Paavi Franciscus – rauhan ja solidaarisen globalisaation teologi

Paavi Franciscus on viime aikoina herättänyt huomiota vastavirtaan kulkevilla puheenvuoroillaan maailmalla riehuvista Ukrainan sekä Gazan sodista ja muista väkivallan muodoista. Hän on mm. todennut, että Ukrainan sodassa merkitsisi suurta rohkeutta nostaa valkoinen lippu neuvottelujen merkiksi.

Franciscuksen kommentit herättivät hirveän huudon pahoin militarisoituneessa poliittisessa tilanteessa. Keskustelussa ei kuitenkaan ole havaittu sitä, että paavi Franciscuksen lausuntojen taustalla on johdonmukainen rauhanteologia. Franciscuksen teologia nousee sekä luomisen teologiaan perustuvasta ihmisarvokäsityksestä, evankeliumien haasteesta väkivallalle, katolisesta perinteestä että nykyisen maailmantilanteen realistisesta yhteiskunta-analyysistä.

Franciscuksen avaukset voidaankin nähdä näin osana laajempaa rauhanaatetta ja sodan oikeutusta koskevaa keskustelua. Uusiseelantilainen politiikantutkija Richard Jackson näkee katolisen kirkon kannat osana laajempaa pasifismia koskevaa keskustelua. Venäjän putinismin ja NATO:n uuskonservatismin kaltaisten imperialismien kyvyttömyys luoda rauhaa ja väkivallattomien yhteiskunnallisten liikkeiden nousu ovat johtaneet mielenkiintoon pasifismia kohtaan. Kuitenkin rauhaa tukevat kannanotot yritetään aggressiivisesti vaientaa leimaamalla ne epärealistisiksi militarismin sisältä käsin – vaikka rauhanomaisen politiikkamallin mahdollisuuksista alkaa olla yhä enemmän näyttöä.

Franciscus, väkivallattomuus ja maailman konfliktit

Franciscuksen kannanotto Ukrainan kriisiin ei tullut tyhjästä. Hän on ottanut suoraan kantaa sodan ja rauhan kysymyksiin sekä ensyklikassaan Fratelli tutti, että myös suoraan väkivallattomuutta ja rauhaa koskevassa kannanotossaan 1.1.2017 ”Nonviolence: A Style of Politics for Peace”. Näistä jälkimmäinen osoittaa Franciscuksen yhteiskunta-analyysin terävyyden ja ajankohtaisuuden, kun taas ensyklika avaa hänen ajattelunsa teologisia perusteluita.

Franciscus aloittaa kannanottonsa 1.1.2017 esittelemällä Vatikaani II:n jälkeisen katolisuuden taipuvaisuuden opettamaan väkivallattomuutta kauhun tasapainon, sotien ja sortotoimien sijaan. Franciscus päivittää kuitenkin opetusta vastaamaan nykyisen konfliktien ajan riskejä.

1900-luvun suursotien ja vuoden 1989 murroksen aikaansaaman rauhanjakson sijasta maailma on ajautumassa ”paloittain käytävään kolmanteen maailmansotaan”. Aikaamme varjostavat sodat, mafiarikollisuuden kasvu, maahanmuuttajien sorto ja ympäristökatastrofit. Väkivalta ei auta korjaamaan tilannetta, vaan auttaa vain pyörittämään väkivallan kierrettä entistä pidemmälle.

Franciscuksen kannanotot vastaavat hyvin nykyistä yhteiskunnallista tilannetta. Konfliktintutkija Mary Kaldor on kirjoittanut uusista sodista, joissa keskeinen tavoite on globalisoidun verkostoyhteiskunnan hallinta väkivallan ja autoritaarisen nationalismin avulla.

Uusliberaali globalisaatio on johtanut vallan ja rahan keskittymiseen ansiottoman arvonnousun myötä, jolloin vallan ja rahan keskittäminen voidaan oikeuttaa ja sitä voidaan jatkaa vain kansalliskiihkon ja sodanlietsonnan avulla. Esimerkkejä tästä on lähempääkin kuin itärajan takaa: Suomessa NATO-keskustelun nationalistinen hysteria johti oikeiston vaalivoittoon ja pyrkimyksiin keskittää taloudellista valtaa ja rikkoa maahanmuuttajien ihmisoikeuksia.

Franciscus kuitenkin tarjoaa vastamalliksi Jeesuksen toimintaa evankeliumeissa, joka oli väkivallatonta: lähimmäisrakkauden ulottamista vihollisiin (Matt. 7), toisen posken kääntämisen kaltaista vallan väkivallatonta haastamista (Matt. 5), käskyä Pietarille laittaa miekka pois (Matt. 26) jne. Franciscus antaa näille kohdille poliittisen merkityksen: Jeesuksen seuraamiseen liittyy myös väkivallattomien toimintamallien omaksuminen. Usko Jumalaan antaa rohkeutta haastaa yhteiskunnalliset ongelmat väkivallattomin keinoin. Viimeaikainen raamatuntutkimus onkin asettunut näiden jakeiden tulkinnassa Franciscuksen kannalle.

