Francisco de Zurbaránin maalaus Agnus Dei 1630-luvulta. Kuva: Wikipedia.

Hyväksikäyttö – katolisen kirkon krooninen sairaus

Lasten tai nuorten hyväksikäyttö katolisessa kirkossa ei ole uusi ilmiö. Tähän asti laaditut tutkimuskomissioiden raportit eri maista eivät ole alkaneet kauempaa historiasta kuin 1940-luvulta, mutta historiantutkijat tietävät, että pederastia (aikuisen ja nuorukaisen välinen seksi)  ja sodomia (luonnoton seksuaalinen kanssakäyminen avioliiton ulkopuolella) ovat kuuluneet pappiselämään varhaiskeskiajalta lähtien. Tätä on hyvin valaissut esimerkiksi Dyan Elliott tuoreessa tutkimuksessaan The Corrupter of Boys. Sodomy, Scandal, and the Medieval Clergy (University of Pennsylvania Press, 2020).

Elliott toteaa, että nykyisillä pedofiliaskandaaleilla katolisessa kirkossa on pitkät historialliset juuret. Kyse on jo varhain kirkossa kehittyneestä näkemyksestä pappisviran pyhyydestä, joka on hillinnyt pappien rankaisemista muista kuin kaikkein julkisimmista ja räikeimmistä rikkeistä. Luvaton seksi on ollut ”synti, jota ei voi nimetä”. Pappien seksirikkomusten peittelyä on myös harrastettu alusta lähtien. ”Vaikenemisen kulttuuri” on toiminut hyväksikäyttöön syyllistyneiden pappien ja kirkon maineen suojelemiseksi. Elliott toteaa lisäksi, että seksuaalinen hyväksikäyttö on ollut pakkoselibaatin ”surullinen sivutuote”. Selibaattivaatimus on mahdollistanut papeille ”saalistuskäyttäytymisen” ja palkinnut ongelmien peittämisestä.

Edellä mainitun voisi sanoa vastauksena Jari Tervolle, joka kolumnissaan  Helsingin Sanomissa 17.10.2021 kysyy:

”Vai kuvitteleeko joku, että ennen vuotta 1950 katolisessa kirkossa ei raiskattu lapsia? Vallitsiko Herran huoneessa rauha ja harmonia kaikkina niinä vuosikymmeninä ja vuosisatoina, jolloin lapsella ei ollut edes sitä nimellistä ihmisarvoa, joka nykyisin on?”

Pappien harjoittamasta seksuaalisesta hyväksikäytöstä on täten kirkon piirissä – ja sen ulkopuolellakin – tiedetty ”aina”, ja siitä on nykyaikaa lähestyttäessä pyritty myös rankaisemaan pappeja yhtä tuntuvammin. Liian paljon on kuitenkin aina nykypäiviin asti vaikuttanut ajattelu, että kirkon maineen suojelemisen tähden on parempi vaieta asiasta ja pitää kaikki tieto tekijöistä kirkon sisäpuolella. Uhrien paras on jäänyt toiseksi kirkon parhaan rinnalla. Sen vuoksi piispat ovat siirrelleet ilmi tulleita hyväksikäyttäjiä uusiin seurakuntiin, jopa toisille mantereille, ja olleet näin osasyyllisiä hyväksikäytön jatkumiseen.

Ensimmäinen laajempi lehtijuttu katolisen kirkon hyväksikäyttötapauksista ilmestyi amerikkalaisessa National Catholic Reporterissa 1985. Se ei kuitenkaan vielä aiheuttanut riittävästi huolta amerikkalaisten piispojen keskuudessa, jotta asiaa olisi ryhdytty selvittämään perusteellisemmin. Vasta Bostonin hiippakunnan laaja skandaali 2002, jonka The Boston Globe -sanomalehti paljasti, käynnisti laajat tutkimukset. Bostonin skandaalia on kuvattu hienosti Spotlight-elokuvassa.

