumus myötätunnon, rauhan ja ihmisarvon periaatteisiin”.
Suomessa on kuitenkin esitetty kritiikkiä Franciscuksen perintöä kohtaan. Helsingin Sanomien (21.4.2025) mukaan Franciscus ”ei ollut kirkon uudistaja”. Perusteena kannalleen HS sanoi, ettei Franciscus ollut hyväksynyt naispappeutta, homoseksuaalisuutta tai muita suomalaisen kirkollisen arvokeskustelun liberaalien kynnyskysymyksiä. Franciscusta on myös arvosteltu siitä, että hän kannatti neuvotteluratkaisua Ukrainan sotaan. Kuitenkin Franciscus pyrki monin tavoin avaamaan kirkon hallintoa ottamalla varovaisia askeleita pois paavi- ja pappisvallasta.
Helsingin Sanomien kommentti herättääkin kysymyksiä nykyisestä liberaalin ajattelun suunnasta. Franciscus pyrki edistämään edustuksellisuutta katolisen kirkon hallinnossa samalla, kun hän on yhteiskunnallisissa kannanotoissaan vahvasti puolusti rauhaa ja sosiaalisesti vastuullista globalisaatiomallia.
Franciscukseen Suomessa kohdistettu kritiikki herättääkin väistämättä kysymyksen: mitä liberalismille on oikein tapahtunut, kun sen pääteemat tuntuisivat nykyisin olevan seksuaalisten oikeuksien kaltaiset yksityisasiat ja sotaisuus ”demokratian puolustamisen” nimissä?
Franciscus ja katolisen kirkon hallinto
Katolisen kirkon hallinto muistuttaa monin tavoin 1600-luvun kuningasvaltaa. Paavi johtaa katolisen kirkon toimintaa Vatikaanissa sijaitsevan keskushallinnon tuella, ja hänellä on myös oikeus nimittää katoliset piispat. Katolinen opetus pitää myös paavia erehtymättömänä hänen käyttäessään Rooman kirkon opetusvirkaa, eli paavilla on oikeus julistaa yksin jokin oppi kirkon viralliseksi kannaksi, kunhan se on vain linjassa katolisen perinteen kanssa.
Paavin vallalla on kuitenkin joitain vastapainoja katolisessa kirkossa. Tärkein vastapaino on se, että Vatikaanin keskushallinnossa toimivat ja tärkeimmissä piispanviroissa istuvat kirkonmiehet eli kardinaalit valitsevat aina seuraavan paavin. Näin paavius on käytännössä vaalimonarkia. Toinen paavin valtaa rajaava instituutio ovat kirkolliskokoukset: vaikka kirkolliskokous edellyttääkin paavin koollekutsun, paavi ei lopulta pysty asettumaan sen ilmaisemaa kirkon kantaa vastaan. Katolinen kirkko modernisoikin itsensä 1900-luvulla juuri Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen avulla.
Franciscuksen roolia kirkon uudistajana voidaankin lähestyä kahden kysymyksen avulla. Ensiksi: nimittikö hän reformistisia vai konservatiivisia kardinaaleja? Toiseksi: miten Franciscus edisti kirkolliskokousten asemaa?
Franciscuksen asema roomalaiskatolisen kirkon uudistajana näkyi ennen kaikkea hänen kardinaalinimityksistään. Paavinvaalissa äänioikeus on tällä haavaa 133 kardinaalilla, joista 109 on Franciscuksen nimittämiä. Franciscus pyrki myös rekrytoimaan Vatikaanin keskushallinnon Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuolelta, ja välttämään äärikonservatiivien nimittämistä virkoihin. Näin seuraavaksi paaviksi veikattiin globaalista etelästä tuleva reformistia tai sitten nykyisen liberaalin kehityksen vakiinnuttajaa – itse asiassa Franciscuksen seuraaja Leo XIV sopii tähän kuvaukseen.
Nykymuotoisen katolisen kirkon kehitys on liittynyt vahvasti paavin vallankeskitykseen aina 1000-luvulta 1900-luvun alkuun asti. Paavista tuli sekoitus itsevaltaista monarkkia ja kansainvälisen suuryrityksen toimitusjohtajaa pitkälti kahden kehityskulun seurauksena.
