Trump: kostonhimoa, itserakkautta ja ahneutta

Donald Trumpilla on tapana keksiä lapsellisia haukkumanimiä ihmisille, joita hän inhoaa. Vastikään hänestä kirjan Regime Change. Inside the Imperial Presidency of Donald Trump kirjoittanutta The New York Timesin toimittajaa Maggie Habermania hän on kutsunut ”Maggot” Habermaniksi ja ”yhdeksi epämiellyttävimmistä (unattractive) ihmisistä uutisbisneksessä”. Habermanin kanssa kirjan kirjoittanutta Jonathan Swania hän taas on kutsunut ”kevytsarjalaiseksi” (lightweight). Haberman ja Swan kiinnittävät huomiota siihen, että Trumpiin tekevät helposti vaikutuksen hänen kanssaan tekemisissä olevat komeat miehet ja kauniit naiset, joille hän usein jakaa puheissaan kehuja, siis kuvailee heitä julkisesti juuri näillä adjektiiveilla. Etenkin naistoimittajia, jotka ovat suhtautuneet häneen kriittisesti, hän taas on kuvaillut vulgaareilla ja loukkaavilla termeillä. Sitä paitsi Haberman on kirjoittanut jo tätä ennen kriittisen kirjan Trumpin ensimmäisestä kaudesta otsikolla Confidence Man: The Making of Donald Trump and the Breaking of America (2022), joten Trumpille Haberman on jo ennestään halveksittava olento.

Päähuomio Trumpin toisessa kaudessa

Habermanin ja Swanin kirja on laaja raportti ja analyysi Trumpin toisesta kaudesta. Jo sen ensimmäisenä vuotena, jonka tapahtumia kirja lähinnä käsittelee, on ehtinyt tapahtua niin paljon, että kirjoittajien on ehkä ollut vaikea päättää, mitä ottaa käsittelyyn ja mitä jättää pois. Oman tutkimustyönsä tukena heillä on ollut suuri määrä toisten journalistien raportteja. Ilmeisesti Trumpin nykyisessä hallinnossa on myös melko paljon vuotajia, sillä kirjoittajat raportoivat välillä sanatarkasti, mitä erilaisissa suljetuissa tilanteissa on puhuttu. Myös Trumpia itseään he ovat haastatelleet. Kirjan nimi Regime change johtaa ajatukset kenties ensimmäiseksi tapaan, jolla Trump on puhunut Venezuelasta ja Iranista ja Yhdysvaltain sotilaallisista operaatioista niitä vastaan. Yhtä paljon sen voi ajatella kuitenkin viittaavan radikaaliin tapaan, jolla Trump on muuttanut Yhdysvaltain poliittista kulttuuria. Trump näyttää pitävän itseään enemmän kuninkaana tai keisarina kuin presidenttinä. Itselleni Yhdysvaltain poliittinen maisema tuo mieleen jonkinlaisen science fiction -tyyppisen surrealistisen dystopian.

Ajoittain kirjassa toki luodaan silmäyksiä Trumpin ensimmäiseen kauteenkin. Trumpin on tunnetusti mahdotonta vieläkään tunnustaa, että hän kärsi tappion reiluissa vaaleissa Joe Bidenille 2020, vaikka mitään todisteita vaalivilpistä ei ole löytynyt. Voi kuitenkin olla, että hän ei olisi kyennyt nykyisen kaltaiseen autoritaariseen ja lähes pidäkkeettömään vallankäyttöön, jos hänet olisi valittu suoraan toiselle kaudelle.  Edellytyksiä siihen ei nimittäin olisi kirjoittajien mielestä vielä siinä vaiheessa ollut. Heidän mielestään neljän vuoden väliaika toimi Trumpin  eduksi siten, että hän ja hänen taustajoukkonsa ehtivät oppia ensimmäisen kauden virheistä ja valmistella tehokkaan sotasuunnitelman uutta kautta varten. Trumpilla ei siis oikeastaan olisi syytä valittaa vaalitappiosta, mutta hänen luonteeseensa kuuluu anteeksiantamaton kostonhimo niitä kohtaan, joiden hän kokee nöyryyttäneen häntä.

