Synnyinmaa, usko, voitto – Moskovan patriarkka isänmaan asialla

Moskovan patriarkan Kirillin nimissä on hiljattain julkaistu kaksi teosta, jotka liittyvät teemaltaan käynnissä olevaan sotaan. En onnistunut saamaan käsiini näistä ensimmäistä, viime vuonna ilmestynyttä kirjaa Pyhän Rus’n puolesta. Isänmaallisuus ja usko[1]. mutta tuoreen teoksen Synnyinmaa. Usko. Voitto.[2] kanssa oli parempi tuuri, kun Venäjällä julkaistuun kirjallisuuteen erikoistunut kirjakauppa Ruslania pystyi sen toimittamaan.

Kustantajan esittelytekstin mukaan ”Kaikkeinpyhin Patriarkka Kirill kertoo menneiden sukupolvien sankarillisuudesta, miten ja minkä puolesta venäläiset sotilaat joutuivat taistelemaan ja miksi he voittivat, huolimatta vastustajan merkittävästä ylivoimasta Nevan taistelun, Puola-Liettuan maahantunkeutujat vuosina 1609–1612, vuoden 1812 isänmaallisessa sodassa ja suuressa isänmaallisessa sodassa.” Patriarkan kerrotaan lisäksi käsittelevän isänmaanrakkauden perusteita, urotöitä ja uhrautumista sekä lopuksi sitä, miksi Venäjän oli välttämätöntä ryhtyä aseelliseen vastarintaan vuonna 2022 ja mitä Venäjän ortodoksisen kirkon yhteiskunnalliseen ja isänmaalliseen toimintaan sisältyy sotilaallisessa erikoisoperaatiossa.

Kirjassa esitetyt Venäjän sodat ja niiden voittoisat taistelut on valittu tarkasti ja perinteisesti. Venäjän laajentumissodista ei saisi toimivaa kontekstia viattoman uhrin roolista sankaruuteen kohoavalle kansakunnalle. Huomattavaa on, että patriarkka käyttää omasta maastaan myös historiallisissa konteksteissa pääsääntöisesti ilmausta Venäjä tai Rus’; Neuvostoliitto mainitaan vain pari kertaa.

Hieman yli satasivuinen kiiltävälle paperille painettu ja runsaasti kuvitettu teos jakautuu nimensä mukaisesti kolmeen teemaan: 1. Rakkaus isänmaata kohtaan – isänmaallisuus ja pyhyys, 2. Usko on voimakkaiden asia. 3. ”Itse valjastat hevosesi taisteluun, mutta voitto on Herran kädessä” (Sananl 21:31). Näiden teemojen alla on neljä lukua.

Koska kirjaa ei ole laajasti maassamme saatavilla, kuvailen sen sisältöä ja teen lainauksia tavanomaista kirja-arviointia laajemmin. Kirjan teksti on tyyliltään kaunopuheista julistusta ja sisältää paljon retorisia tehokeinoja sekä lähes päättymättömältä tuntuvaa samojen näkökulmien jankkaamista – valitan, jos tyylilaji heijastuu myös arviointiini.

”Säilytä muistoissasi esi-isien sankarillisuus.”

Kirjan ensimmäinen luku muistuttaa lukijalle, ”että kuten juuri tänä päivänä, kautta aikain on ollut voimia, jotka yrittävät tuhota ja valloittaa Venäjän. Ortodoksiset, oikeauskoiset venäläiset ovat kuitenkin tehneet tyhjiksi ulkoisten vihollisten yritykset”.

Kirill tuo ensimmäisenä esiin pyhän Aleksanteri Nevalaisen (1220–1263), jonka hän kuvailee tuoneen toivoa Rus’n kansalle sen ollessa mongolivalloittajien ikeen alla sekä torjuessaan myös lännestä tulleet hyökkääjät. Jälkimmäiset Kirill kuvaa vaarallisemmiksi: mongolit olivat kiinnostuneita viemään ainoastaan Rus’in kansan rikkauksia, mutta läntiset maahantunkeutujat suuntautuivat toisin: ”He halusivat valloittaa Rus’in, käännyttää sen kansan omaan uskoonsa ja alistaa sen Euroopan poliittisille ja henkisille arvoille, jotka olivat vierasta uskoltaan ja kulttuuriltaan.” Lännestä tulevia hyökkääjiä ei voinut tyynnytellä minkäänlaisilla lahjoilla, vaan Aleksanterin joukkojen oli lyötävä heidät ensin Nevan suunnalla ja myöhemmin Peipsijärven jäällä. Kirillin mukaan Aleksanterilla oli kyky ”erottaa henget toisistaan” (1. Joh 4:11) ja siten vastustaa todellista vaaraa, eli eurooppalaisiin valloittajiin.

Moskovan patriarkan mukaan Venäjän historiaa ei voi ymmärtää ilman uskonnollista ja jopa jumalallista arviointia, onhan sillä ollut ”paljon vihollisia, enemmän kuin yhdelläkään eurooppalaisella maalla.” Aleksanteri Nevalaisen urotöiden yhteydessä hän esittää myös kirjassa useasti toistuvan väitteen, jonka mukaan Venäjän viholliset ovat aina olleet sitä vahvempia, mutta eivät koskaan ole onnistuneet tuhoamaan ja alistamaan sitä.

