Sellaista Raamattua ei ole

Kun sanotaan, että Raamattu on Jumalan Sanaa, tarkoitetaan monenlaisia asioita. Ensi sijassa sillä tarkoitetaan, että Raamatulla on arvovalta, joka ylittää kaiken muun kristillistä uskoa koskevan opetuksen. Niinpä luterilaiselle kirkolle Raamattu on ylin uskon ja elämän ohje, ja siten kaikkea kirkon opetusta tulee punnita Raamatulla. Jos tulee esiin kiistakysymys, katsotaan Raamatusta, mitä siellä asiasta sanotaan. Tavallisesti puhuttaessa Raamatusta Jumalan Sanana tarkoitetaan myös, että Raamattu on luotettava puhuessaan siinä kuvatuista historiallisista henkilöistä ja tapahtumista. Siksi hyvin useimmat papit saarnaavat kaikista evankeliumeissa Jeesuksen tekemiksi esitetyistä ihmeteoista aivan kuin itsestään selvinä historiallisina tapahtumina.

Tähän kaikkeen liittyy kirkossamme yleisesti ja hiljaa hyväksyttyjä taustaoletuksia. Oletetaan, että Raamattu on yksi kirja, joka on pohjimmiltaan jumalallista alkuperää ja että sen konkreettiset kirjoittajat ovat kaikessa olennaisessa olleet ainoastaan Jumalan sanan välittäjiä. Oletetaan, että on olemassa Raamatun erilaisten kirjojen alkuteksti, jota Raamatun suomeksi käännetty teksti täysin luotettavasti vastaa. Oletetaan, että Raamatun eri aikoina eläneet kirjoittajat ovat Jumalan Sanaa kirjoittaessaan olleet täysin riippumattomia oman aikansa käsityksistä; heidän tekstinsähän kertoo vain sen, mitä Jumala haluaa ihmisille ilmoittaa. Oletetaan, että Raamatun sana on jokaiselle oikeassa uskossa olevalle kristitylle lukijalle selvä, eikä sitä pidä eikä tarvitse tulkita millään tavalla – ei teologisesti eikä historiallisesti. Juuri siksi oletetaan edelleen, että oikeassa uskossa olevan lukijan oma aika, oma kulttuuri ja omat uskonkäsitykset eivät vaikuta millään tavalla hänen tapaansa tulkita Raamattua. Hänhän vain ottaa vastaan sen, mitä Jumala selvässä Sanassaan hänelle puhuu.

Sellaista Raamattua ei ole. Eikä ole sellaisia tulkitsijoitakaan.

Raamattu ei ole yksi kirja vaan kirjasto, kokoelma juutalaisten ja kristittyjen parissa erilaisissa konteksteissa satojen vuosien aikana kirjoitettuja tekstejä. Kristinuskon parissa nämä tekstit on koottu yhdeksi kirjaksi vähitellen katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa, jotka ovat hyväksyneet Raamatun kanonisten, ohjeellisten kirjoitusten kokoelmaksi. Katoliset teologit ovat toisinaan huomauttaneet, että protestanttisten kirkkojen käyttämää raamattukaanonia ei ole ilman katolisen kirkon opetusvirkaa. Ja edelleen: asettaessaan masoreettisen tekstin Vulgatan sijaan Vanhan testamentin kaanoniksi protestanttiset kirkot ovat hyväksyneet juutalaisten opettajien ennen Jeesuksen aikaa käyttöönsä valitseman kirjakokoelman. Esimerkiksi Laulujen laulu ja Saarnaajan kirja ovat meille protestanteille Jumalan Sanaa, koska juutalaiset oppineet kriittisten keskustelujen jälkeen hyväksyivät ne kaanoniinsa.

Raamatun kirjojen alkuteksti ei ole ongelmaton eikä itsestään selvä. Useissa kohdissa niin Vanhaa kuin Uutta testamenttia tutkijat keskustelevat siitä, mikä jonkin tekstin lukutavoista on luotettavin ja minkä niistä tulisi päästä edition korpustekstiin, josta kansankieliset Raamatut käännetään. (Pasi Hyytiäinen esittää artikkelissaan kiinnostavan ortodoksisen näkökulman tähän kysymykseen.) Esimerkiksi masoreettiseen tekstiin perustuva oman Raamattumme teksti on luvussa 1. Sam. 17 huomattavasti pidempi kuin Septuagintassa, jonka lyhyt teksti näyttäisi olevan lähempänä alkuperäistä. Uuden testamentin puolella kertomus avionrikkojanaisesta jakeissa Joh. 7:53-8:11 puuttuu luotettavimmista käsikirjoituksista, vaikka tämä kaikesta muusta evankelistan kirjoittamasta poikkeava kertomus on hyväksytty Raamatun kaanoniin. Onko se siis Jumalan Sanaa? Onko edellinen Saulista ja Daavidista kertova pidempi teksti Jumalan sanaa? Raamatunkäännöksiin olennaisesti vaikuttavia pieniä ja suuria esimerkkejä käsikirjoitusten välisistä eroista on leegio.

