The Brutalist – luomisen ja elämisen tuska

Brutalismi oli 1950–1970-luvuilla suosittu arkkitehtuurin suuntaus, joka tunnetaan massiivisista betonirakenteista, karusta estetiikasta ja funktionaalisuudesta. Tyylisuunta sai alkunsa toisen maailmansodan jälkeisessä jälleenrakennuksessa, ja tästä kaikesta kertoo osaltaan Brady Corbetin kestoltaan massiivinen, rosoinen ja ehkä vähän kylmäkin eepos The Brutalist.

The Brutalist on intohimoprojekti, jota Corbet on valmistellut yhdessä puolisonsa Mona Fastvoldin kanssa, joka toimii elokuvan toisena käsikirjoittajana. Intohimo ja omistautuminen projektille näkyy jokaisessa kuvassa, mikä on kunnioitettavaa näin massaviihteen aikana. Jo pituutensa puolesta elokuva ei päästä katsojaansa helpolla, mutta vieläkin vaikeampaa saattaa olla niellä elokuvan uusvanhuus – se että elokuva näyttää ja käsittelee rohkeasti yhteiskunnan ongelmia näyttäen rosoisuuden ja rumuuden pinnan alla – ja samaan aikaan se on vanhanaikainen paatoksessaan ja mahtipontisuudessaan.

Elokuva kertoo unkarinjuutalaisen arkkitehti László Tóthin (Adrien Brody) elämäntarinan toisen maailmansodan lopusta aina 1980-luvulle saakka. Elokuva siis kuulostaa perinteiseltä elämäkertaelokuvalta, paitsi että László Tóth on fiktiivinen hahmo. Tóthin hahmoa on kuitenkin ollut mitä ilmeisemmin innoittamassa unkarinjuutalainen Marcel Lajos Breuer, joka tosin muutti Yhdysvaltoihin jo ennen toisen maailmasodan syttymistä pakoon Saksan juutalaisiin kohdistuneita vainoja. Saksassa Breuer oli opiskellut Bauhaus-muotoilukoulussa.

 Breuer joutui jopa luopumaan juutalaisuutensa harjoittamisesta ja meni naimisiin ei-juutalaisen naisen kanssa. Kuten elokuvan Tóth, Breuerkin aloitti uransa huonekaluista ja eteni myöhemmin rakennuksiin, joista tunnetuimpia on Unesconpäämaja Pariisissa. Tosielämä on kuitenkin sivuseikka Corbetin visiossa, missä hän on halunnut kirjoittaa oman historiansa nostaen esiin juutalaisten kokeman vainon niin Euroopassa mutta myös pakolaisia vastaanottaneessa Yhdysvalloissa, kristinuskon ja erityisesti protestantismin roolin valtarakenteissa sekä tietysti luomistyön vimman ja tuskan.

László Tóth on selviytynyt Buchenwaldin keskitysleiriltä ja päässyt laivalla New Yorkin satamaan. Hänen vaimonsa Erzsébet (Felicity Jones) jäi vielä Eurooppaan, sillä hän joutui erilleen miehestään keskitysleirien kauheuksien keskellä. László saa kuitenkin kuulla serkultaan Attilalta (Alessandro Nivola), joka on jo aikaisemmin muuttanut maahan ja aloittanut uuden elämän, että hänen vaimonsa on elossa. László on murtanut nenänsä ja saanut kipuihinsa matkalla Yhdysvaltoihin heroiinia, johon hän jää pahasti koukkuun.

Vaikka László oli tunnettu arkkitehti kotimaassaan ennen sotia, hän joutuu saavuttuaan Yhdysvaltoihin kamppailemaan rakentaakseen uudelleen sekä elämänsä että uransa kohdaten haasteita byrokratian ja yhteiskunnallisten ennakkoluulojen muodossa. László joutuu aluksi tukeutumaan ruokajonoihin ja asuntoloihin, jolloin hän tutustuu afroamerikkalaiseen Gordoniin (Isaach De Bankolé) ja tämän pieneen poikaan.

Serkku Attila on mennyt naimisiin katolisen naisen kanssa ja siinä samalla kääntynyt itsekin katolilaiseksi ja vaihtanut juutalaisen sukunimensä Milleriksi. Hänellä on yritys, jonka nimi on Miller and the Sons, vaikka hänellä ei lapsia olekaan, täkäläiset kun arvostavat kristillisiä perheyrityksiä. Attila ottaa käsistään kätevän Lászlón firmaansa töihin ja asumaan luokseen. László ei kuitenkaan ole aikeissa kääntyä pois juutalaisesta perinnöstään ja käy aktiivisesti kasvavan juutalaisyhteisön synagogassa jumalanpalveluksissa.

Firman tilanne muuttuu, kun varakkaan teollisuusmiehen Harrison Lee Van Burenin (Guy Pearce) poika Harry (Joe Alwyn) tarjoaa Attilalle ja Lászlólle työn luoda uudelleen kirjastohuone isälleen yllätykseksi. He tarttuvat tarjoukseen ja tekevät työn kunnialla valmiiksi, mutta Van Buren ei ole pidä yllätyksistä ja järkyttyy näkemästään. Serkukset eivät saa palkkiotaan, ja myös Attila hylkää serkkunsa, joka joutuu palaamaan hanttihommiin yhdessä Gordonin kanssa.