Pyhän patriarkka Jermogenin rukous pelasti Venäjän sekasorron ajasta

Aleksanteri Nevalaisen jälkeen Kirill hahmottelee venäläisen isänmaanystävän esikuvaksi edeltäjänsä Moskovan patriarkan Jermogenin (1530–1612): ”Muistamme kauhean sekasorron ajan[3], jolloin ihmiset vaipuivat muistittomuuden tilaan, kun oli menetetty kaikki elämän suuntaviivat, siten että maa oli valmis tunnustamaan minkä tahansa vahvan ulkoisen hallitsijan, jopa miehittäjän. Tuolloin puhuttiin vakavissaan siitä, että Puolan kuningas nousisi Venäjän valtaistuimelle, ja jopa merkittävä osa venäläisistä aristokraateista kannatti tällaista ratkaisua. Ehkäpä näin olisi voinut tapahtua, mutta pyhä ihminen patriarkka Jermogen rukoili, että Herra päästäisi Venäjän kirkon ja kansan vierasheimolaisten ikeestä.”

Kirillin mukaan Jermogen osoittautui hengellisesti korkeammaksi kuin petosta kannattavat sekä voimakkaammaksi kuin ne vihamieliset voimat, jotka olivat tunkeutuneet aivan maan sydämeen asti ja näännyttivät patriarkan nälkään Kremlissä sijaitsevan Ihmeiden luostarin kellarissa.

Osa venäläisistä kieltäytyy patriarkka Kirillin mukaan asianmukaisesta kansallistunteesta ja etsii ”vapahtajaa” Venäjän rajojen ulkopuolelta. Hän varoittaa erottamasta Venäjän ortodoksista henkeä maallisista asioista, johon myös Jermogenia houkuteltiin: ”Älä sekaannu maallisiin asioihin, tehtäväsi on katsoa ainoastaan kirkon perään.” Tähän ei Jermogen langennut, vaan ”sekasorron aikana kirkko täytti kristillisen velvollisuutensa ja kutsui taisteluun ja toimi itse isänmaan pelastamiseksi”, Kirill toteaa.

Patriarkka Kirill tähdentää, että ”sekasorron ajan koettelemukset ja niiden voittaminen ovat ajankohtaisia myös meidän päivinämme, jolloin Venäjä on alttiina samanlaisille houkutuksille ja kohtaa vastaavia haasteita.”

Kirjan marginaaleihin on sisällytetty useita lainauksia Venäjän presidentin Vladimir Putinilta, joista ensimmäinen käsittelee sekasorron aikaa: ”Voittoa sekasorron ajasta ei saavutettu ainoastaan aseiden voimalla, vaan hengen voimalla, yhtenäisyyden voimalla ja suurella rakkaudella isänmaata kohtaan”.

Venäjän kansa löi jumalattoman Napoleonin ja pelasti Euroopan

Napoleonin yli 600 000 sotilaan Grande Armée tunkeutui Venäjälle kesäkuussa 1812 taisteltuaan sitä ennen useilla Euroopan sotatantereilla useita eri liittokuntia vastaan. Patriarkka Kirill korostaa, että Napoleonin hyökkäyksessä ei ollut kysymys vain ”vieraan armeijan tunkeutumisesta Venäjälle, vaan maan olemassaolosta, meidän uskostamme, niistä periaatteista, meidän yhteiselostamme, jonka kansa imee äidinmaidostaan, niistä hengellisistä ja moraalisista totuuksista, jotka ovat tulleet meille itse Herralta”.

Vuoden 1812 isänmaallisessa sodassa kävi patriarkan tulkinnan mukaan kuitenkin niin, että Venäjän sotilaallisiin mahdollisuuksiin verrattuna ylivoimainen ja taisteluissa karaistunut vihollinen lyötiin, kun ”Venäjän kansa ja kenraalit, jotka puhuivat ranskaa paremmin kuin venäjää nousivat vastarintaan. Venäläiset eivät taistelleet maidensa, kartanoittensa, eivät edes henkensä tai sukulaistensa puolesta, vaan isänmaan ja uskon puolesta. Tämä suurenmoinen idea yhdisti kansan ja eliitin, joka oli kasvatettu länsieurooppalaisen kulttuurisen tradition mukaisesti. Venäjän kansa kukisti vihollisen ja pelasti, ei vain pyhän Rus’n, vaan myös Euroopan.”

Patriarkka sivuuttaa sen, että Venäjän lisäksi iskuja Napoleonille antoivat Ranskan tappioon vuonna 1815 johtaneissa taisteluissa myös muut liittokunnan jäsenet, joista Preussi ja Itävalta etenivät Venäjän rinnalla sodan päättävään Pariisin valtaukseen.