Myöhäiskeskiajalla ja uuden ajan alussa paavinvallan haastoi konsiliarismi, jonka mukaan paavin tulee nauttia kirkolliskokouksen luottamusta. Katoliset kirkolliskokoukset kuitenkin hävisivät valtataistelun viimeistään reformaation myötä, ja lopulta paavinvalta muodostui absoluuttiseksi 1800- ja 1900-luvuilla keinona torjua yhteiskunnallinen modernisaatio.
Yhteiskunnan modernisaatio tuli kuitenkin katoliseen kirkkoon juuri Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen kautta, mikä on vahvistanut kirkolliskokousten asemaa. Franciscus uudisti katolisuutta pitkälti Vatikaanin toisen kirkolliskokousten kollegiaalisen perinnön avulla: paavin, piispojen, pappien ja maallikoiden tulee johtaa katolista kirkkoa yhdessä kirkolliskokousten kautta.
Franciscuksen iskulauseena oli synodaalisuus: alueellisten ja kansallisten piispainkokousten aseman vahvistaminen. Vatikaanin valtaa on hajautettu piispainkokouksille, jotka voivat myös määritellä kirkon opetusta, ellei paavi käytä veto-oikeutta. Maallikoiden asemaa on vahvistettu aloiteoikeuksien kautta. Lisäksi Franciscus järjesti ”synodin synodaalisuudesta”, johon osallistui piispojen lisäksi maallikoita, sekä miehiä että naisia. Kokouksen tavoitteena oli avata tilaa keskustelulle katolisessa kirkossa ja vahvistaa katolisen kirkon ja yhteiskunnan rajapintaa evankeliumin julistamisen helpottamiseksi. Lopulta Franciscus allekirjoitti kokouksen johtopäätökset sellaisenaan.
Näin Franciscus pyrki rajoitetussa määrin avaamaan katolisen kirkon rakenteita edustuksellisille kokouksille. Siirtymä puhtaan paavikeskeisestä järjestelmästä kohti paavin ja kirkolliskokousten yhteistoimintaa alkaa itse asiassa muistuttaa esimerkiksi Suomessa ennen itsenäistymistä vallinnutta puoliperustuslaillista järjestelmää, jossa hallitsija hallitsee muodollisesti neuvoa-antavan mutta tosiasiassa välttämättömän kokouksen tuella. Tämä merkitsee valtavaa uudistusta katolisen kirkon vallankeskityksen taustaa vasten.
Franciscus ja ”toinen progressivismi”
Franciscus liberalisoi katolista kirkkoa osittain myös oppia ja etiikkaa koskevissa kysymyksissä. Hän osoitti avoimuutta seksuaalivähemmistöille ja pyrki tarttumaan kirkossa ilmenevään korruptioon. Hänen kannanottonsa solidaarisen globalisaation ja rauhan puolesta nostivat esiin 1900-luvun rauhanliikkeen perintöä aikana, jossa valtaapitävät pyrkivät pikemminkin palauttamaan kylmän sodan asetelmia.
Franciscus tarttui uudistuksissaan myös katolista kirkkoa vaivaavaan korruptioon, joka ilmenee sekä finanssi- että pedofiliaskandaaleina. Katolista kirkkoa on perinteisesti vaivannut sille tyypilliseen hierarkiaan, patriarkaalisuuteen ja vahvaan yhteiskunnalliseen asemaan liittyvä taipumus valtaan ilman vastuuta. Franciscus muuttikin katolisen kirkon käytäntöjä aloittamalla hyväksikäyttötutkintoja koskevan tietojenvaihdon valtion poliisiviranomaisten kanssa.
Franciscus myös lisäsi katolisen kirkon avoimuutta seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Aihe on tulenarka, kun suurin osa maailman katolilaisista elää vielä konservatiivisessa globaalissa etelässä. Franciscus herätti huomiota heti virkakautensa alussa kommentoimalla homoseksuaalien asemaa: ”Mikä minä olen tuomitsemaan?” Näin hän teki irtioton homovastaisesta moralismista. Hän vastusti seksuaalivähemmistöjen kriminalisointia ja sanoi selvästi, että homoseksuaalisuus kuuluu luonnonjärjestykseen.
