Yksinäisen piispan muistelmat

Luin uunituoreeltaan Juha Pihkalan muistelmien kakkososan, joka käsittelee hänen toimintaansa Tampereen hiippakunnan piispana. Aiemmin olen lukenut ensimmäisen osan.

Ensimmäinen osa valottaa Pihkalan lapsuutta ja nuoruutta Tampereen Härmälässä, Klassillisessa koulussa, opintoaikoja ja ensimmäisiä pappisvuosia, jotka johdattivat jatko-opintoihin, kirkollisiin tehtäviin meillä ja muualla.

Viritys on karhea. Juha Pihkala ei ole helpoimmin elämästä päässeitä ihmisiä, ja se myös kuvastuu muistelmien ensimäisessä osassa. Kirjoittaja ei kuvaa elämäänsä riemuvoittona vaan ”vaikeana tienä”, jota valottaa virsi Koska valaissee kointähtönen.

Sitten kausi piispana, jota toinen osa selostaa,  oli jokseenkin huh huh.

Kuvauksesta saa  kuvan  ”johtajan yksinäisyydestä”. Kun ongelma ilmenee, on liuta paremmin siitä tuntevia kuin itse olet. Kollegat vähättelevät. Väärintekijän tai taitamattoman ohjaus äärenee seinään, jossa asiaan puuttunut koetaan kovin taitamattomaksi. Ilmentyy asiantuntijoita, jotka ovat tietysti aivan eri mieltä kuin ongelmaan puuttunut.  Lopulta olet tehtävässäsi vain omista kannoistasi vastaavana kaikkien hylkynä. Mutta jokin ratkaisu syntyy, jos kehtaat odottaa ongen nappausta. Ja se on sitten lopulta se, jolla punos aukeaa.

Pihkalan kaksiosainen muistelmateos on mielestäni lukemisen arvoinen. Ensimmäinen osa alkaa Tampereen Härmälän kulttuuripiirin kuvauksesta jatkuen Faith and Order -liikkeen piirissä tehtyihin konsultaatioihin. Toinen osa kuvaa piispakautta, johon liittyivät kirkkoherrastaan tulehtuneiden seurakuntien asioiden käsittely, Suomen Lähetysseuran ongelmat jne.

Pihkalan esityksestä lukijan kokemukseksi jää johtajan yksinäisyys, tämän toiminta nolojen tilanteiden erityismiehenä. Epäilys kirjassa joitakin henkilöitä kohtaan on ilmeinen, mutta kuitenkin pidättyvä ja jopa näitä ymmärtävä.

Härmälän invalidista kirkon johtotehtäviin

Muistelmien ensimmäisen osan puhuttelevimpia jaksoja ovat ne, joissa Juha Pihkala kertoo Tampereen Härmälän alueen lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Niihin liittyvät yhtä hyvin auton alle jääminen ja vammautuminen kuin sittemmin kouluampumistapahtuma, jossa kirjoittaja itse oli ensin osoitettuna ja jossa uhkaaja ampui itsensä, tietämättä, että kyseessä oli ladattu pistooli.

Samalla Pihkala valottaa Tampereen ja sen ympäristössä vaikuttanutta karismaattista liikehdintää, joka sitten kulminoitui Markku Koiviston Nokian herätykseksi paljon myöhemmin. Juuri tämän tilanteen käsittelyssä kirjoittaja jäi sitten paljon myöhemmin varsin yksin.  Duplettimuistelma on erinomainen johdatus niille, jotka tahtovat ymmärtää Tampereen seudun karismaattisuutta aina 1950-luvulta Nokian herätykseen.

Tarina etenee Kirkon koulutuskeskukseen, Tampereen hiippakunnan dekaaniksi, Faith and Order -liikkeen monivuotiseksi toimijaksi ja lopulta piispaksi sekä siitä tehtävästä eläkkeelle päässeeksi klassikkosuomennoksin, lentosimulaattoriharjoituksin ja puolison ja lasten musiikkiharjoitusten kuulijaksi.