Kirill korostaa, että Pariisiin marssineet voittoisat venäläissotilaat eivät varastelleet ja tuhonneet kaupunkia millään tavoin. ”Jalosukuisin valtias keisari Aleksanteri I oli käskenyt, ettei mitään saa varasta tai tuhota Ranskan pääkaupungissa, jotta heitä ei verrattaisi niihin, jotka yrittivät tuoda muka valistusta ja edistyksellisiä ideoita Rus’iin, ja tuhosivat kaiken mihin heidän kätensä osui.” Vastaavaa todistusta varastelemattomuudesta ja hyvästä käytöksestä Kirill ei tohdi esittää käsitellessään Berliiniin keväällä rynnäköineitä 1945 puna-armeijan joukkoja.

Patriarkka voivottelee, että nykyisin on sellaisia ihmisiä, jotka ilman suhtautuvat ilman kunnioitusta eivät pelkästään sanaan usko, vaan myös sanaan isänmaa. Hän vertaa heitä Venäjälle tunkeutuneisiin ”Ranskan suuren vallankumouksen lapsiin”.

Vastarinnan oikeutuksen pohdintaa

Borodinon hurmeisella taistelukentällä[4] piehtaroimista seuraa kirjan ensimmäinen teologista pohdintaa sisältävä osuus vastarinnan oikeutuksesta. Patriarkka aloittaa toteamalla, ettei ortodoksisen kristityn maailmankatsomukseen kuulu viha, kostonhimo eikä riitaisuus, vaan Vapahtajan sanat: ”rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat. Siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat, rukoilkaa niiden puolesta, jotka parjaavat teitä”. (Luuk. 6:27-28).

Kirill jatkaa: ”jotkut ajattelijat pitävät tätä Herran sanaa valitettavasti yksiselitteisenä pasifismina. Mutta kristinuskolla ei ole mitään yhteistä niin sanotun vastarinnattomuuden ideologian kanssa.” Kirill määrittää anteeksiannon, vihollisen rakastamisen ja sen ettei pahaa makseta pahalla, ihmisen henkilökohtaiseksi kilvoitteluksi ja sisäiseksi hengelliseksi työksi.

Pasifismin ongelmana on patriarkan ajattelussa se, että se kieltää pahan vastustamisen myös yhteiskunnan ja valtion tasolla. ”On vaarallista, mikäli ihmiset heikkotahtoisesti ja valittamatta hyväksyvät pahan, ovat samaa mieltä sen kanssa ja kumartavat päänsä edessä, tällöin se väistämättä voittaa.”

Patriarkan mukaan pahaa on kuitenkin vastustettava siten, ”ettei paha tartu meihin, ei orjuuta tietoisuuttamme, ei sokaise sydäntämme vihalla, julmuudellamme ja piittaamattomuudellamme.” Hän pitää isänmaahan kohdistuvaa rakkautta luonnollisena ja hyödyllisenä tunteena, mutta varoittaa siitä, että se voi saada rumia muotoja ja muuttua suuren pahan lähteeksi, jos siihen liittyy halu tukahduttaa ja satuttaa muita. Patriarkka palaa tähän teemaan kirjan päätösluvussa.

Sodan oikeutuksen pohdinta on kirjassa perinteisen kristillisen valtavirran mukaista. Se nojautuu läntisiin oikeutetun puolustussodan periaatteisiin jopa enemmän kuin Kirillin toimittama Venäjän ortodoksisen kirkon sosiaalieettiset perusteet (2000). Sen mukaan sotien jakaminen oikeutettuihin puolustussotiin ja kiellettyihin hyökkäyssotiin on aivan liian kategorista: ”Siksi kysymystä siitä, tukeeko kirkko sotilaallisia toimia tai tuomitseeko se ne, on tarkasteltava erikseen aina, kun sotilaallisia toimia aloitetaan tai niillä uhataan” [5].

Suuressa isänmaallisessa sodassa Venäjä löi vihollisensa Jumalan avulla

Ei ole mikään yllätys, että patriarkka Kirill maalailee suuresta isänmaallisesta sodasta (1941–1945) Venäjää ylistävän sankaritarinan. Hänen mukaansa Hitler, Napoleonin tavoin, alisti ensin valtaansa puoli Eurooppaa, eivätkä eurooppalaiset osoittaneet erityistä vastarintaa tätä vastaan, ja päätyi lopulta (yksinomaan) Venäjän lyömäksi.

Yllättävää on sen sijaan tämän kertomuksen läpikotainen hengellistäminen. Patriarkka väittää, että venäläiset nousivat vastarintaan siksi, että ”he ymmärsivät, että kyseessä ei ollut taistelu ihmisiä vastaan vaan henkivaltoja ja voimia vastaan, tämän pimeyden maailman hallitsijoita ja avaruuden pahoja henkiä vastaan. (Ef 6:12), joiden tavoitteena oli Venäjän ja venäläisten tuhoaminen toisenlaisen sivilisaation tietoisuuden kantajina”. Toisenlaisella sivilisaatiolla Kirill ei kuitenkaan tarkoita neuvostojärjestelmää, vaan omaa varsin pitkälle menevää tulkintaansa neuvostokansan ja sen johdon hengellisestä heräämisestä sodan aikana.

