The Beatlesin hullu vuosi 1963

Vuosi 1963 on syntymävuoteni. Se on myös vuosi, jolloin The Beatles löi itsensä läpi Isossa-Britanniassa. En kuitenkaan väitä, että näillä asioilla olisi jokin yhteys! Yhtyeen menestys ja sen aiheuttama hämmästys ja innostus leimasi koko vuotta 1963 niin, että joidenkin mielestä se jää historiaan samalla tavalla kuin Hastingsin taistelu ja vuosi 1066 tai Magna Carta ja vuosi 1215. Jää tai ei, joka tapauksessa The Beatlesistä tuli ilmiö, jonka musiikki, josta tehdyt elokuvat ja kirjat tavoittavat suuren yleisön edelleen, vaikka yhtye hajosi jo 55 vuotta sitten.

Yhtyeen jäsenistä John Lennon murhattiin 1980 ja George Harrison kuoli 2001. Silti vielä 2023 ilmestyi uusi Beatles-kappale, nostalgisuudessaan pakahduttava Now And Then, johon Lennonin ja Harrisonin osuudet sisällytettiin ohjaaja Peter Jacksonin ja hänen tiiminsä kehittämän nykytekniikan avulla. Kappaleen pohjana oli Lennonin yksikseen pianon säestyksellä nauhalle laulama kappale, jonka Lennonin leski Yoko Ono antoi jäljellä olevan yhtyeen käyttöön jo 1990-luvulla Anthology-tv-dokumenttia kuvattaessa.

Tämä juttu ilmestyy 6.7., jolloin on Eino Leinon, runon ja suven päivä. Tänään tulee myös kuluneeksi tasan 68 vuotta siitä, kun John Lennon ja Paul McCartney tapasivat ensimmäisen kerran  paikallisen liverpoolilaisseurakunnan puutarhajuhlassa. Lennon esiintyi siellä yhtyeensä The Quarrymen kanssa. Näiden teinipoikien kesäistä kohtaamista voi pitää massiivisena virstanpylväänä rockmusiikin historiassa. Beatles-faneille tämä päivä on oikea Lennon–McCartney-päivä.

Lennonin yhtyeeseen liittynyt McCartney toi seuraavaksi mukaan George Harrisonin, ja Harrisonin ehdotuksesta rumpaliksi tuli viimein Ringo Starr ensimmäisen rumpalin Pete Bestin osoittauduttua levytyksiä ajatellen kelvottomaksi tahdinpitäjäksi. Yhtyeen nimi muuttui vaiheittain The Beatlesiksi.

Yhtye vietti tärkeän oppiajan 1960-luvun alussa soittamalla satoja tunteja Hampurin raisuissa yökerhoissa, joissa se kehitti oman tyylinsä ja soundinsa. Vuonna 1962 yhtye sai Liverpoolissa managerikseen Brian Epsteinin, joka alkoi määrätietoisesti luotsata yhtyettä kohti menestystä. Vuoden 1962 lopulla ilmestyi yhtyeen ensimmäinen single Love Me Do, joka ei kuitenkaan vielä ollut yhtyeen varsinainen läpimurto.

Vuonna 1963 alkoi tapahtua. Sen aikana The Beatles julkaisi neljä huippumyyntiin yltänyttä singleä: Please Please Me, From Me to You, She Loves You ja I Want to Hold Your Hand sekä kaksi LP:tä: Please Please Me ja With the Beatles. Oli hyvin tavallista, että menestykseen nousseet yhtyeet tai artistit julkaisivat yhden vuoden sisällä kaksi tai kolmekin LP:tä. Yhdysvalloissa, missä The Beatles ”löydettiin” vähän jälkijunassa, yhtyeeltä julkaistiin vuoden 1964 aikana peräti viisi albumia. Nykyään on pikemminkin tavallista, että albumien välillä menee useampikin vuosi.

Yhtyettä koskeva kirjallisuus on hyvin laaja kenttä, ja lisää tulee jatkuvasti. Itse luin ensimmäisen Beatles-kirjani, Hunter Daviesin jo 1960-luvun lopulla ilmestyneen The Beatles -teoksen ollessani Onkilahden yläasteella Vaasassa 1970-luvun lopulla. Kuluvana vuonna lukutahtini on ollut melko rivakka. Olen lukenut Erin Torkelson Weberin The Beatles and the Historians (2016), jossa tekijä analysoi historioitsijan kriittisin silmin sitä, millaisia vaiheita Beatlesia koskevassa kirjallisuudessa on ollut 1960-luvun lopulta lähtien ja esimerkiksi sitä, millaisia lähdekritiikkiin liittyviä virheitä kirjoittajat ovat tehneet.  Luin myös Ian Leslien tuoreen teoksen John & Paul: A Love Story in Songs (2025), joka käsittelee Johnin ja Paulin ystävyyssuhdetta sekä Beatles-aikojen että myöhempien vuosien laulujen pohjalta.

