Luuletko tuntevasi modernin paaviuden historian? Lue seuraava ja saatat hämmästyä!
1800-luvulla pahuuden voimat ymmärsivät, ettei kirkkoa voi tuhota ulkoa vaan se vaatisi hiljaista soluttautumista kirkon hierarkiaan. 1900-luvulla Saatana vapaamuurareita, liberalismia sekä modernismia apuna käyttäen soluttautui katolisen kirkon sisälle. Paavi Pius X (1903–1914) yritti estää sitä käynnistämällä modernistien vastaisen operaation, mutta epäonnistui.
Pius XII:n (1939–1958) paavikauden alku sujui ongelmitta, mutta paavin heikentyessä kolme Piusta ympäröinyttä modernistia, Giovanni Battista Montini, Annibale Bugnini sekä Augustin Bea, kaappasivat vallan ja aloittivat saatanallisen työnsä. Vuoden 1958 konklaavi valitsi paaviksi konservatiivisen kardinaalin Giuseppe Sirin, Gregorius XVII:n, mutta hänet pakotettiin luopumaan paaviudesta. Paaviksi valittiinkin Angelo Roncalli, Johannes XXIII (1958–1963), joka tietämättään ajoi vapaamuurarien asiaa. Vapaamuurarien vaikutus näkyi erityisesti paavin koolle kutsumassa Vatikaanin II kirkolliskokouksessa, jota kukaan katolisessa kirkossa ei todella halunnut ja jonka keskeyttämistä paavi Johannes kuolinvuoteellaan vaati.
Vatikaanin II kirkolliskokous edisti Saatanan työtä. Paavin aloituspuhe oli kuin vapaamuurarien ohjelma kirkon tuhoamiseksi. Erityisesti liturgisista uudistuksista vastannut vapaamuurari Annibale Bugnini työskenteli kirkon tuhoamiseksi. Yhdessä protestanttisten avustajiensa kanssa hän laati kirkolle uuden liturgian. Johanneksen kuoltua CIA:n peukaloima konklaavi valitsi paaviksi jälleen Giuseppe Sirin. Sirin luovuttua toistamiseen paaviudesta valituksi tuli kardinaali Montini nimellä Paavali VI (1963–1978). Hän pakotti kirkolle uuden messukaavan rikkoen samalla Trenton kirkolliskokouksen pyhiä julistuksia.
Paavali VI oli huono paavi. Hänen johdollaan Vatikaanin pankki päätyi italialaisen mafian käsiin. Paavalilla oli myös yhteyksiä Yhdysvaltojen keskustiedustelupalveluun CIA:han. CIA, vapaamuurarit ja katolinen kirkko liittoutuivat toisen maailmansodan jälkeen kommunisteja vastaan ja rahoittaakseen toimintansa käynnistivät kansainvälisen huumekaupan. Mafiayhteydet ampuivat paavia jalkaan. Hän olisi halunnut erota virastaan ja myydä sen eniten tarjoavalle. Siihen ei suostuttu. Paavali VI:n noustua vastustamaan Annibale Bugninia hänet lopulta korvattiin kaksoisolennolla. Tämän kuoltua vuonna 1978 oikea Paavali VI eli vielä muutaman vuoden.
Seuraava konklaavi valitsi paaviksi Albino Lucianin, jonka piti olla CIA:n ja mafian käskytettävissä. Hän oli kuitenkin vaarallisen uudistusmielinen. Johannes Paavali I:n (1978) suurin virhe oli puuttua Vatikaanin pankin ja mafian liiketoimintaan, joten hänet murhattiin noin kuukauden paaviuden jälkeen. Salaliittoon liittyivät ainakin Vatikaanin pankin johtaja Paul Marcinkus, kardinaalivaltiosihteeri Jean-Marie Villot, Chicagon arkkipiispa John Cody sekä lukuisia mafian jäseniä.