Euroopassa vyyhti alkoi purkautua ensin Irlannissa 2009, kun siellä julkaistiin kahden riippumattoman tutkimuskomission raportit, jotka paljastivat lasten hyväksikäytön ja muun kaltoinkohtelun kaikessa karmeudessaan katolisen kirkon ylläpitämissä kouluissa ja muissa laitoksissa sekä Dublinin hiippakunnassa. Sen jälkeen suuria määriä tapauksia tuli julki ensi sijassa Saksassa, Belgiassa ja Hollannissa. Saksassa julkaistiin 2018 raportti, jonka mukaan uhreja oli vuosien 1946–2014 aikana noin 3 700, ja papistosta noin 4,4 % oli syyllistynyt hyväksikäyttöön. Samana vuonna julkaistiin iso raportti katolisen kirkon hyväksikäyttötapauksista Pennsylvanian osavaltiossa.

Ranskan suuret luvut herättävä kauhistusta

Uusin laaja hyväksikäyttöraportti koskee katolista kirkkoa Ranskassa. Sen suoritti riippumaton tutkimuskomissio Ranskan katolisen piispainkokouksen ja Ranskan mies- ja naissääntökuntalaisten konferenssin pyynnöstä. Komission puheenjohtajana toimi Jean-Marc Sauvé.

Ranskassa asiaa tutkittiin vuodesta 1950 lähtien ja tuloksina todettiin, että hyväksikäytettyjä oli kaikkiaan 330 000 ja hyväksikäyttöön syyllistyneitä ehkä noin 2,8 % papistosta, absoluuttisena lukumääränä noin 3 200. Mutta kuten Saksan-raportin tapauksessa, luvut eivät ole lopullinen totuus. Sekä uhreja että tekijöitä on todennäköisesti paljon enemmän, koska kaikkia tapauksia tuskin on saatettu kirkon tai maallisten viranomaisten tietoon.

Raportin julkistamisen yhteydessä Ranskan piispainkokouksen presidentti Eric de Moulins-Beaufort totesi pahennusta herättäen, että rippisalaisuus on vahvempi kuin tasavallan lait. Selvityksen toinen toimeksiantaja, Ranskan miesten ja naisten sääntökuntien konferenssin presidentti Véronique Margron, sen sijaan korjasi tilannetta eläytymällä ensi sijassa uhrien näkökulmaan. Hän puhui hyväksikäytöstä ”rikoksina ihmisyyttä vastaan”.

Paavi Franciscus osoitti välittömästi tukensa uhreille.

Puhuin asiasta ranskalaisen dominikaaniveljen, Marie-Augustin Laurent-Huyghues-Beaufondin (s. 1983) kanssa. Veli Marie-Augustin on yksi Helsingissä sijaitsevan, dominikaanien ylläpitämän katolisen kulttuurikeskuksen Studium Catholicumin kahdesta dominikaanista. Hänelle raportin sisältö ei ollut suuri yllätys.

– Ydinsisältö ei minua kovin yllättänyt. Olin jo monia vuosia nähnyt, kuinka jotkut piispat tai sääntökunnan esimiehet eivät ole riittävän rohkeita käsitellessään samankaltaisia tapauksia. Mieluummin siirretään vain syyllinen pappi johonkin muuhun seurakuntaan kuin että käsiteltäisiin asiaa oikeuden mukaan. Näin uhrien vaitiolo on usein ostettu.

Veli Marie-Augustinilla on omakohtaista kokemusta hyväksikäytöstä – sen kohteena.

– Ongelman laajuuskaan ei minua kovin yllätä. Eräässä kuuluisassa niin kutsutussa katolisessa eliittilukiossa olen itse teininä joutunut papin seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi rippituolissa. Eli sellaisessa paikassa, joka on monen katolilaisen mielestä tahraton. Sitä seurasi vuosien traumaattinen muistinmenetys. Uskalsin muistaa tapauksen ja puhua siitä vasta sitten, kun minut vihittiin papiksi [2015] ja aloin toimia pappina rippituolissa. Onhan ihmeellistä, että siitä traumasta huolimatta vastasin Jumalan kutsumukseen ja päätin liittyä luostarielämään. Kiitän kovasti Jumalaa siitä, että Hän antoi minulle voimaa. Silti tästä jutusta on vähän vaikea kirjoittaa ja puhua, mutta sanotaan, että olen ollut monta vuotta tietoinen siitä, että kirkossa on olemassa järjestelmällinen tai systeeminen ongelma hallitsemista, johtajuutta ja vastuuta koskevissa kysymyksissä, sellainen suuri ongelma, josta nämä tapaukset pääosin johtuvat.