Moskovan patriarkan mukaan Venäjän menestys taistelussa Saksaa ja sen liittolaisia vastaan on jumalallinen ihme. Hän vetoaa aluksi tieteellisiin analyyseihin, joiden mukaan Neuvostoliiton sotilaallisen ja taloudellisen potentiaalin perusteella sillä ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia voittoon, mink’ myös sodan heikko alkumenestys osoitti. Hyökkääjänä oli paatoksellisen kuvauksen mukaan ”eurooppalaisen fasismin yhdistyneen vallan voima, valtava taloudellinen, sotilaallinen potentiaali ja valtava sotilaallinen kokemus, koska koko Eurooppa oli kukistettu. Meidän kimppuumme hyökkäsivät koulutetut, hampaisiin asti aseistetut muodostelmat.”

”Sankarillinen työ ja uhrautuva taistelu kauheaa vihollista vastaan yhdistyivät uskon elpymiseen jumalattomassa Neuvostoliitossa, kun tuhannet ihmiset menivät kirkkoihin, myös suljettuihin, ja rukoilivat, kun sotilasjohtajat eivät pelänneet tehdä ristinmerkkiä, silloin Herra käänsi armonsa isänmaallemme, joka oli eksynyt, hylännyt Jumalan, mutta palasi suuressa surussa uskoon”, Kirill julistaa.

Patriarkka selittää vastarintaa ja väittämäänsä kansa ja maan johdon uskonnollista heräämistä sillä, että Venäjän kansa on ”vuosisatojen ajan ammentanut hengellistä voimaa ortodoksisesta uskosta, inspiroitunut evankeliumin pyhyyden ihanteista ja pyrkinyt tekemään niistä elämänsä sisällön. Ortodoksisen uskon ansiosta Venäjän kansa oli omaksunut yhdeksi tärkeimmistä kansallisista piirteistään kyvyn urotekoihin ja uhrautumiseen, epäitsekkyyteen ja uhrautuvaan rakkauteen. Nämä kansamme sielun ja sen luonteen jalot ominaisuudet tulivat selvästi ilmi suuren isänmaallisen sodan aikana.”

Kirill ei täysin sivuuta sotaa edeltäneen ajan ateistisen valtion harjoittamaa kirkkoon ja uskoviin kohdistunutta vainoa: ”Jokainen, joka tuntee historiaa, tietää millaisten vaikeuksien ja jopa kauheita sotaa edeltävät vuodet olivat kansallemme. Mutta kun sota alkoi, monista ihmisistä, joita vallanpitäjät olivat eilen pitäneet kansan vihollisina, tulikin palavia synnyin maan puolustajia.”

Sen sijaan liittoutuneiden yhteiset ponnistukset Saksan ja Japanin lyömisessä sekä Yhdysvaltojen valtava materiaalisen tuen Neuvostoliitolle Kirill sivuuttaa neuvosto- ja nykyvenäläisen propagandan narratiivin mukaisesti kokonaan.

”Miksi niin monet kääntyivät meitä vastaan?”

Kirjan toisessa luvussa kaikkeinpyhin patriarkka perustelee ja oikeuttaa Venäjän toimet Ukrainassa koko Rus’n aluetta koskevana puolustustaisteluna: ”sodan aloittivat ne, jotka Kiovassa, päästettyään paholaismaisen pimeyden sydämiinsä, alkoivat sokeina seurata ohjeita ja kylvää vihaa yhtenäisen Pyhän Rus’n kansan keskuuteen”.

Venäjän kirkon päämies jatkaa Ukrainan sotaa käsitellessään samaa hengellistämistä kuin aiemmissa sodissa: ”Herra Jeesus Kristus on varoittanut meitä evankeliumissaan, että sodat seuraavat ihmiskunnan maallista olemassaoloa ”te kuulette taistelun ääniä ja sanomia sodista” (Matt. 24:6). Ilmeisesti näin on ihmisen historian loppuun asti; tällainen on maailman surullinen todellisuus, synnin turmelema, jonka moninkertaistuminen johtaa väistämättä muun muassa sotiin.”

Patriarkka moitiskelee maanmiehiään siitä, että he eivät ole ottaneet tosissaan Ukrainan kansan kärsimyksiä Kiovan hallinnon ja sen taustalla olevien voimien hyökkäysten kohteena: ”Monet uskoivat, että Donbassin vastakkainasettelussa, joka alkoi jo vuonna 2014, siviiliväestön kärsimykset olisivat jonkinlaisessa rinnakkaisessa ulottuvuudessa, eivätkä ne siksi koskettaisi heitä, jotka katselevat sitä sivusta ja nauttivat kaikista tavallisen elämän mukavuuksista. Tällaista tilannetta kutsutaan nykyään hybridisodaksi, koska se ole aivan selvää, missä käydään sotaa, miksi sitä käydään, miksi se polttaa, tappaa ja runtelee toisia, ja toiset elävät niin kuin mitään ei tapahtuisi.”

On merkillepantavaa, että Kirill ei suostu nimeämään keitä ovat ne voimat, jotka ovat hänen mukaansa yllyttäneet Kiovan hallintoa omaa kansaansa ja samalla Venäjää vastaan. Näitä voimia yksilöiviä viittauksia on siellä täällä kuitenkin riittävästi, eikä erityistä rivien välistä lukutaitoa tarvita sen ymmärtämiseen, että syntipukkina on kollektiivinen ja liberaalidemokraattinen länsi.