Näin Franciscuksen tulkinnat evankeliumiin liittyvästä väkivallattomasta vaihtoehdosta muistuttavat mm. Leo Tolstoin aiempia tulkintoja. Tolstoilla on kuitenkin ollut merkittävä jälkivaikutus 1900- ja 2000-luvun historiaan Mohandas Gandhin kautta. Franciscus viittaakin Gandhin väkivallattoman toiminnan malliin ja toteaa sen olevan tehokas keino yhteiskunnallisen muutoksen ja rauhan saavuttamiseen. Erica Chenowethin vuonna 2011 kirjoittama tutkimus Why Civil Resistance Worksonkin osoittanut väkivallattomien kampanjoiden olleen tuplasti aseellisia kansannousuja tehokkaampia tapoina edistää poliittista muutosta.

Väkivallattomalla toiminnalla on kuitenkin eettinen perusta yhteiskunnan rakenteessa ja evankeliumien etiikassa. Toisista välittäminen lähtee perheistä, mutta laajenee sitten yhteiskunnalliseksi ja yleisinhimilliseksi solidaarisuudeksi pelon, vihan ja umpimielisyyden asemasta. Näin Vuorisaarnan autuaaksijulistukset tarjoavat mallin yhteiskunnallisten toimijoiden rauhanrakentamiselle, jotta ihmisten yli käveleminen ja luonnon tuhoaminen voidaan vaihtaa solidaarisiin keskinäisriippuvuuksiin.

Fratelli Tutti: globalisaatio ja inhimillinen solidaarisuus

Paavi Franciscuksen kannat väkivallattomuudesta liittyvät siis evankeliumien rauhanetiikan ja inhimillisen solidaarisuuden soveltamiseen globaalin yhteiskunnan oloihin. Franciscus taustoittaa kannanottojaan 2020 julkaistussa ensyklikassaan Fratelli tutti, jonka hän kirjoitti vastauksena koronaepidemian aikaiseen nationalismin nousuun ja globaalin pandemiavastauksen epäonnistumiseen.

Franciscus avaa kirjeen toistamalla aiempaa terävää yhteiskunta-analyysiaan. Kansainvälisen integraation eteneminen antoi vaikutelman, että menneistä virheistä olisi opittu. Taantumus on kuitenkin vallannut alaa autoritaarisen nationalismin noustessa. Taloudellinen integraatio on vain vahvistanut finanssimaailman kaltaisia toimijoita, jotka sitten vahvistavat omaa asemaansa kuppaamalla köyhempiä alueita ja kylvämällä autoritaarista nationalismia hajota ja hallitse-taktiikassaan.

Lopputuloksena ovat historiattomuus, ihmisten näkeminen kertakäyttötuotteina, politiikan muuttuminen ”talouden välttämättömyyksiä” toteuttavaksi markkinoinniksi, julkisen keskustelun rämettyminen valeuutisiin ja lopulta systemaattiset ihmisoikeusloukkaukset ja kaikkien sota kaikkia vastaan.

Franciscus tarjoaa sitten vastamalliksi evankeliumien kertomusta laupiaasta samarialaisesta (Luuk. 10). Kertomus korostaa lähimmäisrakkautta ja asettaa kysymyksen: ”Kuka on lähimmäiseni?” Jokainen ihminen on sekä omien yhteisöidensä että maailman kansalainen, joten vastuu solidaarisesta toiminnasta ja yhteiskunnan instituutioista on kaikilla. Kertomuksen merkitys on, että juutalaisten kuulijoiden lähimmäisiä ovat myös vihollisheimon jäseninä pidetyt samarialaiset. Näin lähimmäisyys kattaa kaikki ihmiset. Vastaavasti kertomuksessa viimeisestä tuomiosta (Matt. 25) jokaisella on Jumalan luomana ihmisarvo ja jokainen heijastaa Kristusta.

Näin evankeliumikertomusten mukainen solidaarisuus edellyttää sekä avointa maailmaa, että myös lähimmäisrakkautta ilmentäviä käytäntöjä. Samarialaiskertomuksen opetus lähimmäisrakkaudesta Noita Toisia kohtaan muuttuu malliksi eri ryhmien kuten maahanmuuttajien ja kantaväestön, tai eri kansakuntien, suhteista, jossa moninaisuus tarjoaa pohjan osallistua yhteisiin projekteihin.

