Heiman. Kansikuva.

Sukutarinoita sotien varjosta

Kehitysromaani on kiehtova ja vaativa laji. Ann-Luise Bertell tuntuu hallitsevan genren erinomaisesti. Hän tarkastelee Finlandia-ehdokkaana olleessa, sukukronikaksikin kutsutussa romaanissaan Heiman (Förlaget 2020) monissa Suomen historian taitekohdissa  Etelä-Pohjanmaan ruotsinkielisen rannikon maaseudulla elänyttä Elofia, lapsuudesta hautaan.

Kohdataan maailmansodat suomalaisina versioina: sisällissota, talvisota, jatkosota. Aikakausi ulottuu 1980-luvun lopulle asti. Samalla näkyy suuri muutos suomalaisessa maatalouskulttuurissa. Hevonen kulkupelinä ja työjuhtana vaihtuu autoksi ja traktoriksi. Tuotannossa aletaan erikoistua.

Äiti on kuollut sokeritautiin. Elof  hoitaa pikkuveljeään Ivaria ja  keuhkotautista isää, joka vuoden päästä kuolee; pojat joutuvat isovanhempen hoiviin. Kuolema kummittelee vieläpä perinnekertomuksissa. Ei ihme, että Elofista kehittyy varhaiskypsä lapsi.

Uskonnollisessa ympäristössä kasvaneena ja uskonnoista kiinnostuneena Elof osaa valtavat määrät Raamatun tekstejä ulkoa – vielä vanhanakin. Nuorukaisena hän on töissä Tikkakosken asetehtaalla, ja presidentti Svinhufvudin kunniaksi järjestetyillä illallisilla herättää hilpeyttä vastaamalla arvovieraalle sananlaskulla: ”Mene, laiska, muurahaisen tykö, katso sen tekoja ja viisastu!” (Snl. 6:6.) Monet pyhien kertomusten kohdat askarruttavat; Mitä Nooa teki arkissa? Mitä tarkoittaa eläminen maailmassa, muttei maailmasta? Aikuiset, jopa pappi, vaikenevat Elofin kysymysten edessä.

Kuolema kulkee koko ajan elämässä kuin perintö tai varjo rinnalla. On sairautta; Elof joutuu lapsena keuhkotautiparantolaan Vaasan Huutoniemeen. Sattuu hukkumisonnettomuus, johon Elof on ainakin välillisesti syyllinen, vaikka tarkoittaakin hyvää. Kehitysvammaiseen suhtautuvat tasavertaisesti ainoastaan lapset: puolen vuosisadan ikäerokaan ei ole este.

Heräävä seksuaalisuus kihelmöi ja tuo elämään uuden sävyn. Persoonallisesta pojasta kasvaa herkkä mies. Talvisodan kynnyksellä Elof pelkää joutuvansa rintamalle ja tietää, ettei hän sitä kestä. Ei fyysisesti eikä henkisesti. Hänen on yhtä mahdotonta teurastaa kanaa tai lammasta kuin hukuttaa kissanpentua.

Rintamalla Elof osoittaa silti rohkeutta yrittäen auttaa haavoittunutta saman kylän ystäväänsä, mutta voimat eivät riitä. Siitä seuraa syyllisyydentunto loppuiäksi. Jos meinaa säilyttää oman henkensä, on jätettävä kaveri – toisin kuin väitetään. Mikä on elämän tarkoitus? pohtii Elof. Mistä tulee ihmisten halu tappaa toisiaan? Kuka keksi sodan?

Romaanin kertoja toteaakin, että sodasta ei palannut kukaan. Eivät tietenkään ne, jotka kaatuivat. Mutteivät palanneet haavoittuneetkaan eivätkä nekään, jotka säilyivät haavoittumatta. He elivät sotaa läpi elämänsä: muistoissaan ja unissaan, peloissaan ja kivuissaan. Ahdistuneina siitä, että tappoivat ja siitä etteivät tappaneet tarpeeksi.

Näistä ristiriitatilanteista jää pysyvät traumat nuoreen mieheen ja ne heijastuvat monenlaisina häiriöinä elämässä. Puhumaan ei pysty, unohtamaan ei kykene: avuksi tarjoutuu alkoholi kuten monelle ennen ja jälkeen. Stressiä tuottavat sukuriidat, joita Elof on kammonnut jo lapsena; rajoista riidellään ja rajapyykejä siirrellään. Niin tuttua maaseudulla eläneelle. Lisäpaineita tulee taloudellisista huolista, varsinkin liian höylisti luvatusta lainatakauksesta.

Asioilla on kuitenkin tapana järjestyä; ei aivan deus ex machina, sillä pälkäästä pääsemiset Bertell kuvaa uskottavasti. Juuri kun katastrofi näyttää olevan väistämätön, tapahtuukin käänne parempaan. Teatterialan ihmisenä kirjailija on rakentanut romaaninsa pienistä kohtauksista, jotka liittyvät saumattomasti toisiinsa, silloinkin kun ajallinen hyppäys on pitkä.