Syytökset, joita patriarkka niitä vastaan esittää ovat raskaita: ”Kaiken lisäksi oli päivänselvää, että ne, jotka sytyttivät sisällissodan tulen Ukrainassa, pyrkivät levittämään sen laajemmin kaikkiin venäläisen maailman maihin, meidän kirkkomme kanoniselle alueelle – Venäjälle, Valko-Venäjälle, Baltian maihin, Moldovaan, Kaukasian maihin ja Keski-Aasiaan. Tällainen kehitys pakotti Venäjän ryhtymään jo kahdeksan pitkää vuotta jatkuneeseen aseelliseen vastarintaan suojellakseen Donbassin asukkaita mielivaltaisuudelta ja väkivallalta. Valtionpäämiehen on joskus tehtävä kohtalokkaita ja pelottavia päätöksiä. Ja jos tällaista päätöstä ei tehdä, seuraukset voivat olla erittäin vaarallisia ihmisille ja valtiolle. Mutta nämä päätökset liittyvät lähes aina muun muassa uhreihin. Eikä kirkko tai kansa ole koskaan tuominnut sellaisia päätöksiä, jotka on tehty kansan ja maan hyväksi.”

Juurisyy on maallistuneen lännen viha ortodokseja vastaan

Konfliktin taustalla on patriarkan mukaan kiistatta uskonnollisen ulottuvuus: järjetön viha ortodoksisuutta tunnustavia kansoja kohtaan. Sama viha aiheutti hänen mukaansa hyökkäyksen Jugoslaviaan 1990-luvulla ja ilmenee nyt länsimaiden harjoittamana taloudellisena ja poliittisena kiristyksenä sekä niin sanottujen värivallankumousten järjestämisessä.

”On välttämätöntä ymmärtää selvästi, että vaikutusvaltaiset maailmanpoliittiset voimat, jotka ovat vihamielisiä paitsi Venäjälle ja ortodoksisuudelle, myös koko kristilliselle maailmankatsomukselle, kuten nyt voidaan arvioida, ovat asettaneet itselleen laajemman tehtävän kuin pelkän Ukrainan hengellisen eristämisen, sen asettamisen veljeä ja hengellisessä yhteydessä sitä lähintä Venäjän kansaa, jonka kanssa ne yhdessä muodostavat yhtenäisen ortodoksisen sivilisaation, joka on syntynyt Pyhässä Rus’ssa, vastaan.”

Kirill näkee, että lännen tavoitteena on myös katkaista tai heikentää hengellisiä siteitä itäslaavien ja Keski-Aasian ja Lähi-idän ortodoksien välillä. Lopullisena päämääränä on kieltää Euroopan kristillinen perusta. Ensin tuhotaan ortodoksia ja lopulta tuhotaan koko kristillinen perintö ja periaatteet.

Länsimaiden arvot tuhoavat muiden maiden kulttuurien monimuotoisuuden

Moskovan patriarkka viittaa venäläiseen luonnontieteilijään ja filosofiin Nikolai Danilevskiin (1822–1885), panslavismin oppi-isään, joka oli kiinnittänyt huomiota siihen, että ”länsieurooppalaisen inhimillisen ja kulttuurisen käsityksen perusta on eurooppalaisen sivilisaation kohtalon samastaminen koko ihmiskunnan kohtaloon: Tämä johtaa väistämättä siihen, että länsimaisten arvojen siirtäminen muille kansoille ja muiden perinteiden ostaminen, tuhoaa kulttuurin monimuotoisuuden!”

Tästä Kirill tekee johtopäätöksen, että länsimaat nousevat Venäjää vastaan siksi, että se tarjoaa vaihtoehtoisen mallin sivilisaation kehitykselle. ”Olemme nykyaikaisia ihmisiä ja samalla Jumalaan uskovia, jotka eivät pelkää uskoaan, ja maamme johdossa on ortodoksiuskovainen presidentti Vladimir Vladimirovitš Putin.” Patriarkan näkemys omasta maasta on kiiltokuvamaisen söpö.

Korostaakseen eroa omasta maastaan rakentamansa hurskaan haavekuvan ja lännen välillä Kirill kuvailee värikkäästi länsimaiden maallistumisen aikaansaamaa rappiota: ”Jumala on suljettu pois siellä, kirkot on suljettu, joskus Jumalaа pilkkaavalla tavalla, kirkkojen ja luostarien paikoille on perustettu viihdelaitoksia. Usko kitketään yleisestä tilasta ja lasten kasvatuksesta, sellaisia syntisiä käyttäytymismalleja nostetaan ihmiselämän normiksi, jotka Raamattu, Jumalan sana, tuomitsee.” Kirill ohittaa sen tosiasian, että Venäjän ortodoksisen kirkon pääpyhäkön, Kristus Vapahtajan katedraalin raunioille Venäjän hurskas ja Jumalan avulla sodan voittanut kansa rakensi 1960-luvulla maauimalan, jossa polskittiin vuoteen 1991 saakka.

