Ortodoksinen näkökulma Uuden testamentin tekstikritiikkiin

Uusi testamentti (UT) ei ole tipahtanut taivaasta meidän aikaamme, vaan välittynyt käsikirjoitusten kautta. Kaikki UT:n tekstit kopioitiin käsin ennen kirjanpainotaidon yleistymistä 1400- ja 1500-luvuilla. Kun jokin teksti haluttiin kopioida, se vietiin kirjurille, joka tuotti uuden kopion käyttäen pohjanaan jotain vanhempaa käsikirjoitusta. Kirjurit olivat kuitenkin vain ihmisiä, joten he tekivät virheitä mutta myös tietoisia muokkauksia kopioidessaan tekstiä. Nämä virheet tai tietoiset muokkaukset johtivat eroaviin lukutapoihin tai variantteihin käsikirjoitusten välillä. Koska Uutta testamenttia kopioitiin käsin lähes 1500 vuotta, tutkimuksella on käytössään tuhansia käsikirjoituksia ja satojatuhansia variantteja käsikirjoitusten välillä. UT:n tekstikritiikki on tieteenala, joka tutkii näitä käsikirjoitusten välisiä suhteita ja tekstihistoriaa.

UT:n tekstikritiikin perinteisenä tehtävänä on ollut rekonstruoida alkuperäinen teksti. Tämä ei ole kuitenkaan ainoa näkökulma tähän tieteenalaan ja sen tehtävään. Hahmottelen tässä artikkelissa ortodoksista näkökulmaa

UT:n tekstikritiikkiin.

Alkuperäisen tekstin metsästys protestanttisena projektina

Antiikin ja keskiajan oppineet kristityt olivat tietoisia käsikirjoitusten välisistä eroista. Useat keskiajan oppineet pyrkivät esimerkiksi yhtenäistämään latinankielistä UT:n tekstitraditiota omilla tekstieditioillaan: Alkuin Yorkilainen (801) ja Theodulf Orleansilainen (800-luvun alku) sekä Stephen Harding (1109).

Varsinaiseksi ongelmaksi variantit tai käsikirjoitusten eroavuudet nousivat kuitenkin vasta reformaation jälkeen. Martti Luther (1483–1546) oli nimittäin nostanut Raamatun korkeimmaksi tai käytännössä ainoaksi ohjenuoraksi kristittyjen elämässä. Reformaattorit eivät kuitenkaan olleet kiinnostuneita latinankielisestä traditiosta, vaan UT:n alkuperäisestä, eli kreikankielisestä traditiosta. Luther itse pyrki pääsemään UT:n alkulähteille nimenomaan kreikankielisen tradition kautta. Tämä onnistui, koska Konstantinopolin valtauksen (1453) jälkeen länteen oli alkanut virrata kreikankielisiä UT:n käsikirjoituksia.

Aluksi kreikankielisiä käsikirjoituksia oli lännessä saatavilla vain muutamia. Näille muutamalle käsikirjoitukselle Erasmus Rotterdamilainen (1469–1536) loi ensimmäisen painetun Uuden testamentin kreikankielisen edition (1516), jota puolestaan Luther ja muut reformaattorit käyttivät. Erasmuksen editiot (1516, 1519, 1522, 1527, 1535) eivät kuitenkaan olleet järin hyvälaatuisia. Ne perustuivat muutamalle myöhemmälle minuskelikäsikirjoitukselle, jotka edustivat hyvin erilaisia tekstimuotoja. Tämän lisäksi Erasmus ei saanut käsiinsä esimerkiksi yhtään Ilmestyskirjan käsikirjoitusta, joka olisi sisältänyt koko tekstin. Hän päätyi kääntämään kuusi viimeistä jaetta Vulgatasta kreikaksi. Erasmuksen teksti edustaa siis eräänlaista tekstimuotojen tilkkutäkkiä. Tästä huolimatta siitä tuli käytännössä kaikkien protestanttisten raamatunkäännösten pohjateksti, myös suomenkielisen Biblian.

Kysymyksiä alkoi kuitenkin nousta, kun protestanttisten oppineiden tietoon tuli enemmän kreikankielisiä käsikirjoituksia. He ymmärsivät melko pian, että erilaisia versioita samoista teksteistä oli itse asiassa useita. Mikä oli siis se Jumalan sanan oikea muoto, johon Luther ja sitä kautta koko reformaatio perusti uuden kristillisen oppinsa? Oppineet alkoivat kerätä (John Mill, 1707), luokitella (Albrecht Bengel, 1734) variantteja ja käsikirjoituksia sekä kehittää metodologioita (Carl Lachmann, 1831; B. F. Westcott ja F. J. A. Hort, 1881) käsikirjoitusten välisten suhteiden selvittämiseksi. Protestanttiset tutkijat halusivat päästä mahdollisimman varhaiseen tai alkuperäiseen tekstiin. Nykyinen (perinteinen) tekstikriittinen tutkimus, jota läntisessä maailmassa harjoitetaan, seuraa edelleen 1700- ja 1800-luvuilla vaikuttaneiden tutkijoiden viitoittamalla tiellä.