Heikolla miehellä on monesti vahva vaimo. Näitä on romaanissa useita. Jalat maassa on varsinkin Elofin vaimolla Olgalla, joka jaksaa tehdä valtavasti työtä: arkisia askareita navetassa ja pihapiirissä. Aamuneljältä hän rientää lypsylle, jos uni ei tule. Kesäisin on puutarha- ja heinätyötä, talvisin käsi- ja taloustyötä: neulomista, kutomista, parsimista; leipomista, keittämistä, paistamista. Pohdiskelevan Elofin rinnalla Olga on käytännön ihminen; sellaista ei kannata miettiä, mille ei ole ratkaisua, hän arvelee. Toki Elofkin tekee paljon, varsinkin heinäaikaan, lypsy- ja leivontahommatkin hän on oppinut lapsena, ja tekemistä se on viinankeittokin. Nuoren parin lemmenleiskut alkavat kyllä sen myötä ennen pitkää vähetä…

Ihmissuhteiden tragiikkaa on, että juuri kun toinen tarvitsisi tukea toiselta, tämä ei pystykään sitä antamaan. Ihminen vaatii kumppanilta rehellisyyttä, muttei kuitenkaan kykene sitä aina vastaanottamaan vaan loukkaantuu. Näin varsinkin romanttisen tunne-elämän alueella. Silloin tuntuu, että rehellisyydestä ei ole (ollut) mitään hyötyä. Päinvastoin se on suistanut kaaokseen.

Tummasävyisessä kertomuksessa on myös iloa ja huumoria, sarkastistakin. Elofin veli Ivar muuttaa Kiirunaan kaivosmieheksi, omaksuu sosialidemokraattisen aatteen ja ylenee johtajaksi. Elof kummastelee, kuinka voi olla samanaikaisesti pomo ja punainen. Keskustellaan erilaisista yhteiskuntajärjestelmistä. On kolmenlaista hallintotapaa: 1) demokratia. Jos kissa ei halua syödä tervaa, se ei syö tervaa. 2) diktatuuri. Kissa pakotetaan syömään tervaa. 3) vapaaehtoinen diktatuuri. Kissalta tervataan perse, ja kissa nuolee tervan pois perseestään – vapaaehtoisesti.

Psykologisesti oivaltavin vertauksin ja rinnastuksin kerrottuun Bertellin historialliseen romaaniin mahtuu monta sukupolvea: Elofin vanhemmat ja isovanhemmat, Elofin lapset ja lastenlapset. Keskipisteessä on kuitenkin koko ajan Elof: ensin pikku poikana, sitten koululaisena, nuorukaisena, sotilaana, nuorena aviomiehenä, ylpeänä isänä, vihdoin jo isoisänä ja lopulta hauraana vanhuksena. Vaikka osa haavoista on parantunut, viimeisinä päivinäkin tuntuu vielä painavan se, ettei ole kaikin tavoin pystynyt täyttämään miehen roolia, johon itsestään selvästi oletetaan kyky tappaa. Ainakin eläimiä. Ja käskystä ihmisiäkin.

***

Ann-Luise Bertellin romaani Heiman ilmestyy suomeksi kevättalvella 2021. Alkukielisen lukeminen on silti hyvin suositeltavaa. Niille, joita toinen kotimainen kieli ei innosta mutta jotka ovat kiinnostuneita sukutarinoista sekä Suomen 1930- ja 1940-luvusta, voi suomennosta odotellessa vihjata toisesta kronikkamaisesta teoksesta:

Tyhjää toimittamassa. Kansikuva.

Tyhjää toimittamassa. Kansikuva.

Hannu Niklanderin elämäkerrallinen sarja isästä, Weijo Niklanderista on edennyt toiseen osaan nimeltään Tyhjää toimittamassa (Robustos 2020).

Siinä vilahtelevat 1930-luvulla valmistuneet Mikael Agricolan kirkko sekä Paavalinkirkko ja sen alttarikrusifiksin veistäjä Elias Ilkka, joka vertaa rakennusta eräisiin Rooman kirkkoihin.

Laulajatar Tii Niemelä harjoittelee pianisti Pentti Koskimiehen kanssa Erkki Melartinin laulua Mikael Lybeckin runoon Mademoiselle Rococo. Kun 30-luvun Uudellamaalla eletään, kohdataan Mäntsälä kapinoineen sekä Minna Craucher.

Weijon äidin suku on suomenruotsalaista. ”Här någonstans”, alkaa pojan talvisotakirje Mammalle. Sodat sujuvat viinaanmenevällä miehellä kuitenkin toisin ja toisaalla kuin useimmilla. Upseeri Weijo rohkenee myös epäillä jatkosodan päättyvän huonosti.

Uusi rakkaus astuu elämään, kun talvisodan kynnyksellä Mammalle esitelty pankkineiti vaihtuu kainuulaisen apteekkarin sairaanhoitajatyttäreksi. Rauhan tultua Weijo saapuu 40-luvun puolivälissä morsiamensa kanssa tämän kotiseuduille Kajaaniin, ensimmäistä kertaa kotimaassa niin pohjoiseen.


Esko Karppanen

Kirjoittaja

Esko Karppanen on filosofian lisensiaatti ja vapaa kirjoittaja. Hänen julkaisujaan ovat muun muassa esseeteokset Unohduksen tällä puolen (Ntamo 2013) ja Jumalten unet (Ntamo 2018).


'Sukutarinoita sotien varjosta' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.