”Lännessä usko on lähtenyt ihmisten sydämistä, ja se on lakannut olemasta heille tarpeen? Ja jos onkin jonkinlaista kunnioitusta kristinuskoa kohtaan, on se aiempaa useammin sidoksissa kulttuurisiin muistomerkkeihin, joihin kulttuuritraditioihin, mutta ei käytännössä elävään uskoon.” Tästä saisi patriarkallista twistiä jokakeväiseen suvivirsikeskusteluun.

Mutta Venäjän sivilisaatio on aivan erityinen

Kirill julistaa Venäjän edustavan ”aitoa vaihtoehtoista sivistynyttä kehitystä. Tieteen, tekniikan, kulttuurin, taiteen, koulutuksen, urheilun voimalla ja säilytämme uskon Jumalaan. Voimamme on siinä, että olemme yhdistäneet taivaallisen ja maallisen, hengellisen ja materiaalisen, uskon ja tieteellisen tiedon. Eikä tämä tapahdu, missään maantieteellisesti vähäisessä tilassa, ei missään keinotekoisissa olosuhteissa, vaan pinta-alaltaan maailman suurimmassa maassa, jolla on suuri väestö, ja lopuksi, jolla on erityisen sankarillinen historia. Me olemme uskovainen maa, enemmistöltämme hurskasta kansaa. Se on tekijä, joka pitkälti määrittää nykyisen Venäjän voimaa, hengellistä voimaa!”

Hiljattain arvioimani Igor Mikeshinin venäläistä uskonnollisuutta käsittelevä kirja Understanding Russian Christianity ei yhdy patriarkan käsityksiin venäläisten laajasta ja syvästä uskonnollisuudesta. Venäläisten enemmistö toki vastaa kysyttäessä olevansa ortodokseja, jolla sitoudutaan pikemminkin kulttuurillisiin arvoihin kuin hengelliseen vakaumukseen.

”Yhtenäisen kansan hengelliset suhteet”

Kirjan kolmas luku keskittyy veljeskansojen Venäjän, Ukrainan ja Valko-Venäjän suhteisiin. Patriarkaalinen lähialuekatsaus lähtee liikkeelle siitä, että Venäjän ja Valko-Venäjän valtioliitto on ollut ja on edelleen omiaan suojelemaan siltä kauhistuttavalta tragedialta, jolla ulkoiset voimat ovat hajottaneet Rus’n historiallista valtiota: ”Nämä voimat, jotka ovat tuhonneet suhteet Ukrainan ja Venäjän välillä. Jatkamme kuitenkin yhdessä kirkossa niin Venäjän kuin Ukrainan maaperällä.”

Kirill viittaa suoraan mainitsematta Ukrainaan ja sen ortodoksien autokefaliahankkeeseen mainitessaan, että historia tuntee jo useita yrityksiä vallanpitäjien sekaantumisesta kansalaisten hengelliseen elämään. ”Kuitenkin kirkon ahdistelijat ovat jo poistuneet historialliseen olemattomuuteen ja kaikki yritykset juuria pois kristillistä identiteettiä osoittautuivat epäonnisiksi. Kristittyjen ja Rooman imperiumin taistelu päättyi kirkon voittoon pyhän keisari Konstantinus Suuren aikana. Jumalattomien voimien hyökkäys 1900-luvulla ei pystynyt juurimaan pois ortodoksisuutta. Päinvastoin – vuosikymmenten vainon ja syrjinnän jälkeen alkoi hengellinen uudelleensyntymä – kansa palasi uskoon.” Lisäksi Kirill profetoi tuhoa poliitikoille, jotka ”pakottamalla yrittävät saada kansan unohtamaan hengelliset vanhempansa ja yrittävät katkaista tuhansia vuosia vanhan hengellisen siteen”.

Ukrainan kansan tilanne vertautuu Kirillin mukaan narkoosiin, ja hän toivoo ukrainalaisten pian heräävän ja tajuavan, että heidät vallannut pakkomielle on ulkoisten voimien aikaansaamaa tarkoituksenaan murtaa siteet niiden ihmisten välillä, jotka ovat tulleet samasta Kiovan kasteen altaasta.

Kirill vakuuttaa rukoilevansa joka päivä varjelusta kirkkonsa hajautumiselta ja että Ukrainan kirkko jatkaisi yhdessä pelastustehtäväänsä venäläisen, ukrainalaisen, valkovenäläisen ja muiden kansojen keskuudessa, jotka nykyisin asuvat historiallisen Rus’in alueella.

”Uskomme, että Jumala kuulee nämä rukoukset. Meidän tulee mennä puolitiehen vastaan Jumalaa, jotta pyyntömme toteutuisivat. Siksi kirkkomme tukee kaikessa Venäjän ja Valko-Venäjän poliittisten johtajien ponnisteluja, jotka vartioivat tänään kansojemme hengellistä yhteyttä ja yhteistä valtiotamme.”

Venäjän, Ukrainan ja Valko-Venäjän suhdetta vastaan hyökätään Kirillin mukaan siksi, että niillä on hengellisen ja kulttuurisen identiteetin perustana arvot, joita sotilaat nimenomaisesti puolustavat sankarillisesti erikoisoperaatiossa. Hyökkääjän arvojen hän esittää perustuvan yksipuolisesti liberaaleihin vapausarvoihin, jotka legitimoivat synnintekoa.