Seuraavaksi paaviksi valittiin puolalainen Johannes Paavali II (1978–2005), joka oli CIA:n suosikki. Uusi paavi jätti Vatikaanin pankin ja mafian rauhaan, koska huumekaupasta saatuja rahoja kanavoitiin Puolan Solidaarisuusliikkeelle. Johannes Paavali II alkoi kuitenkin sooloilla suhteissa Kremliin ja siksi CIA päätti murhata hänet Pietarinkirkon aukiolla toukokuussa 1981. Yritys epäonnistui, mutta säikäytti paavin. Ylipäätään Johannes Paavali II oli hölmö. Vaikka hän ei vapaamuurari ollut, vesittivät paavin kanonisen lain uudistukset esimerkiksi seksuaalisesta hyväksikäytöstä annettavat rangaistukset. Kuoleman lähestyessä Johannes Paavali II:n pelättiin paljastavan Vatikaanissa valtaapitävät salaliittolaiset ja siksi hänelle tehtiin viimeisinä päivinä tarpeeton kurkkuavanne, joka vaiensi paavin ja nopeutti tämän kuolemaa.
Sankt Gallenin mafiana tunnettu modernistikardinaalien salaliitto yritti estää Joseph Ratzingerin valinnan paaviksi vuoden 2005 konklaavissa, mutta epäonnistui. Benedictus XVI (2005–2013) joutui koko paaviutensa ajan taistelemaan vapaamuurareita vastaan ja lopulta kansainvälinen salaliitto pakotti hänet eroamaan. Salaliiton yksityiskohtia ei vielä tunneta. Lopulta Saatana pääsi tavoitteeseensa ja vuoden 2013 konklaavissa valittiin vapaamuuraripaavi Franciscus (2013-). Hänen päämääränsä on tuhota katolinen kirkko. Hän ei ole oikea paavi, sillä Benedictuksen ero ei kanonisen lain mukaan ollut pätevä vaan Benedictus XVI oli viimeinen paavi. Franciscus piti Benedictusta tarkan vartioinnin alla ja lopulta hän yhdessä emerituspaavin yksityissihteerin kanssa murhasi Benedictuksen vuoden 2022 lopussa.
Yllä oleva kertomus ei ole vain sairaan mielikuvitukseni tuotetta vaan perustuu lukemiini kirjoihin ja paavi Benedictus XVI:n nimiin laitettuun kuolemanjälkeiseen ilmestykseen. Olen yhdistellyt lukemaani melko vapaasti, sillä lukemani tekstit kuuluvat enemmän salaliittoteorioiden maailmaan eivätkä ole vakavasti otettavaa tieteellistä tuotantoa.
Kirjoituksessani tarkastelen moderniin paaviuteen liittyviä salaliittoteorioita neljän kirjan ja yhden paavillisen ilmestyksen avulla. Esittelen ensin lukemani aineiston ja lopussa pohdin yleisemmin lukemaani. Näkökulmani aiheeseen on kriittinen. Olen lukenut valtavan määrän paaviuteen liittyvää kirjallisuutta ja muodostanut oman kuvan tapahtumien kulusta johon salaliittoteoriat eivät sovi. Yritän kuitenkin pysyä asiallisella linjalla ja ymmärtää salaliittoteoreetikkoja. Vaikka olen hyvin kriittinen siihen, että Benedictus XVI olisi ilmestynyt kuolemansa jälkeen, käytän selvyyden vuoksi hänen nimiinsä laitetusta ilmestystekstistä nimitystä Benedictuksen ilmestys.
Salaliittoteorioita ja ekskursioita
Jumalan nimessä
Vuonna 1984 julkaistu In God’s Name: An Investigation into the Murder of Pope John Paul I on Johannes Paavali I:nkuolemaa koskevien salaliittokirjojen klassikko. Englantilainen toimittaja David Yallop luo siinä kuvan vapaamuurarien ja mafian hallitsemasta Vatikaanista. Keskiössä on Vatikaanin pankin ja mafian hämärät liiketoimet, joita puhdistamaan uusi paavi ryhtyi. Paavin muodostuttua uhaksi kirkonmiehille ja mafiosoille hänet murhattiin.
