Suorittamisen kahleet ja kokeellisuuden vapauttava vaikutus

Muusikko ja elokuvaohjaaja Lauri-Matti Parppein ensimmäinen pitkä elokuva kuvailee henkistä vapautumista kokeellisen musiikin tekemisen kautta.

Jossain on valo joka ei sammu esitettiin Cannesin elokuvajuhlien ACID-sivusarjassa (Association du cinéma indépendant pour sa diffusion), jonka tavoitteena on esittää erityisesti itsenäisiä elokuvia ja ensiohjaajien töitä. Elokuva on vahvasti inspiroitunut Parppein omista kokemuksista Raumalla varttumisesta ja siellä oman taiteilijaidentiteetin löytämisestä, mikä huokuu päähenkilöiden persoonista vahvasti.

Elokuvassa seurataan nuoren ammattihuilisti Paulin (Samuel Kujala) paluuta lapsuudenmaisemiinsa Raumalle ohikiitävin väläyksin ilmaistun itsemurhayrityksen seurauksena. Lapsuudenkodissa Paulin on tarkoitus hermoloman ohessa harjoitella tulevaa konserttiesitystä varten, mutta pelkästään huiluun tarttuminen ja konserttia koskevat puhelut saavat hänet voimakkaan ahdistuksen ja jopa itsetuhoisuuden valtaan. Harjoittelusta ei tule mitään, kun jo elokuvan alkumetreillä hän iskee soittimensa rikki tällaisessa mielentilassa.

Paikallisessa musiikkikaupassa Pauli törmää lapsuuden koulukaveriinsa Iirikseen (Anna Rosaliina Kauno), joka kutsuu hänet kuuntelemaan soolokeikkaansa samana iltana paikalliseen baariin. Kuunnellessaan Iiriksen esitystä Pauli tulee tietoiseksi siitä, että tämän musiikki on aivan toista maata: kokeellista, epäsovinnaista ja häpeämätöntä. Klassisen musiikin koulutuksen saaneena hän on päinvastoin tottunut seuraamaan ja soittamaan sävellyksiä nuoteista. Erilaisuudestaan huolimatta Iiris vakuuttaa Paulin, että heidän on perustettava bändi – tai tarkemmin ”puolisotilaallinen äänitaidekollektiivi”, sillä he eivät toimisi vallitsevien normien mukaan.

Erinäisten vaiheiden kautta Pauli, Iiris ja Sini (Camille Auer) muodostavat tämän kollektiivin ja alkavat tehdä yhdessä kokeellista musiikkia – tai tässäkin tarkemmin ”anarkosyndikalistisia äänivärihyökkäyksiä”. Tavoitteena on julkaista albumi, mutta ennen kaikkea ottaa kaikki irti itse tuotoksen tekemisestä ja heittäytyvästä yrittämisestä. Näiden äänivärihyökkäysten tuottamiseen sisältyy sähkövatkaimen käyttö vesiastiassa, metallihenkarin tunnustelu sähköbasson kieliä vasten sekä sähköhammasharja. Iiris on innoissaan siitä, että he tekevät jotain ennenkuulumatonta ja ainutlaatuista, mutta koulutuksensa asettamiin raameihin tottunut Pauli lämpenee näille kokeiluille varovaisemmin.

Elokuva onkin riipaiseva osoitus siitä, kuinka muiden odotukset ja oma perfektionismi voivat ajaa ihmisen henkiseen umpikujaan ja pahimmassa tapauksessa peruuttamattoman epätoivon partaalle.

Paulin hermoromahduksen jälkeistä toimintaa tuetaan hyvin eri tavoin; Iiriksen kesyttämätön elämänasenne kannustaa rikkomaan omia rajoja ja kokeilemaan asioita mukavuusalueensa ulkopuolelta, kun taas Paulin vanhemmat kohtelevat häntä pidättäytyneen varovaisesti ja ilmaisevat syvän huolensa toppuuttelemalla häntä pitämästä tulevaa konserttia. Lopulta Pauli antautuu kokeellisen musiikin vietäväksi, päästää irti täydellisyyden tavoittelustaan ja opettelee pikkuhiljaa tekemään virheitä, kuten Sini oli häntä aiemmin neuvonut. Huilunsoittoonkin syntyy uusi ulottuvuus elokuvan lopussa.

Elokuvan ainutlaatuisin piirre onkin sen musiikki, josta mainitaan lopputeksteissä: ”Kaikki musiikki äänitettiin elävänä.” Itsekin musiikkia tekevänä Parppei, joka kuuluu Musta valo -yhtyeeseen, on pääosin säveltänyt ja sovittanut elokuvan ääniraidan, vaikka elokuvan maailmassa äänivärihyökkäykset syntyvätkin spontaanisti. Hetkessä syntyneiden tuotosten rinnalla elokuvassa kuullaan myös vähän klassista musiikkia sekä erityisen koskettavasti Paulin sukulaisten esittämänä virsi Monia vuosia.

Musiikkitalossa vieraillessaan Pauli tapaakin klassisen musiikin soittotuttaviaan, jotka ovat tietoisia hänen poikkeavista musiikillisista kokeiluistaan. Heidän puheensa äänitaidekollektiivin toiminnasta on vähättelevää ja ylimielistä; he leimaavat ennen kaikkea Iiriksen ja Sinin ”harrastajiksi” ja ”amatööreiksi”, sillä on helposti tulkittavissa, että heidän silmissään Paulilla on sentään kyky säveltää ja soittaa ”oikeaa musiikkia”. Viimeistään puolustellessaan tuttavilleen Iiristä, Siniä ja kollektiivia Pauli ymmärtää näiden tärkeyden ja musiikinteon ei-niin-peitellyn arvottamisen.

Elokuvan voi nähdä myös iskevänä kommentaarina nykyisestä suoritusyhteiskunnastamme, johon sisältyy lähes kaikkien elämämme osa-alueiden mittaaminen niiden optimoimiseksi sekä yltyvän kuormituksen seurauksena loppuun palaminen. Ajatteluamme sävyttääkin usein, jopa vapaa-ajan vietossa ja rentoutumisessa, tarve ”saada jotain aikaiseksi”. Voiko asioita enää tehdä pelkän tekemisen vuoksi, vai pitääkö kaikkeen liittää tuottavuus?

Paulin kipuilu osoittaakin sen, miten suorittamisesta voi tulla este toteuttamiselle. Vasta päästäessään irti ennakkoluuloistaan ja rikkoessaan rajojaan hän alkaa kokeilemisen kautta purkaa niitä henkisiä solmuja, jotka ovat estäneet häntä tarttumasta huiluun ja toteuttamasta itseään.

Vaikka Jossain on valo joka ei sammu on saanut laidasta laitaan arvosteluja kriitikoilta, on mielestäni taiteellisen ilmaisun kannalta tärkeää, että kotimainen elokuvakulttuuri antaa tilaa – kuten elokuva itsekin viestii – kokeellisuudelle ja omaperäisyydelle. Hallituksen syyskuun alussa esittämät elokuva-alan leikkaukset murentaisivat kotimaisen elokuvakulttuurin yritteliäisyyttä ja monimuotoisuutta, kun moni tarina ei pääsisi enää idean tasolta valkokankaalle.

Toivotaan siis, ettei suomalaisen elokuvakulttuurin valo tuolla jossain sammu.