”Kirkon pelastava tehtävä”

Kirjan neljännessä osassa Kirill kuvailee, kuinka vuoden 1917 vallankumous toi valtaan ateistisen ja materialistisen valtion, joka pyrki luomaan uudentyyppisen ihmisen. Uskovia ja kirkkoa vainottiin verisesti. Hän väittää, että suuren isänmaallisen sodan alettua maan johto kääntyi kohti kristillisiä arvoja, kirkon vaino päättyi, ja pyhät, kuten Aleksanteri Nevalainen nostettiin jälleen kunniapaikalle. ”Tätä sotaa ei kutsuttu suotta pyhäksi sodaksi, koska sen aikana kristillinen itsensä uhraaminen ja miehuus, valmius antaa kaikkein kalleimpansa ilmeni täydellisesti.”

Vaikuttaa siltä, että patriarkka Kirill vetää mutkia suoriksi Venäjän ortodoksisen kirkon ja neuvostovaltion suhteissa sodan aikana. On kiistatonta, että Venäjän ortodoksinen kirkko reagoi välittömästi Barbarossa-hyökkäyksen alkaessa kesäkuussa 1941 ja kutsui jäseniään puolustamaan isänmaataan. Valtion johto kuitenkin lavensi kirkon toimintamahdollisuuksia vasta parisen vuotta myöhemmin. Eräänä taustatekijänä tässä kehityksessä oli Neuvostoliiton uusien läntisten liittolaisten huolestuneisuus maan uskonnonvapaustilanteesta.

Kirill tulkitsee sankaruuden olevan hengellinen käsite, joka virtaa ihmisen hengellisestä elämästä. Hän vaatii sotilailta itsensä täydellistä uhraamista: ”Kyky kuolla omiensa puolesta perustuu ihmisen urotekoihin [– –]. Etulinjassa puolustavan ei pidä ajatella itseään tai ei edes perhettään koska silloin hän pysähtyy. Hänen tulee ajatella vain sitä, mikä hänen on tehtävänsä, sotilaallinen velvollisuutensa.”

Patriarkka ei kuitenkaan, aiemmista puheistaan huolimatta, lupaa tässä kirjassa, että isänmaan puolesta henkensä antanut sotilas puhdistaisi teollaan omat syntinsä ja siten pelastuisi. Patriarkan kiihkeä moraali- ja sankaruuspaapatus kuitenkin ohittaa sanoman pelastavasta ja ihmisiä rakastavasta Jumalasta. Hänen jumalansa vaikuttaa janoavan loputtomasti veriuhreja:

”Urotyöt ovat liikettä eteen ja ylöspäin – sinne missä Jumala on, sinne missä absoluuttiset arvot ovat, sinne missä ideaalit ovat. Ja liikettä eteenpäin horisontaalisesti sinne missä inhimilliset tehtävät ratkaistaan, jotka vaativat niihin ryhtyviltä täydellistä epäitsekkyyttä.”

”Sotilaallisten urotöiden ja asevoimien kunnioitus, on erittäin tärkeä, ja jos niin haluatte, myös hengellinen tekijä, joka lujittaa sotaväkeämme. Siksi kansamme ei tule milloinkaan lakata kunnioittamasta ja arvostamasta asepukua kantavia ihmisiä.” Venäjän nuorison on patriarkan mukaan opittava (Aleksanteri Nevalaisen) tavoin erottelemaan henget – erottamaan valkeuden enkelit pimeyden enkeleistä.

Kirill muistuttaa, ettei kyse ei ole vain ulkoisista vihollisista. ”Olemme itse tuhonneet isänmaatamme, Venäjän imperiumin ja Neuvostoliiton. Me tiedämme, että hajonneella Neuvostoliitolla oli maailman vahvin armeija. Miksi se sitten hajosi? Uskovalla ortodoksilla on aina oikea vastaus: siksi, että ihmiset eivät eläneet lainkaan niin kuin olisi pitänyt. He eivät huolehtineet siitä, mikä oli heille pyhää.”

Miten kirkko toimii sodan keskellä?

Patriarkka kertoo, että kirkko on alusta alkaen kiinnittänyt korostettua huomiota siihen, mitä sotatoimialueella tapahtuu. Uskovaiset ihmiset ovat osoittaneet apua haavoittuneille sotilaille. ”On silminnähtävää, kuinka tapahtumat ovat mobilisoineet monia yhteiskuntamme ryhmiä. Nuoret vapaaehtoiset ovat usein olleet auttamassa sotatoimialueella, tukemassa sotilaita. Iloitsen siitä, kuinka asevoimien (ja muiden voimaviranomaisten) ja kirkon suhteet ovat kehittyneet.”

Kirjoittaessaan kirkon tehtävästä sodan keskellä patriarkka vaikuttaa palaavan sellaisiin pastoraaliteologisiin teemoihin, joita voi pitää yleisesti kirkon tehtäviin liittyvinä:

”Kirkon reaktio sotaan, joka on muotoutunut vuosisatojen aikana, pysyy muuttumattomana: me rukoilemme rauhan puolesta jokaisessa kirkossamme. Tämä rukous yhdistää miljoonia uskovia, jotka ovat vastakkainasettelun eri puolilla.”