– Kaikki (opettajakunta, kirkkoa edustavat papit, perheet, koko ”miljöö”) ikään kuin pakotti minut vaikenemaan, sanomatta sitä kuitenkaan ääneen. Tuo lukio Pariisissa oli ja on vieläkin kaiken epäilyksen ulkopuolella. Eikä voi kuvitella, että rippituolissa sellaista tapahtuisi. Silloin kun se pappi oli tekemässä sitä, minkä hän teki, mietin niin kovasti, että ”on mahdotonta että hän on tekemässä tätä”, ja huusin sen sisäisesti niin kovalla äänellä, että päädyin uskomaan siihen. Tämä kaikki viittaa sellaiseen järjestelmälliseen ongelmaan, josta minulla on siis henkilökohtainen kokemus, joten en ole yllättynyt ongelman laajuudesta, toisin kuin ehkä moni katolilainen Ranskassa.

– Kerroin asiasta Pariisin piispalle 2016. Ei silloin tapahtunut paljonkaan, vain tuo pappi lähetettiin ulkomaille, jotta hän unohtuisi vähän Pariisin seurakunnista. Mutta sitten toinen uhri (jonka nimeä en tiedä) kertoi Pariisin piispalle samanlaisesta tapauksesta, saman papin kanssa. Silloin siitä tuli kanonisen lain mukainen oikeustapaus. Mutta kanonisen lain mukaan uhri ei ole osapuoli kirkon oikeusjutuissa, mikä on aivan älytöntä. Paavi Franciscuksen Vos estis lux mundi (”Te olette mailman valo”) -motu proprion ansiosta meille uhreille sentään kerrottiin tuomiosta oikeudenkäynnin päätyttyä. Ilman tätä paavin julkaisemaa dokumenttia ei meille olisi kerrottu mitään… Järjetöntä, eikö niin? Kyseessä olevaa pappia rangaistiin kyllä.

Vartija: Helsingin Sanomissa haastateltu ranskalainen hyväksikäytön uhri Sébastien Liautaud kuvaili kirkon asemaa ja aseman muutosta Ranskassa seuraavasti:

”Vielä 15 vuotta sitten papilla oli korkea sosiaalinen asema. Kylissä tärkeimmät henkilöt olivat pormestari ja kirkkoherra. Jos oli ongelmia, käytiin tapaamassa jompaakumpaa. Vasta viime vuosien aikana kaikki on muuttunut, kukaan ei halua edes olla papin kanssa samassa valokuvassa”, Liautaud kertoo.

Hänetkin kasvatettiin kunnioittamaan pappia, joka oli ”uhrannut elämänsä palvellakseen muita”. Papille, tai ”isälle”, kuten katoliset sanovat, ei saanut sanoa vastaan eikä mainita tämän virheistäkään.

”Siinä vaiheessa, kun teemme papista pyhimyksen, unohdamme, että hän on tavallinen kuolevainen. Ovi on auki hyväksikäytölle ja muille epärehellisyyksille.”

Onko ranskalaisessa kirkollisessa kulttuurissa jotain, joka on erityisesti mahdollistanut hyväksikäytön?

– Se Ranskan ominaispiirre, joka ehkä on erityisesti mahdollistanut hyväksikäyttöä, on se, että katolisella kirkolla on ollut vuosisatojen aikana todella suuri yhteiskunnallinen merkitys. Kirkko on ehkä ollut menneisyydessä enemmän yhteiskunnan hallitsemisen puolella kuin sen palvelemisen puolella. Mutta silti asian ytimessä on sellainen epäterveellinen kunnioitus ja toive pappeja kohtaan, ja papiston vastuun puute, minkä vuoksi hyväksikäyttöä voisi tapahtua missä vaan.