Ortodoksisessa (tai katolisessa) teologiassa ja eksegeesissä ei ole samanlaista tarvetta löytää Uuden testamentin alkuperäinen tekstimuoto. Mistä tämä johtuu?

Ortodoksinen näkökulma

Protestanttinen historianäkemys perustuu ajatukselle, että alussa oli puhdas alkukirkko, joka myöhemmin harhautui alkuperäisestä kristillisestä opistaan. Todistuksena tästä katolinen kirkko omaksui raamatunvastaisia oppeja, kuten paaviuden, pappien selibaatin jne. Protestantismin mukaan Luther palautti kristuskeskeisen alkuperäisen kirkon opin kristikunnalle. Protestantismi on siis alusta lähtien haikaillen katsonut alkukirkon aikaan, johon myös alkuperäisen tekstin metsästyksen motivaatio perustuu. Halutaan päästä eroon myöhemmistä (kirkon tekemistä) muokkauksista UT:n alkuperäiseen tekstiin.

Ortodoksisen kirkon historiakäsitys on kuitenkin kokonaisvaltaisempi, sillä se näkee oman kirkkohistoriansa pyhänä historianaan. Pyhä Henki on vaikuttanut ortodoksisessa kirkossa ja ohjannut sitä alusta lähtien, eikä sen toiminnassa nähdä katkoksia. Tällöin kysymyksenä ei ole se, mitä teksti oli (alussa), vaan mitä siitä tuli (historian kuluessa). Tällöin huomion keskipisteenä on nimenomaan kirkon välittämä pyhä teksti. Tekstikriittisenä projektina tämänlainen kysymyksenasettelu on varsin mielenkiintoinen ja perusteltu.

Viime aikoina UT:n tekstikriittisessä tutkimuksessa on itse asiassa kyseenalaistettu alkuperäisen tekstin metsästyksen mielekkyys. Tutkimus on esimerkiksi luopunut (tai luopumassa) termistä ’alkuperäinen teksti’. Tämä johtuu osittain siitä, ettei aineisto anna mahdollisuutta päästä alkuun asti. Mitä enemmän käsikirjoituksia pystytään ottamaan huomioon tietokoneavusteisissa analyyseissa, sitä monimutkaisemmaksi UT:n tekstihistoria on käynyt. Tutkimuksella on tämän lisäksi käytössään hyvin vähän varhaisia käsikirjoituslöytöjä (ennen vuotta 300 jKr.) ja ne, jotka ovat säilyneet, eroavat merkittävällä tavalla toisistaan. Mikään käytössä olevista menetelmistä ei pysty selvittämään varhaisten käsikirjoitusten välisiä suhteita eikä UT:n varhaista tekstihistoriaa. Liian paljon käsikirjoituksia on tuhoutunut historian saatossa.

Tämä johtaa siihen, että jokainen UT:n kriittinen tekstieditio tuottaa sen toimittajien näköisen ainutlaatuisen rekonstruktion alkutekstistä. Tämä puolestaan johtuu siitä, että tutkijat pyrkivät pääsemään ’alkuperäiseen tekstiin’ eri metodein ja lähtökohdin, jotka kaikki tuottavat erilaisia versioita ’alkuperäisestä tekstistä’.

Ortodoksisessa tekstikriittisessä tutkimuksessa keskitytään alkuperäisen tekstin metsästyksen sijaan kirkon välittämään, huoltamaan ja säilyttämään tekstiin. Tällä kirkollisella tekstimuodolla on itse asiassa UT:n kreikankielisessä käsikirjoitustraditiossa oma nimensä: Bysanttilainen teksti. Tämä on huomattavan yhtenäinen UT:n tekstimuoto. Tämä tarkoittaa sitä, että se on säilynyt paremmin kuin varhaiset tekstimuodot. Bysanttilaisesta tekstistä on olemassa huomattavasti enemmän käsikirjoituksia kuin varhaisista tekstimuodoista, ja niiden välittämät tekstit ovat hyvin lähellä toisiaan. Tämä tarkoittaa sitä, että tutkimus pystyy paremmin luomaan siitä kokonaiskuvan ja rekonstruoimaan sen tekstihistorian.

Kreikankielistä bysanttilaista tekstiä voidaan pitää myös historiallisena tekstimuotona. Bysanttilainen teksti on se UT:n teksti, jonka kanssa ortodoksinen kirkko on elänyt läpi koko oman historiansa. Kun tutkimme UT:n alkuperäiskielistä tekstihistoriaa, kirkon rooli siinä käy ilmeiseksi tekstien synnystä lähtien. Tässä meidän on huomattava, että UT:n tekstit ovat kirkon omia tekstejä. Sen synnyttämiä, huoltamia ja muovaamia. Emme ehkä nykyään täysin ymmärrä antiikin tai keskiajan yhteiskuntien yhteisöllisyyden syvyyttä.