Hän kuitenkin vastusti tasa-arvoista avioliittoa ja ajatusta sukupuolesta henkilön valintana tai identiteettinä, kun se uhkaa perinteistä perhemallia. Sitä vastoin hän oli avoin homoparien ja rekisteröityjen parisuhteiden siunaamiselle osana yhtä luonnonjärjestystä.
Franciscuksen kannanotot voivat vaikuttaa ristiriitaisilta, mutta niissä on oma logiikkansa. Keskeiseksi muodostuvat ihmisarvon ja luonnonjärjestyksen käsitteet. Jokaisella ihmisellä on arvo luomisen perusteella Jumalan kuvana (1 Moos. 1), jolloin seksuaalivähemmistöt saavat elää omalla tavallaan ja jokainen voi päättää itse asioistaan. Sama luomisjärjestys on kuitenkin perheen, ihmisten keskinäisriippuvuuden ja sitä vahvistavien instituutioiden kuten heteroavioliiton perustana.
Ajattelu nousee esiin myös Franciscuksen suhtautumisessa rauhankysymykseen. Katolinen kirkko otti 1900-luvun lopulla omakseen rauhanliikkeestä nousevat vaatimukset väkivallattomuudesta ja yleisinhimillisestä solidaarisuudesta. Franciscus piti tätä vaihtoehtoa esillä globaalissa keskustelussa, kun hän korosti väkivallattoman toiminnan yhteyttä evankeliumeihin ja pyrki hahmottelemaan solidaarista globalisaatiomallia katolisen sosiaaliopetuksen perinteestä käsin.
Franciscuksen puhe rauhasta ja Vatikaanin pyrkimys diplomaattiseksi välittäjäksi tarjoavat nekin kontrastin nykyiseen sodasta ja rauhasta käytävään keskusteluun. Länsimaissa myös vasemmisto ja liberaalit ovat menneet mukaan turvallistamiseen eli uhkakuvien maalailuun, sekä maailman jakamisen hyviksiin ja pahiksiin. Näin ne tulevat itse asiassa vain vahvistaneeksi oikeistopopulismin ajaman uhkakuviin ja militarismiin nojaavaa maailmanjärjestystä, kun niillä ei ole tarjota vaihtoehtoa tilalle.
Moderni globaalikatolisuus vastamallina?
Franciscuksen katolisessa kirkossa ajama kehitys tarjoaa näin arvokkaan vastamallin nykyiselle yhteiskunnalliselle kehitykselle. Talous-, ympäristö-, ja geopoliittisissa kriiseissä olevaa globalisaatiota pyritään nykyisin yhä enemmän hallitsemaan oikeuttamalla vallan ja rahan mafiamainen keskittyminenlietsomalla sotia ja muita turvallisuusuhkia ja sitten myymällä symbolista suojelua alamaisille.
Franciscuksen synodaaliset uudistukset merkitsevät sitä vastoin edustuksellisuuden vahvistamista globaalissa katolisessa kirkossa. Pyrkimykset edistää rauhaa ja katolisen sosiaaliopetuksen mukainen globalisaatiomalli pyrkivät rakentamaan yhteistä hyvää globaalille tasolle. Näin Franciscuksen uudistukset tarjoavat vastamallin globaalille turvallisuusyhteiskunnalle, kun ne itse asiassa demokratisoivat globaalia katolista kirkkoa sisältäpäin ja pyrkivät myös rakentamaan pohjaa globaalille solidaarisuudelle. Tilanne tuo itse asiassa mieleen myöhäiskeskiajan, kun katolinen kirkko kehitti feodalismin keskellä sittemmin modernin valtion perustaksi tulleet ratkaisut, kuten byrokraattisen hallinnon.
Franciscuksen merkityksestä kertoo se, että hänen nimittämänsä yhdysvaltalais-eteläamerikkalainen kardinaali Robert Francis Prevost valittiin paaviksi hänen jälkeensä vakiinnuttamaan Franciscuksen reformeja. Hän valitsi virkanimekseen Leo XIV juuri osoittamaan, että hän jatkaa sosiaalista linjaa. Franciscuksen kausi paavina vei siis katolista kirkkoa ja globaalia yhteiskuntaa eteenpäin katolisen perinteen omista lähtökohdista käsin.
Artikkelikuvassa paavi Franciscukselta saatu ruusukko. Kuva: Mikko Ketola.