Pariisin Notre Damen kirkontorni liekeissä huhtikuussa 2019. Kuva: Wikipedia.

Pariisin Notre Damen kirkontorni liekeissä huhtikuussa 2019. Kuva: Wikipedia.

Vartija: Irlannista tunnetaan ilmiö, joka kulkee nimellä undue deference, minkä voisi suomentaa ”liioitelluksi kunnioitukseksi” pappia kohtaan. Se koskee niin maallikkojen suhdetta pappiin kuin papin suhdetta esimiehiinsä. Se merkitsee esimerkiksi sitä, että papin sanoja ei kyseenalaisteta. Onko tämä Ranskassa tuttu ilmiö? Onko pappiskoulutuksessa jotakin, joka antaa pappiskandidaatin ymmärtää, että hän on ikään kuin pyhemmällä tasolla kuin muut ihmiset.

– Pappiskoulutukseni aikana ei koskaan tullut sellainen tunne, että pappi olisi muka muita pyhempi. Kai se johtuu siitä, että sääntökuntalaisen peruskutsumus on veljeyteen, ei pappeuteen. Eli sääntökuntalaisuuden takia meidän käsitys pappeudesta on ehkä ”horisontaalisempi” kuin muut.

Veli Marie-Augustin on avannut tätä näkökulmaa tarkemmin  Fides-lehteen kirjoittamassaan artikkelissa.

– Muttei tarvitsekaan opetella ääneen jotakin eikä viitata kirjoitettuun opetukseen, jotta kaikki tietäisivät, miten tulee toimia ja käyttäytyä, kun tavat ja tottumukset ovat osa arkipäivää. Tuo undue deference on osa systemaattista ongelmaa, joka on hyvin vaikea määritellä ja korjata, sillä se ilmenee kaikkialla kirkossa ja johtuu syvemmistä syistä.

Vartija: Ranskassa vakavampi suhtautuminen hyväksikäyttötapauksiin on alkanut aivan viime vuosina, eikö niin?

– 2015 muistaakseni ”La Parole Libérée” (Vapautettu Puhe) -yhdistyksen ansiosta alkoi paljastua pappi Bernard Preynatin tapaus ja se, miten Lyonin piispat mukaan lukien kardinaali Philippe Barbarin olivat (tai eivät olleet) käsitelleet asiaa. Voi tavallaan sanoa että silloin alettiin suhtautua vakavammin hyväksikäyttötapauksiin, mutta en sanoisi, että ”riittävällä vakavuudella”. Tiedän tapauksia, jotka ovat tapahtuneet 2015 jälkeen, joita ei ole käsitelty vakavasti hiippakunnan tasolla. Sellaisiin asiohin kirkko alkaa suhtautua ”riittävällä vakavuudella” vain silloin kun yhteiskunnalta tulee painetta siihen…

Vartija: François Ozonin elokuvassa ”Jumalan armosta”, joka kuvaa ranskalaisten hyväksikäytön uhrien organisoitumista Bernard Preynatin toiminnan vuoksi, eräs henkilö sanoo, että ”kaikki tiesivät”, mitä pappi teki lasten kanssa, mutta kukaan ei sanonut siitä mitään. Sama ilmiö on esiintynyt esim. Irlannissa. Onko tässä mielestäsi kyse juuri epäterveestä kunnioituksesta, pelkuruudesta vai jostakin muusta?