Yksikään UT:n teksti ei ole varsinaisesti syntynyt kenenkään yhden ihmisen tuotoksena, vaan ne edustavat kunkin kirjoittajan taustayhteisön tulkintoja varhaiskristillisestä sanomasta. On myös mahdollista, että tekstien takana oli jokin pieni työryhmä. UT:n tekstien kirjoittamisen aikaan elänyt roomalainen kirjailija Plinius nuorempi (63–113 jKr) nimittäin kuvailee tällaista kirjallista ryhmää kirjeissään (Ep. 7.17.7.). Tämän työryhmän avulla hän viimeisteli teoksiansa. Esimerkiksi Luukkaan kaksoisteos saattoi syntyä tällaisen ryhmän työn tuloksena.

Kaikki tekstit syntyivät joka tapauksessa kirkon sisällä, jossa niitä luettiin ja tulkittiin. Kirkon piirissä tekstejä myös välitettiin eteenpäin eli kopioitiin. Käsikirjoituksista on nähtävissä, että aivan varhaisimmista ajoista lähtien UT:n kirjurit toimivat kristillisessä kontekstissa. Kristillisissä käsikirjoituksissa on sellaisia ainutlaatuisia piirteitä, joita ei tavata missään toisessa käsikirjoitustraditiossa: koodeksin käyttö, nomina sacra -tekniikka, staurogramit jne. Kaikki varhaisimmat käsikirjoitukset on tämän lisäksi valmistettu tavalla, joka palvelee tekstien ääneen lukemista liturgioissa: isot kirjaimet, leveät marginaalit, jonne tehtiin merkintöjä mistä kunkin sunnuntain lukukappaleet alkavat ja mihin ne päättyvät jne.

Kirkko välitti eteenpäin omia tekstejään läpi historiansa tehden niihin kielellisiä parannuksia sekä ajoittain myös teologisia hienosäätöjä. Tämä kaikki on nähtävissä käsikirjoituksista ja siitä, kuinka ajan mittaan niihin tehtiin muutoksia, jotka paransivat niiden luettavuutta tai oikeaoppisuutta. Tällä tavalla kirkon suullinen ja kirjallinen traditio elivät vuorovaikutuksessa toisiinsa vuosisadasta toiseen. Tai paremminkin voidaan sanoa, että on vain yksi kirkon Traditio, jonka eri ilmenemismuotoja suullinen ja kirjallinen traditio edustaa.

Bysanttilainen teksti syntyi tämän prosessin tuloksena. Se on kirkollinen UT:n tekstimuoto. Suurin osa kaikista säilyneistä UT:n käsikirjoituksista edustaa tätä tekstiä. Tämän tekstityypin äärellä kreikankieliset kirkkoisät rukoilivat ja kirjoittivat tekstejään. Tämä on myös se teksti, jota luettiin liturgioissa kaikkialla Bysantin valtakunnassa. Tämä on nähtävissä siinä, että lähes kaikki lektionaarit (kirjat, jotka sisälsivät kunkin päivän Raamatun lukukappaleen) sisältävät tämän tekstimuodon mukaisen tekstin. Kun Kyrillos ja Methodios loivat uuden kirjakielen slaavilaisia varten, he käyttivät tätä tekstiä slaavinkielisen UT:n pohjatekstinä.

Onko siis ihme, että ortodoksisessa kontekstissa tämä on juuri se teksti, johon pyritään eikä alkuperäinen teksti? Se on myös varsin perusteltu tekstikriittinen näkökulma ottaen huomioon ongelmat, jotka liittyvät UT:n alkuperäiseen tekstiin. Se on myös teksti, jonka tutkimus pystyy paremmin rekonstruoimaan käytettävissä olevien käsikirjoitusten avulla. Se on lisäksi teksti, jolla on vuosituhantinen kytkös kirkon liturgiseen elämään.

Jos UT:n alkuperäinen teksti on ainiaaksi menetetty, voisiko tämä olla se teksti, johon UT:n tekstikritiikin pitäisi tulevaisuudessa keskittyä. Ortodoksisesta näkökulmasta käsin voidaan myös kysyä, olisiko parempi, että UT:n tekstikriitikot keskittyisivät sellaisen tekstin rekonstruoimiseen, johon käytössä oleva aineisto antaa edellytykset, eikä käsistä alati pakenevaan haamuun nimeltään alkuperäinen teksti…?

Artikkelikuvassa Kyrillos ja Methodios. Kuva: Own work, Public domain, via Wikimedia Commons.