Yallopin kirja saa pontta erityisesti Vatikaanin valheellisista lausuntoista paavin kuolemasta. Esimerkiksi Vatikaani ei halunnut maailman tietävän, että nainen oli löytänyt kuolleen paavin. Keskeiseksi todisteeksi murhasta Yallop nostaa myös kuolleen paavin nopean balsamoinnin, joka esti rikosteknisen tutkinnan. Yallopin mukaan salaliitossa olivat mukana muun muassa Vatikaanin pankin johtaja Paul Marcinkus, Chicagon arkkipiispa John Cody sekä kardinaalivaltiosihteeri Jean-Marie Villot yhdessä italialaisten mafiosojen kanssa.
David Yallopin kirjaa on käsitelty kriittisesti esimerkiksi John Cornwellin A Thief in the Night -kirjassa sekä Miikka Tarpeenniemen kirjassa Murhattu paavi? Vuoden 2007 uusintapainoksessa Yallop ottaa kantaa Cornwellin kirjaan ja toteaa, ettei mitään hänen väitteistään ole todistettu vääriksi. Kriittistä tieteellistä tarkastelua ainakaan vuoden 2007 uusintapainos ei kestä, sillä siinä ei ole ollenkaan lähdeviitteitä eikä lähteitä ole mainittu. Erityisesti konklaavia käsittelevissä osissa on selkeitä asiavirheitä, jotka jo itsessään rapistavat kirjan uskottavuutta.
Operaatio Gladio
Yhdysvaltalaisen toimittajan Paul L. Williamsin kirja Operation Gladio; The Unholy Alliance between the Vatican, the CIA, and the Mafia (New York: Prometheus Books, 2015) seuraa David Yallopin kirjan narratiivia, mutta lisää mausteeksi Yhdysvaltojen keskustiedustelupalvelu CIA:n. Williams väittää, että toisen maailmansodan jälkeen CIA, Vatikaani ja mafia loivat kansainvälisen huumekaupan rahoittaakseen kommunismin vastaista taistelua. Hänen mukaansa vapaamuurarilooseja, kuten Italian kuuluisa Propaganda Due, perustettiin vastarintapesäkkeeksi siltä varalta, että kommunistit pääsisivät Euroopassa valtaan. Huolimatta katolisen kirkon opetuksista paavit sulkivat silmät vapaamuurareilta, ja moni korkea-arvoinen kirkonmies kuului vapaamuurareihin.
Vatikaanin pankin mafiakytkösväitteissään Williams seuraa pitkälti Yallopia. Kirjan uudet väitteet liittyvätkin erityisesti CIA:n rooliin. Lukijalle esimerkiksi kerrotaan CIA:n salakuunnelleen paaveja 80-luvulle asti. CIA myös järjesteli paavien valinnat Johannes XXIII:n osoittauduttua hankalaksi. Esimerkiksi Johannes Paavali I oli sopiva ehdokas, mutta osoitti liikaa intoa puuttua väärinkäytöksiin, ja siksi hänet murhattiin. Pettymys oli myös Johannes Paavali II, joka valittiin CIA:n miehenä, mutta lähentyi liikaa Kremliä. Siksi CIA yritti murhata paavin 1981.
Puhtaita papereita ei Williamsilta saa myöskään Paavali VI. Kirjan mukaan Vatikaanin pankin hämäräbisneksien tappiota maksaakseen Paavali olisi halunnut erota ja myydä paaviuden. Paavi Franciscusta Williams puolestaan syyttää rikoksista ihmiskuntaa vastaan tämän toimista Argentiinan likaisen sodan aikana. Kirjan mukaan CIA ja katolinen kirkko tekivät tiivistä yhteistyötä kommunismin nujertamiseksi, ja esimerkiksi Johannes Paavali II vaikeni yhteistyöstä, koska CIA-rahaa virtasi Puolan Solidaarisuusliikkeelle.