– Ozonin elokuvaa en nähnyt, mutta tarina on tuttu. Tämä ”It takes a village to raise a child… but also to abuse him” ilmiö on nähty muuallakin. Myös Spotlight-elokuva kertoo samasta ilmiöstä, kun journalistit kauhuissaan ymmärtävät pikku hiljaa, että heilläkin on ollut osaa koko asiassa, kun vuosikymmeniä aiemmin he saivat vinkkejä, mutta jättivät ne huomiotta… Minusta se johtuu papin kaikkivaltiaasta asemasta. Seurakunnassa tai koulussa johtava pappi on kaikkivaltias, joten seksuaalisen hyväksikäytön tapaus on minusta aina jollakin tavalla vallan väärinkäyttöä. Jos pappia kunnioitetaan tai pelätään, syynä on aina se,  että hänella on valtaa, mistä johtuu paljon ongelmia jos ja kun vastavaltaa ei ole olemassa kirkossa. Pappi puhuu Jumalan puolesta tai jopa hänen sijastaan, toimii Kristuksen sijasta, in persona Christi sakramenttien viettämisen yhteydessä, joten hänestä tulee seurakuntalaisten mielessä melkein alter Christus myös sakramenttien viettämisen ulkopuolella, mikä voi olla tosi vaarallista: miten kukaan voisi kieltää Kristuksen määräystä? Myös Sauvén raportissa todetaan, että hyväksikäyttö on vallan väärinkäyttöä. Sauvén raportin mukaan perheen jälkeen kirkko tulee toisena hyväksikäytön paikkana koko yhteiskunnassa. Yhteiskunnassa on jokin vika, joka mahdollisesti koskee miehuutta ja miesten omaksumaa valtaa.

– Hallitsevin tunne katolilaisten sydämissä on näinä päivinä kauhistus ja suru. Vihaakin löytyy. Ei väkivaltaista vihaa, vaan sellaista, joka rohkaisee vaatimaan piispoilta suuria muutoksia.

Vartija: Suomenkielisessä somessa, erityisesti Twitterissä, on Ranskasta tulleiden uutisten jälkeen näkynyt vihanpurkauksia koko katolista kirkkoa ja kaikkia katolisia pappeja kohtaan, vaatimuksia kirkon rikollisen toiminnan kieltämisestä lailla. Entä Ranskassa?

– Ei moni Ranskassa puhu siitä, että kirkko pitäisi lailla kieltää. En ole lukenut tällaista vaatimusta yhtään kertaa somessa. Moni toki sanoo, että kirkko on rikollisjärjestö, joka pitää uusia syvästi ja laajasti. Siihen tarpeeseen raporttikin viittaa (ja niin minäkin mietin). Ranskan toiseksi suurimman hiippakunnan Strasbourgin piispa Luc Marie Daniel Ravel on jopa sanonut haastattelussa Dernières Nouvelles d’Alsace -lehdessä viime viikolla, että ellei kirkko uudista rakenteitaan, siitä tulee tulevaisuudessa ”pieni moralisoiva tai hurskasteleva  lahko” (”une petite secte moralisatrice”).

Vartija: Absurdina ilmiönä suomenkielisessä somessa on näkynyt äärioikeistolaisten asettuminen katolisen kirkon puolelle. He perustelevat tätä sillä, että hyväksikäyttäjät ovat ”ultamarxisteja” ja kirkkoon soluttautuneita vasemmistolaisia, eivät siis todellisia katolilaisia. Entä Ranskassa?

– Tuo Suomen äärioikeiston reaktio asiaan on ihan naurettava. Marxismin poliittinen huippukausi Ranskassa oli 1970- ja 1980-luku, juuri silloin kun Sauvén raportin mukaan hyväksikäyttötapausten määrä yhtäkkiä putosi, ennen kuin se 1990-luvulla alkoi taas kasvaa. Mutta kaikista tapauksista puolet tapahtui 1950–1960-luvuilla, eli ennen kuin kulttuurinen marxismi oli liikkeellä Ranskan yhteiskunnassa.

– Historioitsijat ovat tutkineet ilmiötä myös ennen 1950-lukua (joka on Sauvén raportin alkukohta). Esimerkiksi Claude Langlois kirjassaan On savait, mais quoi? (Kaikki tiesivät, mutta mitä tiedettiin?, Ed. Le Seuil, 2020) tutkii Ranskan papiston pedofiliaa 1800-luvulta vuoteen 1970 asti. Hiippakunnallisten ja oikeusistuinten arkistojen, lehtien ja kirjeiden perusteella hän esittää, kuinka vanha ja laaja ilmiö on, ja kuinka piispat ja kirkon esimiehet ovat yli 150 vuotta toimineet samalla tavoin peittämällä tapauksia, ostamalla uhrien vaitiolon, siirtämällä pappeja kertomatta mitään heidän rikoksistaan jne. Kaikki, mitä Sauvé raportissaan kertoo, oli jo olemassa ennen 1950-lukua, kauan ennen tätä kautta, silloin kun ”vasemmistolaisia mädättäjiä” ei edes ollut olemassa. Tämä marxismi-selitys on siis naurettava. Äärioikeisto ei ole tässä asiassa kiinnostunut totuudesta, vaan ainoastaan oman poliittisen agendansa edistämisestä, jonka osana on aiheuttaa ristiriitoja.

