Usko ON tuntemisissa

Kävin suviseuroissa. Edellisestä käväisystä oli aikaa 15 vuotta ja kunnon käynnistä 20 vuotta. Käymiseen syynä oli sattuma: ajoin ohi alueesta ja piti pysähtyä vanhan ystävän haudalla Kauhavalla. Lestadiolainen sanoisi johdatus.

Joku kysyi miltä tuntui. Vastasin, että vähän kuin Kummelin vitsi: ei se enää oikein toimi ja se haiskahtaa jotenkin tunkkaiselta. Menin ihan vain siksi, että tulin surulliseksi siitä kohtelusta, jota tarratoimikunnan ihmiset kohtasivat. Olin siis liikkeellä tarroineni. Halusin tällä tavalla tukea nuorten hienojen ihmisten hyvää hanketta. Minua kyllä katsottiin pitkään, ja joku poikaporukka kääntyi perääni. Kukaan ei sanonut poikkipuolista sanaa. Ehkä tatuoidun parrakkaan setämiehen olemus vaikutti siihen. Uskon niin.

Seurapuheissa oli sama outo kaiku. Tunnistin kyllä edelleen sykkeen, mutta omani on nykyään aivan toinen.

Tunsin lähinnä huvittuneisuutta ja ihmetystä siitä, että joskus olin itse uskonut moiseen soopaan. Olen jo kauan ajatellut, että lestadiolaisuus on lähinnä ohuesti kristillinen lahko.

Uutta oli se, että kanttoreina oli naisia. Ennen oli kunnollista ja vain miehet kelpasivat! (sarkasmia) Naiset saivat kyllä säestää ennen kunnollisina aikoina. Olisiko kenties niin, ettei veljiä enää ole tarpeeksi tuohon tehtävään.

Otsikko on väännös vanhasta lestadiolaisesta kliseestä: usko ei ole tuntemisissa. Jäin pohtimaan, että ehkä lestadiolainen usko on nimenomaan tuntemisia. Superegotaso tunnistaa tietyn rytmin ja se tuntuu turvalliselta ja tutulta. Sisältö on sitten vähän sivuseikkaa.

Menenkö uudestaan? Tuskinpa. Tuskafestari taitaa sopia nykyiselle sykkeelleni paljon paremmin.

Kannattaako sivullisen käydä suviseuroissa? Kyllä kannattaa. Moista erikoisuutta ei liene muualla. Mukana olijat eivät outoutta huomaa.

Ystäväni Janne Saarikivi kirjoitti joskus, että marginaaleista näkee laajemmalle. Ainakin omasta oudosta marginaalistani on hyvin kiintoisia näköaloja.

Artikkelikuva: Johannes Alaranta.