Tekoäly uskontojen kontekstissa

Tekoäly on pohdiskelevalle kirjoittajalle haastava maali. Sen kehitys on niin huiman nopeaa ja siihen kohdistuu niin valtava ja laaja mielenkiinto, että se, mitä siitä tulee kirjoittaneeksi, voi olla parin viikon tai kuukauden kuluttua jo vanhentunutta – vuosista nyt puhumattakaan. Samalla käsitykset siitä, mikä tekoäly oikein on, millaiseksi se voi kehittyä ja mitä riskejä sen hyödyntämiseen voi liittyä, vaihtelevat kovimpienkin asiantuntijoiden kesken laidasta toiseen. Siihen liittyy myös niin suuria taloudellisia, geopoliittisia ja myös ideologisia intressejä, että monesti tekoälyyn liittyviä paisuteltuja lausuntoja joutuu lukemaan myös rivien välistä.

Toinen tapa osallistua keskusteluun on kuitenkin ottaa päivän kähinöistä ja viimeisimmistä käänteistä useampi askel taaksepäin, ja hakea selkänojaa siitä, mitä viisaat ovat ajatelleet niinä aikoina, kun ihmisillä oli vielä aikaa ajatella itse. Espoon hiippakunnan emerituspiispa Mikko Heikka aloittaa tekoälyä ja uskontoja pohtivan kirjansa Jumala ja tekoäly vierailemalla Akropolis-kukkulalla, jossa hän toteaa Platonin päihittävän teknologian filosofiallaan Aristoteleen.

Heikan esille nostamat uskonnolliset ajattelijat suhtautuvat Heikan mukaan teknologiaan Platonin tavoin ennen kaikkea antropologisena kysymyksenä: ne tunnistavat sen, että teknologia on aina vahvasti arvosidonnaista, pohtivat sitä, mitä teknologia todella tekee ihmiselle. Hyveet tulevat kaikille näille ennen hyötyjä. Uskonnoille keskeistä on relationaalisuus: ihminen tulee persoonaksi suhteessa toiseen ihmiseen.

Tämän kirjan kaltaista teosta ei voisi kirjoittaa hetken mielijohteesta. Läpi kirjan lukujen Heikka osoittaa paitsi käsittelyllään, myös pienillä omaelämäkerrallisilla anekdooteillaan olevansa laajasti lukenut, monenlaista pohtinut vanhan ajan intellektuelli. Vaikka kirjan otsikossa on mainittu Jumala, Heikka käsittelee kuitenkin tekoälyn ja teknologian kysymyksiä muidenkin kuin Jumalan käsitettä käyttävien uskontojen näkökulmasta: oman lukunsa saavat niin esimerkiksi konfutselaisuus kuin afrikkalainen Ubuntu-käsite.

Tämä laajuus ja runsaus tekee kirjasta myös hieman sirpaleisen: esitellessään eri uskontojen ja filosofien lähestymistapoja teknologian ja etenkin tekoälyn esille nostamiin kysymyksiin kirjan oma punainen lanka jää hieman hämäräksi, eikä minkään asian käsittelyssä päästä kovin syvälle. Kaikkien esiteltyjen uskontojen ja maailmankatsomusten piiristä löytyy kyllä relevantteja ja toisiaan täydentäviä näkökulmia tekoälyyn liittyvään pohdintaan, mutta Heikka ei varsinaisesti rakenna näiden pohjalta omaa synteesiään. Se ei kuitenkaan taida olla pyrkimyksenäkään, vaan ennemmin osoittaa, että uskonnoilla on tekoälyn kehitykseen relevantteja näkökulmia, jotka tulisi osata ottaa huomioon tekoälyn kehityksessä ja sitä säädellessä.

Teologina teknologiaskenessä minua on aina hieman häirinnyt koko toimialaan vahvasti vaikuttavan Piilaakson kulttuurin uskonnollinen pohjavire – jota insinööritaustainen luultavasti harvoin sellaiseksi tunnistaa. Teknologiaekosysteemi on täynnä guruja, evankelistoja ja enkeleitä, ja menestyneen yrityksen tarina kerrotaan usein jonkinlaisena uskosta kuolemanlaakson kautta ylösnousemukseen kulkevana polkuna.

Tekoälyn kehitys on tuonut tähän uuden tason: tekoäly kuvataan toisinaan jonkinlaisena nukkuvana, mutta heräilemässä olevana kaikkitietävänä ja kyvyiltään ylivoimaisena jumalana, joka herätessään saa liikkeelle koko ihmiskunnan tulevaisuutta uhkaavat apokalyptiset voimat. Heikka sivuaa tähän kytkeytyvää transhumanistista ajattelua rabbiinisen teologian yhteydessä, mutta varsinkin kirjan otsikon Jumala ja tekoäly näkökulmasta olisin mielelläni lukenut vielä perusteellisemman pohdinnan siitä, missä määrin eri käsitykset tekoälyn luonteesta kytkeytyvät tällaisiin vähintäänkin kvasiuskonnollisiin pyrkimyksiin luoda ihmisten itse teknologian kautta herättelemä digitaalinen jumala. Tällaisille pyrkimyksillekin kun on teologin helppo tunnistaa myös varsin herkullisia mytologisia kytköksiä ja esikuvia.

Heikan oma näkemys tekoälyn luonteesta ja olemuksesta jää kuitenkin epäselväksi, etenkin kun kirja päättyy Heikan ChatGPT:n avulla tuottamaan lukuun, jossa tekoäly on laitettu kirjoittamaan ”analyysi” kirjan sisällöstä. Kielimalli tuottaa tekstimateriaalista juuri sellaisen dokumentin ja sillä näkökulmalla kuin siltä pyydetään, varsinaisesti sillä ei ole mitään omaa näkökulmaa asioihin. Tarkoittaako tämä kuitenkin sitä, että Heikka näkee tekoälyn olevan tai ainakin olevan kehittymässä jonkinlaiseksi subjektiksi? Kun kirjassa on laajasti nostettu esille ajatuksia ihmisen erityisyydestä ja ”relationaalisuuden” merkitystä ihmisyyden keskeisenä olemuksena, on tämän kanssa vähintäänkin jännitteinen ratkaisu päättää kirja ”dialogiin” tekoälyn kanssa.

Tekoälyn mahdollisuuksiin ja riskeihin keskittyvä keskustelu tarvitsee kuitenkin juuri tällaisia puheenvuoroja, jotka asettavat teknologialähtöisen keskustelun laajempaan ja syvempään kontekstiin, ja pyrkivät tarkastelemaan tätä historiallisesti poikkeuksellista murrosteknologiaa myös esimerkiksi filosofiasta ja globaaleista viisausperinteistä käsin. Myrskyisä aika kaipaa myös pysyvyyttä ja perspektiiviä, ja sitä on näissä perinteissä tarjolla. Olennaista on, että ne eivät edusta ulossulkevaa torjuntaa, mutta pystyvät siltikin olemaan selkeän kriittisiä hegemoniseksi muodostuvien käsitysten ja valtaa kahmivien toimijoiden suhteen. Keskustelu tekoälystä on hyvin suurelta osin myös keskustelua ihmiskäsityksestä.

Tällaisia näkökulmia esille nostavana puheenvuorona Heikan kirja on arvokas, ja tarjoaa uteliaalle lukijalle paljon sellaisia langanpäitä, joista liikkeelle lähtien voi halutessaan syventää ymmärrystään ja näkemyksiään kirjan esille nostamista useista teemoista.