Vartija: Onko katolisen kirkon opetuksessa seksuaalisuudesta mielestäsi jotakin sellaista, jonka muuttaminen voisi vähentää hyväksikäyttöä?

– Sauvén raportti viittaa vikaan kirkon seksuaalisessa opetuksessa, jossa ei käsitellä riittävällä herkkyydellä eri asioita. Ongelmaa kutsuisin ”moraaliseksi tasoittamiseksi”: kaikki, mikä tapahtuu avioliiton siteen ulkopuolella, on synti ja rikos melko samalla asteella. Masturbaatiota ja lapsen raiskausta ei juuri eroteta. Toisaalta avioliiton puitteissa ei osata puhua suostumuksesta. Kanonisessa laissa ja moraalisessa opetuksessa ei ole olemassa ”aviollista raiskausta”, meiltä puuttuu käsitteitä. Moraalisen teologian, erityisesti sen seksuaalisuutta koskevan osan uudistaminen on tarpeen.

– Selibaatti-vaatimus ei ole sinänsä ongelma. Naisia tarvitaan, mutta ei pappien vaimoina! Minusta olisi kauheaa miettiä naisia pappien mahdollisen perversion ratkaisuksi avioliiton avulla. Naisten ei ole tarkoitus toimia pappien väkivallan kohteena. Naisia tarvitaan kyllä kirkon hallinnossa. Miksei kardinaaleiksi? Tiedän ehdotuksen olevan provosoiva, mutta paavi Franciscus on jo asettanut naisia korkean tason virka-asemaan, sellaisiin asemiin, joissa oli tähän asti aina toiminut joku kardinaali tai vähintään piispa.

Millaisia ratkaisuja tarvittaisiin?

Vartija: Mitä nyt tulisi tehdä? Tarttuuko katolinen kirkko Ranskassa tilaisuuteen vapauttaa itsensä klerikalismista, vallan ja auktoriteetin väärinkäytöstä?

– Hyväksikäyttöongelmaan ei ole yksinkertaisen nopeaa ratkaisua. Ensin pitää välttämättä kuunnella tarkasti uhrien ääntä, heidän kertomuksiaan. Heidän äänensä vaiennettiin vuosikymmeniä. Heillä on kokemus, joka kertoo ongelman laajuudesta ja syvyydestä. Pitää varmasti maksaa korvauksia, vaikka tietysti siten ei makseta takaisin uhreilta varastettuja vuosia. Mutta se on ensimmäinen teko, jolla osoitetaan, että jotain tehdään konkreettisesti. Sitten pitäisi käsitellä monta kysymystä, joita Sauvén raportin 45 ehdotusta koskevat. Minusta seuraavat ovat tärkeitä:

– Kirkon johtaminen: maallikkoja tarvitaan. Parhaassa tapauksessa heitä nykyään on pari henkeä piispanneuvostossa, jolla on vain neuvoa antava rooli, eikä se päätä mistään hiippakunnan asioista.

