Jottei kellään olis orpo olo. Kuva: Flickr/Sweden.se
Lastenpoliklinikan odotustila oli täynnä. Tuolirivien välissä rullasi rivakasti eteenpäin pieni vihreä traktori, johon oli kiinnitetty peräkärry. Kuski huuteli ratin takaa varoituksia: ”Älkää tulko eteen, ettei satu, jallutusmatka on pitkä!”
Äidit ja isät hymyilivät, monet vähän väsyneesti, mutta hymyilivät kuitenkin. Ihailin lastenohjaajaa, joka säästi monien vanhempien väsymyksen ja huolen kalvamia hermoja, ja houkutteli lapsen toisensa perään luokseen ja järjesti heille mielekästä tekemistä.
Kukaan ei kiukutellut eikä valittanut odottamisen pitkäveteisyyttä. Pienin odottaja, juuri ja juuri omin jaloin pystyssä pysyvä, tarttui kiinni lastenohjaajan tunikan helmasta ja pääsi syliin, aitiopaikalle. Vanhempien katseista saattoi lukea helpottuneen kiitoksen. Tasaisesti kasvavaan kärsimättömyyteen tuli Kimble-pelin mittainen tauko.
Yhden hyväntahtoisuudesta tuli monien ilo. Joskus käy niin.
Vanha nainen ja vanha mies kävelivät peräkkäin jalkakäytävällä. Nainen kulki edellä ja kannatteli täyteen ahdettua Siwan muovikassia toisessa kädessään. Muutaman metrin jäljessä käveli mies, sininen lippalakki vähän vinosti päässään ja kummassakin kädessään hän piteli kävelysauvaa, niiden tehtävä näytti olevan pikemminkin tukea kuin antaa vauhtia. Jostakin aavistin heidän kuuluvan yhteen.
Mies sai naisen etumatkan kiinni, kun he pysähtyivät liikennevaloihin. Vanha nainen kääntyi mieheen päin, laski vapaana olevan kätensä miehen kävelysauvaa pitelevän käden päälle ja hymyili miehelle. Mies vastasi hymyyn. Valot vaihtuivat heille vihreiksi ja he jatkoivat matkaa, kohta nainen oli taas kirinyt vähän miehen edelle. Katselin heitä bussin ikkunan takaa ja sydämeni nyrjähti, kaksi vanhusta sai sen hetkeksi sijoiltaan. Joskus käy niin.
Sairaalan kappelin katafalkilla lepäsi vaatimaton valkoinen arkku, jonka ympärillä vallitsi autius ja loisteputkien kelmeä valo. Seisoin alba ylläni arkun päädyssä, viidentoista metrin päässä minusta, kappelin takanurkassa, seisoi tanskalaisen hautaustoimiston roteva, mustiin pukeutunut, työntekijä, kädet selän takana ja pienessä haara-asennossa. Hän oli kuin Tommy Lee Jonesin näyttelemä Agentti K elokuvista Men in Black, mutta ilman aurinkolaseja.
Mustavalkoiseen saattojoukkoon kuului kaksi ihmistä, suomalainen pappi ja tanskalainen hauturi, jotka eivät tunteneet toisiaan eivätkä vainajaa. Lohduton yksinäisyys, joka oli asettunut tyhjille penkkiriveille, muistutti minua omasta syyllisyydestäni ja häpeästäni. Joskus käy niin.
Viimeistään silloin, kun marraskuun pimeä vaihtuu joulukuun led lediltä lisääntyvään valoon, ja kaamosahdistus vähän helpottaa, olisi hyvä, jos kävisi niin, että hyväntahtoisuus ja rakkaus löytäisivät yksinäisen ja vaivatun.
”Jottei kellään olis orpo olo, tarvis enemmän duoo ku soloo, tää menee niille, jotka yksin kulkee, koti siellä, missä sun ei tarvi ketään pois sulkee”, laulaa Kuningasidea-yhtye ja sanoo sen, minkä aasillakin ratsastanut Nasaretin mies sanoi ja näytti jo ajat sitten: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi!” Toivotaan, että tänään käy niin.
Elina Kaunisto