Suomen piispain kronikka

Muistelmiensa toisessa osassa Juha Pihkala kirjoittaa harkitusti ja pidättyväisesti piispojen kollegiosta ja myös erimielisyyksistä, jotka tulivat ilmi 2000-luvulla. John Vikström on tietysti kiistämätön auktoriteetti ja hänen seuraajansa Jukka Paarma arvostusta ansaitseva, joskin ei enää yhteiskunnallisesti esillä oleva puheenvuoron käyttäjä. Kari Mäkinen on taitava sanankäyttäjä, mutta jo hieman omaa tietään kulkeva.

Wille Riekkinen on joviaali ja lupsakka, mutta puheenvuoroja käyttämätön savolainen, joka irtaantuu omaan liberaalina pidettävään suuntaansa.

Ilkka Kantolan julkisuuteen tullut tilanne ”pettäjäpiispana” kuvataan ensin kollegiaalisen surun ja myötämielisyyden kokemuksena mutta myös ikävänä koko yhteisöä kohdanneena kriisinä.

Kuvauksessa Eero Huovinen todetaan arvoitukseksi ja siellä täällä syvenevien rivien todellisuudessa, kuten joidenkin muidenkin piispojen (Heikka, Askola) muistelmaselostuksissa, eräänlaiseksi ”isoksi pahaksi Eeroksi ”eli henkilöksi, jolla oli valtaa, johon kaikki eivät aivan yskimättä yhtyneet.

Minun on tietysti Eero Huovisen yliopistotyökaverina ja myöhempänä ystävänä mahdotonta arvioida hänen toimintaansa kirkollisen toimijuuden ulkopuolisena henkilönä. Mutta esitän kysymyksen: onko yliopisto-opettajataustan omaavan ihmisen positio jollain tavoin poikkeava tullessaan piispaksi?  Yliopistossa käytetään ajoittain sarkastistakin kieltä, joka ei sovi sen ulkopuolisiin työyhteisöihin.

Mikko Heikkaa kuvataan älyllisenä esille tulleisiin virtauksiin hyvin perusteluin tarttuneena toimijana, joka ansaitsee arvostusta, jokaiseen palloon taiten kirjoituksillaan tarttuvana liberona.

Olavi Rimpiläinen, kuten muissakin muistelmissa, asettuu ei jäärän, vaan lämpimän siilinjärveläisukon muotokuvaan.

Kiinnostavaa tässä, hankaliakin henkilösuhteisiin liittyviä kokemuksia aiheuttaneessa tilanteessa, on myös jonkinlaisen pirstoutumisen tai vähintäänkin eriäänisen tilan syntyminen.

Voisiko sanoa siten, että syntynyt ”tila” on yhtäältä hyvä ja toisaalta hankala suhteessa tavoitteeseen, jota varmaankin kaikki asianosaiset tavoittelevat.

Kun jonnekin 1990-luvun alkuun piispojen ääni kuvattiin yhtenä äänenä, viimeaikaisissa piispojen muistelmissa se kuvataan vähintäänkin vihjaten erilaisia näkökantoja ja eri suuntiin kulkeutuvien kirkonjohtajien yhteistyönä.

Suuressa yhteisössä tähän on myös rahkeita. Mutta kun asiaa verrataan paljon, paljon pienemmän toisen kansankirkon piispojen eri linjoihin, tuolloin ollaan kriittisemmällä alueella.

Ottaakseni esille vain yhden esimerkin. Teoksessa Jaakko Elenius, Härmän vikuri on seuraava kuvaus:

”Elenius muistelee: Helsingin tuomiorovasti Mikko Heikka soitti minulle muutama viikko ennen vaalia ja ilmoitti kannattavansa minua piispaksi. Vaikkei hän näkyisi julkisuudessa, hän vaikuttaisi taustalla puolestani…Joitakin aikoja ennen vaalia Elenius saikin yllätyksekseen kuulla, että Heikka olikin ehdolla…”

Mikko Heikka puolestaan kertoo muistelmissaan (Toivon piispa):

”Sen jälkeen alkoi prosessi, jota en ole tähän päivään asti avannnut…. sanoin: ’ Olen hakenut virkaa tehdäkseni pitkän työuran Helsingin tuomiokirkkoseurakunnassa.  En hae piispan virkaa.” Muutaman hetken päästä oli uusi keskustelu alkuperäiseen keskusteluun osallistuneen pankinjohtaja Soikkelin kanssa. Heikan muistelmat: ”Olen miettinyt asiaa perusteellisesti. Olen päättänyt vapauttaa sinut lupauksestasi. ”

Ota näistä kahdesta nyt sitten selvää. Kuvaukset ovat erilaisia. Siinä on kirkkohistorian tallentajille miettimistä.