– Piispojen vastuu ja yksinäisyys: nykyään piispainkokouksilla ei ole johtavaa osaa kirkossa. Piispainkokous on foorumi, jolla piispat puhuvat yhdessä ja kokoavat resursseja (kristinopin opettamisen kaavaa, kirjoja, liturgista materiaalia, eri pastoraalisia kaavoja mm. perheitä/nuorisoa varten, jne), mutta järjestöinä piispainkokoukset eivät johda mitään. Jos jossakin hiippakunnassa joku hiippakuntalainen tai hiippakuntalaisten ryhmä havaitsee ongelman, josta piispa ei haluaa tietää mitään, niin vedota voi vain Roomaan (nuntiuksen kautta), mikä yleensä vie kauan aikaa. Myöskään piispan ei ole mahdollista luottaa piispainkokoukseensa, jos hän kokee johtajuuden ongelmaa, kun taas Vatikaanin II konsiili ehdotti, että piispainkokouksille (jotka ovat Roomaa lähempänä uskovaisia) pitäisi antaa suurempi rooli kirkon johtajuudessa.

– Näitä kysymyksiä alkoi käsitellä juuri alkanut ”Synodi synodaalisuudesta” Roomassa. Monin puolin havaittiin viimeisten 10–20 vuoden aikana, että kirkon johtajuudessa ja piispuuden teologiassa on ongelma, josta päästään irti vain II Vatikaanin kokouksen päätöksiä oikeasti noudattamalla.

– Lisäksi tarvitaan seuraavia asioita:

– Papiston koulutus ja pappiskutsumusten arviointi: itsestään selvää.

– Kanonisen lain parantaminen, jotta otettaisiin huomioon hyväksikäytön uhrit paremmin ihmisinä (sellaisia muutoksia on jo tulossa pian) ja seksuaalisten rikosten määrittelemisen yhteydessä.

– Meitä odottaa vielä suurempi uudistus, joka koskee teologiaa syvästi. Ekklesiologiaa ilmeisesti pitää uusia korostaen synodaalisuuden osaa. Moraaliopetus (erityisesti sen seksuaalisuutta koskeva osa) on tullut uskonopin osaksi, joka se ei alunperin ollut. Toki moraalista opetusta tarvitaan, mutta tuntuu joskus siltä, että on unohtunut, kuinka moraalinen elämä johtuu Jumalan armosta, joka toimii kaikkien sydämissä. Seksuaalisuuteen liittyen muistutan, että pyhä paavi Johannes Paaavali II kehitti ”ruumiin teologiaa”, joka avaa uudenlaisen tien kohti yhtenäisempää näkemystä ihmisestä. Se on hyvä osoitus siitä, että uusiminen ja kehittäminen on mahdollista. Tämän tehtävän parissa kirkon kannattaisi kuunnella, mitä eri tieteenaloilla olisi sanottavaa (mm. psykologia, sosiologia, historia)

– Katolisen kirkon sisäpiirissä on puolustusmielialaa, joka pitää humanistisia tieteitä uhkaavina ja kieltää niitä puuttumasta teologiaan. Näin tehden joskus väärennetään dogman merkitystä (esimerkiksi voi olla todella vaikeaa selittää, että kirkon oppi on muuttunut vuosisatojen varrella, kun kaikki kuvittelevat dogmaa ikuiseksi eli ei-historialliseksi asiaksi) ja kieltäydytään käyttämästä näiden tieteiden saavutuksia. Vatikaanin II konsiili kehotti lukemaan tarkemmin aikojen merkkejä.

– Aiemmin mainittu sisar Veronique Margron OP, joka on moraaliteologian tohtori ja professori ja ollut Ranskan ensimmäinen  naisdekaani teologisessa tiedekunnassa (Angersin katolisessa yliopistossa), on sanonut samalla tavoin hyväksikäyttökriisin yhteydessä, että ”suuri osa teologiaamme pitää uusia” kirjassaan Un moment de vérité (Totuuden hetki,  Albin Michel, 2019).

– Tietyillä aloilla kuten kutsumusten arvioinnissa ja pappien koulutuksessa Ranskan hiippakunnat saavat päättää käytännöllisistä muutoksista. Mutta suurimman osan uudistuksista on tapahduttava Rooman eli universaalisen kirkon tasolla, ei vain Ranskassa, sillä muutokset koskevat perusasioita teologiassa, joka on sama koko maailmassa, ja kanonisessa laissa, jota koskee sama huomio.