Williamsin kirja eroaa Yallopista siinä, että kirjassa on runsaasti lähdeviitteitä. Niissä tosin korostuvat tutkimusten sijaan lehtiartikkelit. Lisäksi satunnaisotoksella tekemäni tarkastus John Cornwellin A Thief in the Night -kirjaan osoitti Williamsin siteeranneen lähdettään väärin. Myös selkeät asiavirheet hyppäävät silmille. Williams esimerkiksi väittää Johannes XXIII:n tavanneen Neuvostoliiton johtajan Nikita Hruštšovin. Pienet asiavirheet syövät helposti uskottavuuden, ja kirjoittajan selkeä CIA- ja länsivastainen asenteellisuus paistavat liikaa läpi.
Jostain raosta
Omien sanojensa mukaan lupaavan konserttipianistiuran evankelioimiseen vaihtaneen yhdysvaltalaisen David Martinin kirja From Some Fissure: The Real Story Behind Pope Paul VI (Los Angeles: JMJT, 2013) eroaa muista salaliittokirjoistani. Kirja on kirjoitettu Paavali VI:n puolustukseksi ja lienee omakustanne, joka näkyy heikkona laatuna. Kirja on erityisesti Vatikaanin II konsiilin uudistaman liturgian kritiikkiä ja sisältää myös omalaatuisia tulkintoja Maria-ilmestyksistä.
Martinin mukaan vapaamuurarit kaappasivat Vatikaanin II konsiilin. Johannes XXIII:n tarkoituksena oli hyväksyttää kokouksella ennalta valmistellut asiakirjat, mutta konsiili kaapattiin välineeksi kirkon tuhoamiseksi. Martinin mukaan Johannes olisi kuolinvuoteellaan vaatinut konsiilin lopettamista. Seuraajaksi valittu Paavali VI ei tätä tiennyt ja hän salli konsiilin jatkaa. Martinin mukaan yhdessä vapaamuurarien ja protestanttien kanssa salaliittolaiset pilasivat katolisen kirkon liturgian. Paavali VI:n maine pilattiin tarkoituksella ja Martin vertaa paavia Ranskan kuningatar Maria Antoinetteen – Ranskan suuren vallankumouksen takana olleet vapaamuurarit olivat pilanneet tämän maineen samalla tavalla kuin nyt pilattiin Paavalin maine.
Hätkähdyttävin väite kirjassa on, että Paavali VI korvattiin kaksoisolennolla vuodesta 1975 alkaen, kun Paavali oli syrjäyttänyt liturgisista uudistuksista vastanneen Annibale Bugninin. Jo tätä ennen Rooman kuuria, erityisesti kardinaalivaltiosihteeri Jean-Marie Villot, oli hallinnut paavin nimissä. Vaikka vielä ajoittain oikea Paavali pääsi esille, ei Martinin mukaan Paavali VI kuollut 1978, vaan tuolloin kuoli kaksoisolento ja oikea paavi piilotettiin.
David Martinin kirja ei kestä kriittistä tarkastelua. Hän käyttää lähteinään toisia salaliittokirjoja ja viittaukset ovat miten sattuu. Kirja vaikuttaakin olevan vain katolisen kirkon liturgisiin uudistuksiin pettyneen, mutta Paavali VI:a ihannoivan uskovan yritys saada selitettyä konsiilin jälkeiset epämiellyttävät tapahtumat.
Soluttautuminen
Erityisesti tubettajana tunnetun yhdysvaltalaisen traditionalistin Taylor R. Marshallin kirja Infiltration: The Plot to Destroy the Church from Within (Manchester: Sophia Institute Press, 2019) oli lukemistani kirjoista utopistisin. Sen mukaan Saatana on hiljaa soluttautunut katoliseen kirkkoon ja hallitsee sitä paavi Franciscuksen kautta.