Kalavelkojen maksamista

Kirjoittajat painottavat, että juuri kostonhimo on ollut Trumpin toisen kauden hallitseva piirre. Hän on halunnut rangaista kaikkia niitä tahoja, joiden hän kokee jollakin tavalla loukanneen häntä tai kohdelleen häntä muuten väärin. Tammikuun 2021 vallankaappausyritykseen osallistuneet ja siitä tuomitut hän puolestaan on armahtanut. Trumpin hallinto on nostanut suuren määrän oikeusjuttuja, ja usein jo uhka mahdollisesta oikeusjutusta ja sen suurista rahallisista seurauksista saa todelliset tai väitetyt Trumpin viholliset ruotuun. Yksi Trumpin oikeusjutttujen kohteista on juuri The New York Times, jolle hän antoi jo ensimmäisellä kaudellaan haukkumanimen ”The Failing New York Times”.

Hänen hallintoaan rajoittaneisiin oikeuden päätöksiin Trump puolestaan on suhtautunut hyvin uhmakkaasti. Habermanin ja Swanin mukaan Trumpin pitkäaikainen unelma on, että hänen ei tarvitsisi välittää tuomareista lainkaan. Hän näkee presidenttiyden ”rajattoman vallan ja dominanssin välineenä”. Trump on kostoretkellään toiminut monissa tapauksissa varsin impulsiivisesti ja esimerkiksi tiettyjen maiden rankaisemiseksi tarkoitettujen absurdin suurien tullimaksujen suhteen tehnyt äkkinäisiä ja yllättäviä päätöksiä, joita hän ei ole loogisesti perustellut. Tämä on tietenkin luonut suurta epävarmuutta kansainväliseen kauppasysteemiin ja nostanut tuotteiden hintoja Yhdysvalloissa. Trumpin suosio gallupeissa on laskenut nimenomaan talouteen liittyvien kysymysten vuoksi.

Oman hännän nostamista

Trump on hyvin vakuuttunut omasta erinomaisuudestaan. Hän on kärkäs tunnustuksille, kehuille ja huomionosoituksille, joista hän ei tunnu saavan kyllikseen. Hän haluaa olla joka tilanteessa huomion keskipiste. Uusin todiste tästä on vastikään päättynyt jalkapallon MM-turnaus, jonka loppuottelun palkintoseremoniaan hän osallistui eikä olisi jättänyt poseeraamista Espanjan mestaruusjoukkueen kanssa, ellei häntä olisi ohjattu lavalta pois.

Avustajat ovat ymmärtäneet, että Trump ei halua kuulla kielteisistä reaktioista päätöksiään kohtaan, joten he eivät kerro niistä hänelle. Hän on imartelijoiden ympäröimä eikä hän kuuntele kriitikoita tai skeptikoita. Habermanin ja Swanin mukaan Trumpilla on pakkomielle perinnostä, jonka hän jättää jälkeensä, ja hän on päättänyt käyttää ”keisarillista presidenttiyttään” leimatakseen nimensä kaikkeen mahdolliseen. Ei ole olemassa niin vähäistä tuotetta, ettei hän haluaisi nimeään sen kylkeen. Kirjoittajien mukaan Trump poikkeaa kaikista aiemmista presidenteistä siinä, kuinka paljon hän avoimesti ihailee ja kehuu itseään ja saavutuksiaan.