Tähän tarvitaan kuitenkin politiikkaa, joka ylittää puhtaasti kaupalliset näkökohdat tai populismin pyrkimys sulkea yhteisönrakennusprojekti ”kansan” nimissä. Tie moninaisuudessa toteutuvan lähimmäisrakkauden toteuttamiseen kulkee dialogin kautta: eri mielipiteet tulee tunnustaa, ja niitä tulee arvioida avoimessa mutta kunnioittavassa keskustelussa.

Franciscus pyrkii siis etsimään ratkaisuja uusliberaalin globalisaation epäonnistumiseen uudistamalla katolista korporativismin perinnettä. Yhteisö rakentuu perheiden, kansanryhmien ja kansakuntien varaan. Eri ryhmillä ja kansakunnilla on globaalissa verkostoyhteiskunnassa omat intressinsä, piirteensä ja tehtävänsä. Tätä moninaisuutta voidaan sitten hallita yhteiseksi hyväksi lähimmäisrakkauteen nojaavan instituutionrakennuksen ja yhteiskuntamallin kautta.

Yhteiskunnissa on kuitenkin aina konflikteja – ja Franciscuksen pasifismi liittyykin juuri konfliktien hallintaan. Franciscus tuomitsee sotainstituution selvin sanoin kirjeessään: ”Sota merkitsee politiikan ja inhimillisyyden haaksirikkoa, häpeällistä antautumista ja pistävää tappiota pahan vallalle.” Paavin kannanoton taustalla on perinteisen oikeutetun sodan teorian kritiikki sisältäpäin.

Aiemman katolisen teologian mukaan sota voidaan hyväksyä tietyillä reunaehdoilla pienempänä pahana, mutta Franciscuksen mukaan aseiden tuhoisuuden kasvu ja sotiin liittyvien riskien riistäytyminen käsistä mm. ydinaseiden myötä tekevät väkivallan rajaamisen väkivallan avulla käytännössä mahdottomaksi. Franciscuksen sotakritiikki itse asiassa tuo mieleen Kuuban kriisin aikaisen USA:n sotaministeri Robert McNamaran sitaatin: ydinaseiden ja inhimillisen erehtyväisyyden yhdistelmä voi lopulta johtaa vain kansakuntien tuhoon. Näin se jatkaa nyttemmin vaiennettua mutta Rooman kirkossa institutionalisoitunutta kylmän sodan rauhanliikkeen perintöä.

Franciscuksen haaste

Franciscuksen pragmaattinen pasifismi ja sen taustalla olevat näkökulmat haastavat siis eettiseen, poliittiseen että kirkolliseen keskusteluun. Evankeliumeista nouseva väkivallattomuuden eetos sekä yhtäläisen ihmisarvon etiikka haastavat sotakiihkon, demonisoinnin ja viholliskuvat, jotka ovat päässeet riistäytymään käsistä NATO-Suomessa. Näin ne voivat tarjota vaihtoehtoja ja humaaneja näkökulmia pahoin militarisoituneeseen suomalaiseen keskusteluun.

Vastaavasti taas Franciscuksen uusliberalismikritiikki ja solidaarisen globalisaation vaatimukset tuovat mieleen aiemman vasemmiston globalisaatiokriittisen liikkeen. Antiglobalisaatioliike tarjosi aiemmin vaihtoehdon sekä uusliberaalille globalisaatiolle että autoritaariselle nationalismille. Näin Francicuksen sosiaalietiikka voi tarjota tarttumapintaa juuri globaalin yhteiskunnan epäkohtien vastavoimille.

Franciscuksen kyky kritisoida katolisen kirkon aikaisempia kantoja haastaa myös suomalaisen kirkollisen keskustelun. Suomessa luterilainen valtiokirkko on pitkään ollut kiinni suomalaisen autoritaarisen nationalismin ”kodin, uskonnon ja isänmaan” projektissa, mitä mm. Olavi Paavolainenon ansiokkaasti kritisoinut. Vastaavasti taas kirkko on viime aikoina lähtenyt kritisoimaan autoritaarisen nationalismin comebackia. Voisivatko Franciscuksen avaukset myös tarjota keskustelupinnan luterilaiselle ajattelulle ja pintaa myös oman menneisyyden uudelleenarvioinnille?

Franciscuksen kannanotot rauhasta, globalisaatiosta ja inhimillisestä solidaarisuudesta nojaavat siis evankeliumeihin, katolisen sosiaalietiikan perinteeseen ja myös oivaltavaan ja realistiseen arvioon yhteiskunnan nykytilanteesta. Niitä voidaankin jopa pitää vapautuksen teologiana epäonnistuneen markkinaglobalisaation ja autoritaarisen nationalismin aiheuttamien konfliktien ajalle.