Marshallin mukaan yritettyään vuosisatoja tuhota katolista kirkkoa ulkopuolelta pahuuden voimat muuttivat suunnitelmiaan 1800-luvulla. Tuolloin Saatana vapaamuurarien, modernistien ja liberalismin avulla alkoi hivuttautumaan kirkon hierarkiaan. Tästä todistaa erityisesti italialaisten vapaamuurarien Alta Vendita -niminen suunnitelma.
Taylor Marshallin kirja on erityisesti kritiikkiä katolisen kirkon kehitykselle 1900-luvulla. Vielä vuosisadan alussa Pius X yritti pelastaa kirkon modernistivainojen avulla, mutta Vatikaanin II konsiili avasi tulvaportit Saatanalle. Jo aiemmin paavin luopuminen maallisen vallan vaatimisesta, esimerkiksi Lateraanisopimuksella vuonna 1929, oli virhe. Samoin väärin oli Paavali VI:n päätös luopua paavillisen kruunun käytöstä.
Roistoina Marshall esittää erityisesti Annibale (”Baalin lahja”) Bugninin, kardinaali Augustin Bean sekä paavi Paavali VI:n. Kirjan mukaan he olivat piilomodernisteja ja vapaamuurareita, jotka hallitsivat Pius XII:ta vuosina 1955–1958. Myös Joseph Ratzinger, myöhempi Benedictus XVI, oli Marshallin mukaan piilomodernisti mutta koki myöhemmin kääntymyksen. Paavi Franciscus puolestaan on ollut katoliselle kirkolle puhdas katastrofi. Sankarin viitat on varattu modernistivainoissa kunnostautuneelle kardinaali Rafael Merry del Valille, skismaattiselle piispa Marcel Lefebvrelle ja kyseenalaisia lausuntoja suoltaneelle arkkipiispa Carlo Maria Viganòlle. Lisäksi Marshall uskoo konservatiivisen kardinaali Giuseppe Sirin tulleen valituksi paaviksi vuoden 1958 konklaavissa mutta joutuneen kieltäytymään siitä.
Taylor Marshall kritisoi erityisesti Vatikaanin II konsiilia, jota hän pitää vapaamuurarien näytöksenä. Paavi Johannes XXIII:n avajaispuhe oli muka vapaamuurarien ohjelmajulistus. Kritiikki keskittyy erityisesti liturgisiin uudistuksiin, vaikka myös ekumenia saa osansa, ja hän toteaa Paavali VI:n rikkoneen Trenton kirkolliskokousta vastaan hyväksyessään liturgiset uudistukset. Erinäisiin uskonnollista aktiivisuutta mittaaviin tilastoihin vedoten Marshall myös väittää, ettei kukaan Vatikaanin II konsiilin uudistuksia halunnut.
Johannes Paavali I:n kuolemaa käsitellessä Marshall nojaa David Yallopin tulkintaan pienillä eroilla. Kirjoittaja esimerkiksi väittää Johannes Paavali I:n tienneen olleensa suosikki paaviksi. Johannes Paavali II näyttäytyy kirjassa melko tyhmänä. Hän esimerkiksi vesitti kanonista lakia erityisesti seksuaalisen hyväksikäytön rankaisemisessa. Liian naiivina hän nimitti modernisti Carlo Maria Martinin Milanon arkkipiispaksi. Martinin ympärille muodostui Sankt Gallenin mafiana tunnettu ryhmä uudistusmielisiä piispoja, jotka pyrkivät kirkon heikentämiseen. Kirjassaan Marshall yhdistää Sankt Gallenin kaupunkiin niin satanismin kuin skandaaleissa ryvettyneen ja kardinaaliudesta eronneen yhdysvaltalaisen Theodore McCarrickin. Benedictus XVI:n paaviutta Marshall ei pahemmin kritisoi, vaan hän keskittyy paavin yrityksiin luoda sopu skismaattisten konservatiivien kanssa. Taylor Marshall vihjailee Benedictuksen eron taustalla olleen salaliiton, ha väittää, ettei ole mahdollista tietää, pakotettiinko paavi eroamaan. Franciscuksen paaviudessa hän näkee Saatanan ja vapaamuurarien tavoitteiden toteutumisen.