”Kirkon rauhaa tukeva positio, joka näkyy siinä, että se kutsuu konfliktin kaikkia osapuolia osoittamaan inhimillisyyttä sotavangeille ja mahdollistaa heidän paluunsa synnyinmaihinsa, auttamaan pakolaisia ja lopulta siinä, mikä on kaikkein tärkeintä – kaikkien sotilaallisten toimien loppumista, rauhaa…”

”Sota vihollista vastaan ei saa muuttua vihaksi yksittäistä ihmistä kohtaan ja johtaa julmuuteen, kuten tiedämme meidän sotavangeillemme tapahtuneen taistelukosketuslinjan toisella puolella.”

”Kaikkiin sotatoimiin kuuluvan väkivallan keskellä sotilas voi menettää moraalisen suuntauksensa. Nykyaikaiset psykologiset taistelumenetelmät saattavat dehumanisoida sotilaan, riistää häneltä kyvyn sääliä siviilejä ja sotavankeja, jopa lapsia.”

”Mutta usko Jumalaan ja sotilaspapit, jotka todistavat uskosta rintamalla pystyvät vahvistamaan niitä rajoja, joiden yli menevät [sotilaat] voivat muuttua murhaajiksi.”

Raskasta luettavaa

Patriarkka Kirillin ajattelumallissa on tiettyä yhtenevyyttä kotoiseen kristillis-konservatiiviseen ja osin myös oikeistopopulistiseen ajatteluun. Siinä oman vakaumuksen keskeisenä koossapitävänä voimana on tiukka ja ehdottoman varma jumalalliseen lakiin perustuva moraalikäsitys, jota kuitenkin tuntuu paradoksaalisesti uhkaavan jostakin ulkoa tuleva liian liberaali ajattelu, erityisesti niillä elämänalueilla, jotka liittyvät vähemmistöihin ja heidän oikeuksiinsa.

Kirillin kunniaksi on sanottava, että hän onnistuu kaventamaan Rus’n valtakunnan viholliset – ilmeisemmin juuri henkien erottelun lahjan avulla Aleksanteri Nevalaisen tavoin – länsimaihin, siinä missä monella hänen läntisellä sielunkumppanillaan vastustettavien ja vaarallisten ilmiöiden kenttää täyttävät homoparaatien lisäksi, maahanmuutto, humanistiset tieteet, vihervassarit, valtamedia, islamisaatio, EU, woketus, elokapinat jne…

Venäjän Ukrainaan kohdistuvan hyökkäyssodan Kirill kääntää odotetusti oikeutetuksi ja välttämättömäksi puolustustaisteluksi ja antaa sille absoluuttisen tukensa. Tällaisen tuenilmaisun jälkeen patriarkan rukous rauhan puolesta tuntuu erityisen tekopyhältä, koska presidentti Vladimir Putin voisi päättää tämän sodan halutessaan hyvin nopeasti. En kuitenkaan väitä, että patriarkan kannoilla olisi vaikutusta Putinin päätöksiin.

Eniten tässä propagandakirjassa häiritsee patriarkka Kirillin naiivi näkemys Venäjästä hurskaiden uskovaisten ihmisten kansoittamana valtiona, jonka oikeat rajat perustuvat hänen mielessään muinaisvenäläiseen Rus’n rajoihin, ja joka tuntuu olevan hänen korvausteologisesti värittyneessä ajattelussaan Jumalalle jotenkin erityisempi ja rakkaampi kuin ”ne muut”.

Arvioitu teos: Патриарх Московский и всея Руси Кирилл: Родина. Вера. Победа. (Moskovan ja koko Rus’n patriarkka Kirill: Synnyinmaa. Usko. Voitto.) Издательство Московской Патриархии, 2025. 120 s.

Kirjan kuvitukseen voi tutustua kustantamon sivuilla: https://www.rop.ru/shop/product/rodina-vera-pobeda

Viitteet

[1] https://rop.ru/shop/product/za-rus-svyatuyu-patriotizm-i-vera-1

[2] Родина. Вера. Победа.

[3] Sekasorron aika (1598–1613) oli Venäjän historian ajanjakso, jolloin poliittinen, taloudellinen ja yhteiskunnallinen kriisi johti Venäjän valtakunnan väliaikaiseen luhistumiseen. Puolan-Liettuan suurvalta käytti vastustajansa heikkouden tilaa hyväkseen ja yritti laajentua itään. Sen joukot valtasivat Moskovan, mutta venäläisten kansannousu (1611) kukisti heidät.

[4] Borodinon taistelu käytiin Moskovan edustalla syyskuussa 1812. Kyseessä oli Napoleonin sotien suurin taistelu, jossa venäläiset pystyivät tappiostaan huolimatta viivyttämään ranskalaisten etenemistä.

[5] Основы социальной концепции Русской Православной Церкви (2000) VIII.3.

Lue myös:

Petteri Lalu: Kaikki mitä olet halunnut tietää kristillisyydestä Venäjällä, mutta sinulla ei ole ollut tilaisuutta kysyä. Vartija 4.6.2025.