Ja ennen muuta kävin viimein käsiksi ylivertaisen Beatles-tietäjä Mark Lewisohnin mammuttimaisen Beatles-trilogian ensimmäiseen osaan Tune In, joka tuo yhtyeen tarinan vuoden 1962 loppuun asti. Tämä osa ilmestyi jo 2013; toista ja kolmatta osaa saamme vielä odotella. Luin kirjasta lyhennetyn, 944-sivuisen version. Täysimittainen kirja on pituudeltaan 1 728 sivua. Oletan, että seuraavat osat ovat pituudeltaan vähintään samaa luokkaa.

Jatkoa Lewisohnille odotellessa luin Dafydd Reesin kronikkamaisen teoksen The Beatles 1963. Hän käy siinä läpi yhtyeen toiminnan vuonna 1963 päivä päivältä: keikat, levytykset, tv- ja radio-esiintymiset, valokuvaussessiot, levyjen viikoittaiset listasijoitukset jne. Hän kertoo, miten yhtyeen ohjelmisto kehittyi, millaisia olivat yleisön reaktiot, miten fanikohtaamiset sujuivat, millaista poliisi- ja muuta järjestysmiesapua yhtye tarvitsi päästääkseen turvallisesti esiintymislavoille ja niiltä pois, miten keikkapaikoille matkustettiin ym. Kirja sisältää runsaasti Beatlesin ja muiden asianosaisten sitaatteja vuoden musiikki- ja sanomalehdistä.

Yhtyeen nousu brittiläisen rockmaailman huipulle oli niin vauhdikas, että vanhemmat sukupolvet putosivat helposti kelkasta. Myöskään media ei ollut aina ajan tasalla. Yhtyettä saatettiin kutsua paikallislehden pikku-uutisessa jazz-yhtyeeksi, ja McCartneyn nimi muuntui helposti eri muotoihin. Media kiinnitti huvittavan paljon huomiota yhtyeen jäsenten tukkiin. The Beatles toi suuren muutoksen Yhdysvaltain ja Ison-Britannian keskinäiseen suhteeseen musiikillisten vaikutteiden kulkusuunnassa. Tavanomainen suunta oli Yhdysvalloista Isoon-Britanniaan, mutta vuonna 1964 alkoi ”brittien invaasio” Yhdysvaltoihin The Beatlesin johdolla.

Yhtyeen yleisö oli voittopuolisesti koulutyttöjä ja nuoria naisia. Heillä oli tapana kirkua täyttä kurkkua esityksien ajan, eivätkä siinä auttaneet yhtyeen ajoittaiset vetoomukset hieman hillitä meteliä. Monilta konserteissa kävijöiltä jäikin musiikki kokonaan kuulematta, mutta he olivat tyytyväisiä nähtyään idolinsa. Fanien tavaksi tuli jonottaa ulkosalla pitkiäkin aikoja konserttien lippuja, sillä läheskään kaikille niitä ei riittänyt. Kun fanit tiesivät, että yhtyeen jäsenet söivät mielellään Jelly Babies -makeisia, niitä heiteltiin lavoille kilokaupalla. Muutakin tavaraa sinne viskottiin. Konserteissa tarvittiin paitsi järjestyksenvalvojia myös ambulanssimiehistöä, sillä pyörtyneitä faneja oli joka esiintymiskerralla.

Rees on koonnut kirjaa varten myös Beatles-fanien ja muiden, esimerkiksi samoilla kiertueilla esiintyneiden muiden yhtyeiden muusikoiden aikalaiskokemuksia ja -muistoja. Ne on erotettu muusta tekstistä erivärisellä pohjalla ja vievät sivumäärästä melkoisen suuren osan. Ne ovat kiinnostavaa, ikään kuin kansatieteellistä luettavaa kertoessaan, millaisia muotoja yhtyeen ihailulla oli. Monilla oli oma suosikki-Beatlensa, jolle kirjoiteltiin ja josta unelmoitiin. Monilla vuonna 1963 alkanut Beatlesin ihailu jatkuu edelleen. Kaikki Abbey Roadin kuuluisan suojatien luona käyneet tietävät, että se on suorastaan moderni pyhiinvaelluspaikka.

Arvioitu teos: Dafydd Rees, The Beatles 1963. A Year in the Life. London: Omnibus Press 2022. 527 s.