Ajan myötä Van Burenin mieli muuttuu kirjaston saadessa kiitosta arkkitehtipiireiltä, ja Van Buren tarjoaa Lászlólle mahdollisuuden suunnitella suuren yhteisökeskuksen tiluksilleen. Tämä yhteistyö paljastaa syvempiä teemoja taiteellisista pyrkimyksistä, kapitalistisista etuoikeuksista sekä vapauden ja amerikkalaisen unelman luonteesta. Yhteisökeskukselle saadaan lupa ainoastaan siten, että siihen kuuluu kristillinen kappeli. On myös hyvä, jos suunnittelussa on mukana myös protestanttisen taustan omaavia henkilöitä. Syntyy massiivinen monumentti, jonka kiintopisteenä on krusifiksi. Näin kristillisyys ja amerikkalainen kaupallisuus lyövät sovussa kättä päälle.

Pitkässä ja 1950-luvun spektaakkeleja kunnioittavassa elokuvassa on myös 15 minuutin väliaika. Väliajan jälkeen Lászlón vaimo ja tämän siskontyttö Zsófia (Raffey Cassidy) ovat päässeet Amerikkaan ja Lászlón luokse. Van Burenin perhe ottaa tulijat näennäisen lämpimästi vastaan, mutta pinnan alla kytevät syvät ennakkoluulot ulkomaalaisia kohtaan. Maahantulijoista ei koskaan tule kanta-asukkaiden hyväksymiä täysiä amerikkalaisia, ja Lászlóonkin suhtaudutaan tämän saavutuksista huolimatta ylenkatseisesti. Hänelle sanotaan, että heitä vain siedetään.

Yhteistyö Van Burenien kanssa ei suju ilman konflikteja, ja niitä sattuu elokuvan aikana useita aina junaonnettomuuksista rasismiin ja seksuaalirikokseen. Lopussa tapahtuukin sitten lopullinen eskaloituminen. Erzsébet on kärsinyt vainojen seurauksena luukadosta ja joutuu istumaan pyörätuolissa kärsien kovista kivuista. Kaksikko pitää kuitenkin toisistaan huolta loppuun saakka. Lyhyessä epilogissa 1980-luvulla käydään vielä läpi Lászlón saavutuksia arkkitehtuurin saralla nyt arvostettuna tekijänä.

Elokuva näyttää meille amerikkalaisuuden paradoksin, että vaikka koko maa on rakentunut ulkomailta tulleiden varaan, on muodostuneen yhteiskunnan rakenteissa sisään muovattuna ennakkoluuloisuus kaikkea erilaisuutta kohtaa, erityisesti ei-kristillisyyttä kohtaan. Tulijoiden on tiedettävä paikkansa, mutta jos sitä vastaan kapinoi ja samaan aikaan osoittaa vieläpä poikkeuksellista kyvykkyyttä, saa hylkiön aseman. Nöyristelemällä pääsisi helpommalla.

The Brutalist on kerännyt osakseen ristiriitaisia arvosteluja, jotka ovat poikkeuksellisen vahvasti jakautuneet kriitikoiden keskuudessa. Elokuva on saanut kiitosta vaikuttavasta kerronnastaan, yksityiskohtaisesta toteutuksestaan ja voimakkaista näyttelijäsuorituksistaan ja kaiken päälle 10 Oscar-ehdokkuutta. Samaan aikaan sitä on syytetty mahtipontisuudesta ja liian pitkästä kestosta. Pieni kohu nousi myös siitä, kun paljastui, että elokuvassa on käytetty tekoälyä korjaamaan näyttelijöiden unkarilaista puhetta oikean kuuloiseksi.

Omalla tavallaan Corbetin visiota ja monumentaalista tekemistä pienellä rahalla katselee ihaillen ja arvostaen. Noin 11 dollarin budjetti on Hollywoodissa pikkuhiluja, mutta sillä rahalla on valkokankaalle loihdittu hienoja näkyjä 1950-luvulta suosittua mutta lyhytaikaiseksi jäänyttä Vistavision-filmitekniikkaa käyttäen. Elokuvaa katsoessa mieli hairahtuu kuitenkin kysymään, mitä tekijät elokuvallaan tahtovat meille kertoa, kun kyseessä ei ole edes oikean henkilön elämäntarina. Onko se juuri yhteiskunnan rasistisuus ja epäoikeudenmukaisuus? Huumeet ja niiden mukanaan tuoma kärsimys? Taiteen voima kertoa tarinoita ja luoda toivoa kurjuuden keskelle? Näitä kaikkea elokuvassa ainakin käsitellään, sillä mahtuuhan reiluun kolmeen ja puoleen tuntiin monenmoista. Vaikka elokuva on täyteen ahdettu, se on ehdottomasti näkemisen arvoinen ja erityisesti juuri elokuvateatterissa, jossa vanha Vistavision pääsee oikeuksiinsa. Elokuva saattaa olla sellainen monumentti, jonka arvostus kasvaa iän myötä.

The Brutalistin Suomen ensi-ilta on 28.2.