Kirjassa esiintyy laaja henkilökaarti. Haberman ja Swan toteavat, että Trumpilla on lähes joka tilanteessa seuranaan joukko lähimpiä avustajia, ja tähän joukkoon kuuluminen on suorastaan edellytys sille, että henkilön poliittinen tulevaisuus pysyy nousujohteisena. Ydinjoukkoon kuuluvat varapresidentti JD Vance, ulkoministeri Marco Rubio, kansliapäällikkö Susie Wiles ja apulaiskansliapäällikkö Stephen Miller, jolta ovat peräisin radikaaleimmat ideat siirtolaispolitiikassa. Lisäksi joukkoon kuuluu vaihteleva määrä muita hallinnon jäseniä. Vierailtaan Trump joskus kyselee näiden mielipidettä siitä, kumpi olisi parempi seuraaja hänelle, Vance vai Rubio. Tämä tapahtuu tavallisesti Vancen ja Rubion läsnäollessa, mikä saattaa tehdä tilanteen vieraalle hieman kiusalliseksi. Erityistä vaikutusvaltaa Trumpiin on lisäksi hänen seurassaan jatkuvasti kulkevalla henkilökohtaisella avustajalla Natalie Harpilla, jolla arvellaan olevan myös jonkinlaisia sairaanhoitajan tehtäviä. Harp kantaa mukanaan kannettavaa printteriä, jotta hän voi milloin tahansa tulostaa Trumpille tämän haluamia asiakirjoja. Elon Musk teki omaa tuhotyötään Trumpin palveluksessa, kunnes heidän välinsä katkesivat ja parantuivat sitten taas uudestaan.

Harkitsematonta riskien ottoa

Haberman ja Swan toteavat, että Trump on toisella kaudellaan ottanut holtittoman isoja riskejä, jotka ovat vaarantaneet paitsi hänen presidenttiytensä ja republikaanisen puolueen myös koko maailman tulevaisuuden. Soitellen sotaan Irania vastaan lähteminen on tästä hyvä esimerkki. Kirjoittajien mukaan Trumpin käyttäytyminen on ollut niin oikukasta, että sen syiden ymmärtämiseen tarvittaisiin ajatustenlukijan ja psykologin yhdistettyjä kykyjä.

Kirjoittajat luettelevat tavallisia selityksiä Trumpin toiminnalle: 1) Trumpin ei enää tarvitse huolehtia uudelleenvalinnasta (vaikka hän onkin välillä puhunut kolmannesta kaudesta); 2) Korkein oikeus on vahvistanut, että Trumpilla on syytesuoja presidenttiaikanaan tekemistään virkatehtävistä; 3) Hän luottaa entistä enemmän vaistoonsa. Yksi mielestäni hyvin mahdollinen syy hänen välinpitämättömyyteensä toimintansa seurauksista on tietoisuus koko ajan lähestyvästä kuolemasta: on ihan sama, mitä maailmalle tapahtuu hänen mentyään. Hän on ikään kuin mustasukkainen niille, joilla on elämää jäljellä hänen jälkeensä. ”Minun jälkeeni vedenpaisumus” voisi kuvata hänen asennettaan. Tärkeää on toki, että hänet muistetaan mahtavana hallitsijana, ja sen hän yrittää varmistaa.

On huomattavaa ja jopa merkillistä, että kirjassa ei ole lainkaan puhetta uskonnosta, vaikka Trumpilla on kokonainen kaarti uskonnollisia neuvonantajia, ja kristillisellä nationalismilla on vahva jalansija koko MAGA-liikkeen ja monien Trumpin lähimpien alaisten kuten Pete Hegsethin ja Mike Johnsonin ajattelussa. Olisin odottanut, että jotakin sanottavaa olisi ollut Trumpin suhteesta paavi Franciscukseen tai Leo XIV:een. Sellaisen tematiikan kirjoittajat ovat kuitenkin päättäneet jättää käsittelemättä.

Maggie Habermanin ja Jonathan Swanin kirja on hyödyllistä luettavaa niille, jotka haluavat hahmottaa Trumpin ja hänen hallintonsa toimintaa. Demokraattien taas päästessä valtaan heidän on helppo tarkistaa teoksesta, ketkä kaikki täytyy vetää tilille, kun Trumpin kauden korruptiota ja muita väärinkäytöksiä aletaan selvittää. Todennäköisesti kostaminen jatkuu silloinkin, mutta sen suunta vain on toinen.

Arvioitu teos: Maggie Haberman & Jonathan Swan: Regime Change. Inside the Imperial Presidency of Donald Trump. London: Simon & Schuster. 464 s.

Lue myös:

Alpo Penttinen: Hedelmistä ja ihmisistä: JD Vancen konservatiiviset tunnustukset. Vartija 19.7.2026.