Taylor Marshallin kirja oli hyvin ahdistava lukukokemus. Vaikka kirjasta löytyykin lähdeviitteitä, viittaa Marshall pääsääntöisesti melko kyseenalaisiin teoksiin. Marshall on entinen protestanttinen pappi, jonka kääntymystä raivokkaaksi traditionalistiseksi katolilaiseksi voi vain hämmästellä.
Benedictuksen ilmestys
Taylor Marshall on jakanut seuraajilleen kirjoitusta, jota väitetään viime vuoden lopussa kuolleen Benedictus XVI:n ilmestykseksi kolumbialaiselle nunnalle. Ilmestyksen mukaan Benedictus XVI ilmestyi kaksi kertaa Pyhän Ristin sisar Benedictalle helmikuussa 2023. Ensimmäinen ilmestys tapahtui keskellä messua ja toinen yksityisemmin nunnan kammiossa. Messussa tapahtuneessa ilmestyksessä Benedictus juhli messua ja otti paikkansa kirkon opettajien Pyhän Augustinuksen ja Pyhän Bonaventuran välistä. Kammiossa tapahtuneessa ilmestyksessä Benedictuksen kerrotaan istuneen nunnan vierellä ja kertoneen vaikeasta ja haasteellisesta paaviudestaan.
Ilmestyksen mukaan Vatikaania hallitsee vapaamuurarien salaliitto. Siinä viitataan murhattuihin ja vaiennettuihin paaveihin. Siinä väitetään, että Johannes Paavali II:lle viimeisinä päivinä tehty kurkunpäänavaus oli tarkoitettu vaientamaan paavi. Benedictus puolestaan pakotettiin eroamaan, eikä hän eronsa jälkeen voinut luottaa kehenkään. Pukeutumalla edelleen valkoisiin hän kuitenkin vihjasi olevansa edelleen paavi. Paavi Franciscuksen kuva ilmestyksessä on hyvin negatiivinen ja hänen kerrotaan paljastaneen Benedictukselle rippisalaisuuden alla aikeensa tuhota katolinen kirkko.
Benedictuksen viimeisistä vuosista piirtyy synkkä kuva. Paavi Franciscus piti edeltäjäänsä vankina, ja vanginvartijoina toimivat niin Benedictusta hoitaneet sisaret kuin yksityissihteeri Georg Gänswein. Emerituspaavia myrkytettiin hiljalleen, ja lopulta päivää ennen Benedictuksen kuolemaa Franciscus antoi puhelimitse Gänsweinille käskyn murhata emerituspaavi. Samalla Benedictuksen kirjoittamat kirjeet (esimerkiksi Gerhard Müllerille, Raymond Burkelle ja Robert Sarahille) sekä viimeinen kiertokirje Neitsyt Mariasta tuhottiin. Ilmestyksessä Benedictus kertoi lähettäneensä kirjeiden kopiot ystävälleen Giulio Colombille, joka kuitenkin kuoli jo päivää emerituspaavin jälkeen. Vatikaanin julkaisemaa testamenttia ilmestys pitää väärennöksenä.
Benedictus XVI:n väitettyä ilmestystä on kommentoitu erityisesti YouTube-kanavilla. Arvostetuimmat kommentoijat ovat suhtautuneet hyvin epäilevästi ilmestyksen aitouteen. Esimerkiksi mariologiaan erikoistunut teologi Mark Miravalle kertoo YouTube-videolla kolumbialaisen nunnan luostarin abbedissan ottaneen häneen yhteyttä ja lähettäneen Miravallelle myös muita Mariaan liittyviä ilmestyksiä. Miravalle ei kuitenkaan pidä ilmestyksiä aitoina.