– Yhteenvetona sanoisin että kirkon oikea reaktio koostuu ennen kaikkea vaikenemisesta ja kuuntelemisesta. Jos ollaan liian varmoja, että meillä on totuus jo valmiina, tämä hetki menee ohitsemme koskettamatta meitä kirkkona. Pitää vaieta ja kuunnella niitä monia ääniä, jotka puhuvat meille. Uhrien, maailman, Pyhän Hengen ääni. Siihen luottaen, että Jumalan on tarkoitus johdattaa meidät parannukseen ja parempaan todistukseen Kristuksesta tämänkin kriisin välityksellä.

***

Riittävätkö edellä mainitut uudistukset vai tarvitaanko jotakin suurempaa, koko kirkkoa koskevaa reformia?

Notre Damen yliopistossa Yhdysvalloissa opettava italialainen kirkkohistorioitsija Massimo Faggioli on verrannut kirkon kriisitilanteen vakavuutta reformaatioaikoihin. Hän ei kuitenkaan usko, että nykyinen kriisi johtaa reformaation tavoin skismaan tai uusien kirkkojen syntymiseen. Hänen katsannossaan hyväksikäyttökriisi johtuu kahdesta seikasta: haluttomuudesta luopua kirkon hallinnon keskittämisestä ja kirkon keskushallinnon eli kuurian modernisaation sivuuttamisesta. Faggiolin mielestä kuurialla on siinä määrin puutetta resursseista ja henkilökunnasta, ettei se pysty kunnolla hoitamaan velvollisuuksiaan, joihin kuuluu muun muassa uusien piispojen valinta, heidän taustojensa tarkastus ja valvonta.

Tsekkiläinen teologi Tomáš Halík puolestaan on korostanut, että hyväksikäyttö on oire koko systeemin sairaudesta, joka voidaan parantaa vain perusteellisilla uudistuksilla. Koko kirkko on pulassa, jos niihin ei ryhdytä nopeasti.

Hyväksikäyttöraporttien julkistaminen on johtanut eri maissa nopeasti massiivisiin kirkostaeroamisaaltoihin. Näin kävi esimerkiksi Irlannissa ja Saksassa. Pian saamme kuulla, mitä Sauvén raportti aiheuttaa Ranskassa.

Artikkelikuvassa Francisco de Zurbaránin maalaus Agnus Dei 1630-luvulta. Kuva: Wikipedia.

 


Kirjoittaja

Mikko Ketola (s. 1963) on kirkkohistorian yliopistonlehtori ja dosentti Helsingin yliopistossa. Vartijan päätoimittajana hän on toiminut vuodesta 2010 lähtien. Lue lisää


'Hyväksikäyttö – katolisen kirkon krooninen sairaus' kirjoitusta on kommentoitu

  1. 18.10.2021 @ 20.11 Marjo Kalliomäki

    ”Liioiteltu kunnioitus” on totta myös Ranskan katolisessa kirkossa mutta samanaikaisesri Ranskan muissakin kristillisissä kirkoissa. Kyseessä ei ole pieni asia ja se mahdollistaa hyvin erikoisia käyttäytymismalleja. Papit yrittävät kynsin hampain pitää kiinni, nykyään aika olemattomasta, erikoisasemastaan. Tämä on mielenkiintoinen ja yksi lähestymiskohta surkeaan aiheeseen.

    Vastaa

  2. 21.10.2021 @ 4.48 Johannes Remy

    Mielestäni tämä linkki liittyy asiaan: https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/8953
    Kansalaisaloite lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten muuttamiseksi vanhentumattomiksi.
    Roomalaiskatolisella kirkolla on ongelma, mutta se ei suinkaan ole ainoa yhteisö, jolla se on. Ajatustapa, jossa oman yhteisön maine on tärkeämpi kuin lasten turvallisuus, on erittäin yleinen, ja sitä on sovellettu myös Suomen oikeussuojajärjestelmässä. Lähetysseuran Taiwanin oppilaskodin jutussa Lähetysseura alkoi alkuhaparointinsa jälkeen suhtautua ongelmaan asianmukaisella tavalla. Taho, joka petti uhrit, oli Suomen valtio.

    Vastaa


Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.