Raamatun erilaisten kirjojen kirjoittajat ovat kaikki olleet riippuvaisia oman aikansa kulttuurista ja käsityksistä, ja he ovat olleet luonnollisesti sidoksissa siihen kontekstiin ja tilanteeseen, jossa he ovat kirjoittaneet. Joosuan kirjan kirjoittaja antaa Joosuan sanoa (10:12): ”Aurinko, pysy paikallasi Gibeonissa!

Kuu, ole liikkumatta Aijalonin laakson yllä!” Ja niin tapahtuu, koska kirjoittaja liittyi aikansa käsitykseen, jonka mukaan maa on liikkumaton, mutta aurinko liikkuu. Ilmestyskirjan kirjoittaja puolestaan antaa pedon luvuksi 666, koska antikristus on hänen mielessään henkiin virkoava ja idästä sotajoukkoineen hyökkäävä keisari Nero. Jeesukseen uskovan juutalaisen kirjoittajan silmissä on ilmaus נרון קסר (Nron Qsr), jonka lukuarvo hepreaksi on 666. Joissakin käsikirjoituksissa lukuarvo on 616, koska siinä on ajateltu nimitystä ilman nun-kirjainta sanan נרון lopussa. Tämä Ilmestyskirjan alkuperäisille lukijoille avautunut salaisuus ei ole estänyt pedon luvulle kehittynyttä villiä tulkintahistoriaa – joka luultavimmin olisi jäänyt syntymättä, mikäli idän ja lännen kirkot eivät olisi hyväksyneet Ilmestyskirjaa Uuden testamentin kaanoniin. (Idän kirkossa näin olisi hyvinkin voinut käydä.)

Jos Raamatun tekstin sanoma olisi jokaisella vilpittömälle kristitylle päivänselvä, sitä ei tarvitsisi tulkita. Mutta yksimielisyys tulkinnasta ei synny kohtaamisesta Raamatun kulloisenkin tekstin kanssa vaan se syntyy yhtenäisessä tulkintakulttuurissa – ja sielläkin usein tilanteessa, jossa kaksi tahoa kiistelee oikeasta tulkinnasta. (Pahimmassa tapauksessa vastapuolen katsotaan olevan väärässä, koska sillä ei ole Pyhää Henkeä johdattamassa oikeaan tulkintaan.) Niinpä luterilaisille teologeille oikein toimitetussa ehtoollisessa jaettavat leipä ja viini ovat Jeesuksen ruumis ja veri, kun taas reformoiduille niillä on vain symbolinen ulottuvuus, koska ehtoollinen on muistoateria. Martin Lutherin mielestä ylösnoussut Jeesus voi olla kaikkialla – myös ehtoollisleivässä – kun taas Ulrich Zwinglin mielestä hän ei voi olla kaikkialla, koska hän istuu Isän oikealla puolella taivaassa. Tällaisten klassisten tulkintaerimielisyyksien lisäksi vähemmän tunnettuja kiistoja on lukematon määrä.

Lähes kahden vuosituhannen ajan Raamatun tulkitsijoilla on ollut lukemattomia kiistakysymyksiä, joihin he ovat hakeneet vastausta erilaisista Raamatun teksteistä. Hyvin useissa tapauksissa omaa aika- ja kulttuurisidonnaista kiistaa on yritetty ratkaista tulkitsemalla väen väkisin tekstejä, jotka puhuvat toisesta asiasta ja aivan toisista edellytyksistä käsin. Kun pakanoiden apostoli Paavali tuskaili Roomalaiskirjeessään (luvut 9–11) siitä, miten Jeesukseen uskomaton Israel voisi pelastua, hän ei voinut aavistaakaan, millaisiin korkeuksiin hänen pohdintansa nousisivat tulkitsijoiden käsissä. Ne nimittäin tulivat 1600-luvulla avaintekstiksi kiistassa, jossa kalvinistit ja arminiolaiset riitelivät siitä, onko Jumala ennalta tiennyt ja määrännyt ihmisiä sekä pelastukseen että kadotukseen (niin kalvinistit) vai ainoastaan pelastukseen (niin arminiolaiset). Paavali olisi pudonnut kärryiltä jo alkumetreillä.

Loppuun biografinen anekdootti. Pienessä joukossa Heikki Räisänen pohti Paavalin ilmestymistä reagoimaan naispappeuskysymykseen Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa. Hän arveli Paavalin ihmettelevän ensiksi, että me vielä olemme täällä ja toiseksi kysyvän kiistan osapuolilta: ”Keitä ovat nämä papit?”