Ekskursio 1: Neitsyt Maria
Kirjoitukseni keskittyy paaviuteen liittyviin salaliittoihin ja on kirkkohistoriallinen näkemys aiheeseen. Siksi olen jättänyt yllä olevista kirja-arviosta pois viittaukset systemaattisempaan teologiaan. Neitsyt Maria oli kuitenkin keskeisessä osassa David Martinin ja Taylor Marshallin kirjoissa sekä Benedictuksen ilmestyksessä.
David Martinin ja Taylor Marshallin kirjat kuvaavat Neitsyt Marian ilmestyksissään varoittaneen maailmaa katoliseen kirkkoon ja paaviuteen liittyvistä vaaroista. Erityisesti esille nostetaan vuoden 1916 Portugalin Fatiman ilmestys, jonka kirkko hyväksyi aitona 1930-luvulla. Molemmat tulkitsevat ilmestystä omista lähtökohdistaan, eivätkä he usko, että Fatiman kolmatta salaisuutta olisi todella paljastettu. Salaisuus koskisi oikeasti hyökkäystä paaviutta ja kirkkoa vastaan sekä kirkon luopumista uskosta. Benedictuksen ilmestyksessä kerrotaan emerituspaavin kirjoittaneen kiertokirjeen, jossa hän julisti uuden dogman. Dogman mukaan Neitsyt Maria on kanssalunastaja (coredemprtix), välittäjä (mediatrix) ja puolustaja (advocate). Paavi Franciscuksen määräyksestä kiertokirje kuitenkin tuhottiin.
Ekskursio 2: Giuseppe Sirin valinta paaviksi
Genovan arkkipiispan ja kardinaalin Giuseppe Sirin (1906–1989) väitetty valinta paaviksi (Siri thesis) näkyi Taylor Marshallin kirjassa, mutta siihen on viitannut myös irlantilaislähtöisen traditionalistipappi Malachi Martin kirjassa The Keys of this Blood: The Struggle for World Dominion between Pope John Paul II, Mikhail Gorbachev, and the Capitalist West vuodelta 1990. Lisäksi aiheesta on Wikipediassa oma sivusto.
Siri-teesin mukaan Pius XII:n suosikki, konservatiivinen kardinaali Siri valittiin paaviksi ja hän valitsi nimekseen Gregorius XVII:n. Hänet kuitenkin suostuteltiin tai pakotettiin luopumaan virasta. Marshallin mukaan Siri valittiin paaviksi vuonna 1958 ja Malachi Martinin mukaan vuonna 1963. Siri-teesi on levinnyt erityisesti Vatikaanin II konsiiliin pettyneiden joukossa. ja skismaattisille konservatiivisille katolisille ryhmille Pius XII oli viimeinen laillinen paavi ja Johannes XXIII seuraajineen vääriä paaveja.
Kardinaali Siri ei tiettävästi koskaan väittänyt tulleensa valituksi paaviksi, eikä esimerkiksi kattavasti konklaaveja kirjassaan Behind Locked Doors: A History of the Papal Elections (New York: Palgrave Macmillan, 2005) käsittelevä Frederic J. Baumgartner edes viittaa sellaisen mahdollisuuteen.
Yhteenvetoa ja pohdintaa
On helppo ymmärtää, miksi jotkut ihmiset uskovat salaliittoteorioihin. Usein ne selittävät asioita, jotka tuntuvat mahdottomilta käsittää. Esimerkiksi tätä kirjoittaessani uutisoitiin, miten vuonna 1994 uponneen autolautta Estonian keularamppi nostettiin merestä tutkimuksia varten. Estonian uppoamisen syy on järjetön. On vaikea käsittää, miksi kukaan ei puuttunut Estonian keularatkaisuun, joka oli tappava. Kun yhtälöön lisätään kaupallisten tahojen pyrkimys rahastaa onnettomuudella, on helppo ymmärtää, miksi salaliittoteoriat leviävät ja salaliittoteorioita nähdään siellä, missä niitä ei ole. Onhan aina helpompi heittää ilmaan epäilys kuin todistaa se vääräksi.