Ekumeeniset yhteydet

Juha Pihkala on yksi kokeneimmista suomalaisista ekumeenikoista. Hän on osallistunut Faith and Order -liikkeen toimintaan lukuisia vuosia ja useisiin kahdenvälisiin oppikeskusteluihin, joista hän kertoo molemmissa muistelmateoksissaan.

Mielenkiintoisimpia raportteja ovat Venäjällä käydyt keskustelut sekä myös Venäjällä toteutettu opettajatoiminta eläkkeellejäämisen jälkeen.

Pihkala kertoo Inkerin teologisen instituutin toiminnasta omakohtaisesti. Aikaisempi rehtori Prilutskij, joka oli Fort Waynen stipendiaatti, mutta sittempi Pietarin valtionyliopiston tohtori, joutui paitsioon ja liittyi ortodoksiseen kirkkoon siksi, että paikallinen toimijuus edellytti pikemminkin hengellistä toimintaa. Pihkalan luennoilla istui myös nykyinen Inkerin kirkon piispa Laptev.

Kuvaus on koskettava. Pihkala on eläkkeellejäämisensä jälkeen omistautunut akateemisesti korkeatasoisen opetuksen antamiseen Venäjällä. Mutta se on joutunut vastatuuleen.

Hän mainitsee myös tuttavuutenaan Kirilin kakkosmiehen Hilarionin, jonka erinomainen kirja Uskon mysteeri on suomennettu.

Hilarion on Moskovan konservatoriosta valmistunut viulusti ja säveltäjä, joka väitteli Kallistos Waren ohjauksessa tohtoriksi Oxfordissa. Hän nousi nopeasti Moskovan patriarkaatin ensimmäisille johtopaikoille, mutta siirrettiin pian Ukrainan sodan alettua sivuun Budapestiin, sen jälkeen, kun hänen oletettiin lännessä olevan Venäjän sotapropagandan ykköskirjoittajia. Näin ei ilmeisesti sitten kuitenkaan ollutkaan.

Mutta asia kertoo niistä yhteyksistä, joissa piispa Pihkala on tehtäviään harjoittanut.

Kaiken kaikkiaan teos kertoo poikkeuksellisen oppineen ja lukeneen ihmisen elämäntiestä tilanteissa, joita varataan vain ”nolojen tilanteiden erikoismiehelle”. Molemmat muistelmien osat ovat arvokasta dokumentaatiota, joka tarjoaa vastaisille historiankirjoittajille tärkeää materiaalia sellaisesta subjektiivisesta näkökulmasta kirjoitettuna, joka kuitenkin on itsekriittistä ja joka tallentaa erinomattain tärkeää dokumentaatiota myös tutkijoille, sekä tietysti ajankohdasta harrastuneille ja sitä merkityksellisenä pitäville asianharrastajille.

Oppihistoriaa

Henkilö- ja hallintohistoriallisten merkintöjen osalta Pihkalan molemmat muistelmateokset, mutta varsinkin jälkimmäinen tarjoaa lukijalleen runsaasti tietoja kirjoittajansa palveluksista tieteellisen tutkimuksen alalla. Väitöskirjan ja luterilaista tunnusta koskevan pätevöitymistutkimuksensa jälkeen Pihkala on kirjoittanut esimerkiksi edelleen käyttökelpoisen, maallikoille suunnatun, mutta myös pappiskoulutuksessa käytetyn teoksen Johdatus dogmatiikkaan. Mutta ennen muuta hän on osallistunut merkittävin panostuksin ensisijaisesti patristiikan ja keskiajan tutkimuksen eteenpäin viemiseen monin teoksin, joihin kuuluvat esimerkiksi käännökset niin Tertullianuksen kuin esimerkiksi Nicolaus Cusanuksen teoksistakin

Arvioidut teokset: Juha Pihkala, Tien vaikean minulle valmistit. Muistelmia elämästäni ja työstäni & Piispana Tampereella. Muistelmia II. Väyläkirjat 2024. 360 + 352 s.