Samaa kaupallisuutta näen myös osassa lukemistani kirjoista. David Yallop ja Paul L. Williams ovat kirjoittaneet hyvin vauhdikkaat teokset, joissa fiktio sekoittuu salakavalasti faktaan. Esimerkiksi CIA:n tiedetään tehneen yhteistyötä kirkkojen kanssa, ja Operatio Gladio todella oli olemassa. Myös Johannes Paavali I:n kuoleman osalta kirjat perustuvat osin faktoihin, sillä Vatikaani kieltämättä valehteli, ja Vatikaanin pankin toiminta ei aina päivänvaloa ole kestänyt. Kuitenkin Yallop ohjaa lukijaansa melko vapailla tulkinnoilla haluamiinsa johtopäätöksiin, joita tukevat todisteet on myöhemmissä tutkimuksissa todettu vähintään kyseenalaisiksi. Kirjat olisivatkin loistavia dekkareina mutta ongelmallisia tieteellisempien kirjojen statuksella.
Kaupallisten arvojen sijaan David Martinin ja Taylor R. Marshallin sekä Benedictuksen ilmestyksen kohdalla liikutaan enemmän hengellisellä tasolla. Martinin ja Marshallin kirjoista näkee, että he todella uskovat kirjoittamaansa, vaikka ulkopuolisesta kirjat vaikuttavat utopistisilta. Kyynisenä voi todeta, että pahuuden voimilla on helppo selittää kaikki, mikä ei miellytä. Marshallin saatanallisessa teoriassa teologia jäi myös ihmetyttämään Jumalan rooli. Eikö Hän puuttuisi siihen, jos vanha vihtahousu todella olisi soluttautunut kirkkoon? Ja todistaako Marshall tahtomattaan oikeaksi Martti Lutherin toteamuksen, jonka mukaan paavi on pelkkä Perkele?
Benedictuksen ilmestys puolestaan yhdistää erityisesti Taylor Marshallin kirjassaan esittämiä salaliittoteorioita emerituspaavin viimeisiin päiviin. Voikin todeta, että yllättävän sopivasti ilmestys tukee konservatiivien kritiikkiä paavi Franciscusta kohtaan. Jälleen kyynisyys iskee. Esimerkiksi YouTubesta löytyvässä videossa, jossa Benedictus XVI poistuu viimeisen kerran Pietarinkirkon alttarilta paavina, voi paavin kasvoilla nähdä hymyn. Oliko se eroamaan pakotetun Benedictuksen Oscarin arvoinen suoritus vai osoitus, että paavi oli sinut päätöksensä kanssa? Lisäksi arvostetut teologit ovat jo huomioineet ilmestyksen opilliset ongelmat.
Salaliittoteoriat eivät kuitenkaan synny tyhjiössä, vaan ne saavat sytykkeen usein todellisuudesta. Esimerkiksi Vatikaanin pyrkimys kaunistella kertomusta Johannes Paavali I:n kuolemasta kääntyi tarkoitustaan vastaan ja aiheutti salaliittoteorioiden nousun. CIA:n arkistot pysynevät suljettuina hamaan tulevaisuuteen, joten lopullisia totuuksia sen roolista Euroopassa ei voida määrittää.
Päällimmäinen tunne salaliittoteorioiden maailmassa viettämäni tuokion jälkeen oli, että onneksi pääsin sieltä pois. Kirkkohistoriaa lukeneena pystyin tarttumaan selkeisiin faktavirheisiin, jotka kasaantuessaan veivät pohjan kirjojen uskottavuudelta. Karsastan myös korkeampien voimien käyttämistä asioiden selittämiseen. Yliopisto-opinnot antoivat myös välineet nähdä kirjoittajien suoranaiset manipulointiyritykset, joissa lukijaa johdateltiin tekemään itse teorioita tukevat johtopäätökset. Koulutus lieneekin parasta lääkettä salaliittoja vastaan.
Lue myös: Juha Ahosniemi, Kuolleen paavin varjo Vatikaanin yllä. Vartija 11.7.2023.