Kirkko ja kaupunki –lehti teki jutun rikostutkija Tuomas Pelkosen tempauksesta ”Hoitokokoushiihto”. Jutussa haastatellaan vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen johtoa pelastuksesta; onko heidän mielestään vanhoillislestadiolainen uskonyhteisö se ainoa oikea pelastava, tuleeko ihminen autuaaksi ainoastaan sen yhteisön sisällä ja kautta?
Vastaukset olivat – kuten arvata saattaa – hyvin liukkaita ja väisteleviä. Juttua lukiessa tulee tosi kiusaantunut olo haastateltavien puolesta, kun heille tuntuu olevan niin vaikea vastata suoraan ja selkeästi heille esitettyyn varsin yksinkertaiseen kysymykseen. Tulee jopa sellainen olo, että onko edes oikein kysyä heiltä tuota asiaa, kun se tuntuu olevan niin tuskallisen vaikea, suorastaan tabu. Välillä mennään Jumalan selän taakse, välillä Valde Palolan.
”Sellaiset ihmiset pelastuvat, jotka uskovat niin kuin Jumalan sana opettaa. Meidän käsityksemme mukaan me opetamme Jumalan sanan mukaisesti sitä, miten ihminen saa synnit anteeksi ja tulee autuaaksi”
”No, siis. Jos tutustut siihen Valde Palolan haastatteluun. Hän avaa sitä siinä juuri siltä raamatulliselta pohjalta.”
Palola vastaa kysymykseen näin:
”Haastattelutilanteeseen suhtaudun toki myönteisesti, joskin mainitsemasi lähtökohta ei mielestäni palvele varsinaisesti itse asiaa eikä myöskään lukijaa, ellei sen perustaksi rakennu ensin vanhurskauttamisopillinen näkökulma. Näkökulma, joka tämän kaltaisessa kysymyksessä on hyvä pitää esillä, on uskon näkökulma, jota useimmiten on mahdotonta purkaa järjen ymmärryksen tasolle.”
Hän tuo esille itsellenikin tärkeän näkökulman liikkeen ajatusmaailmasta. Jos liikkeen ulkopuolinen ihminen on kiinnostunut liikkeen edustamasta uskosta henkilökohtaisella tasolla vanhurskauttamisen ja pelastuksen näkökulmasta, eli henkilö on etsivällä ja heränneellä mielellä, hänelle vastaus on eri kuin ihmiselle, joka kysyy asiaa ihan vain asiana. Uteliaisuus ja tiedonhaku mielletään liikkeen parissa pilkkana ja kiusantekona, jolloin oikeaa tietoa ja käsitystä on jopa syytäkin pimittää. Kun taas herkällä ja heränneellä ihmisellä on kyseessä vain sieluparkansa kohtalo, hänelle vakuutetaan suu leveänä, kuinka ainoastaan tästä yhteisöstä voi pelastuksen saada ja kuinka tämä uskonyhteisö on ainoa oikeiden uskovaisten paikka maapallolla.
Myöhemmin Palola vastaa kyllä aika suoraankin kysymykseen:
Palolan mukaan pelastuksen kannalta ei teoriassa ole väliä, kuuluuko ihminen vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen, mutta jokaisen on pelastuakseen ”täytynyt jossain kuulla ainoa oikea evankeliumi”. Sen puolestaan voi kuulla vain vanhoillislestadiolaisen liikkeen piirissä.
Tässäkin vastauksessa on kiemurtelua, mutta aika hyvä, aika hyvä. Mutta yhtä kaikki, jutun lopussa arkkipiispa Tapio Luoma sanoo sen mielestäni kaikkein olennaisimman kristinuskosta ja papin tehtävästä ja tämä kuningasajatus puuttuu liikkeen opetuksesta ja ajatusmallista:
”Papin tehtävänä on julistaa Kristusta, ei minkään hengellisen liikkeen ehdotonta oikeassa olemista.”
Näin, tämä kuningasajatus puuttuu vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen käsityksistä, opetuksesta ja julistuksesta. Tiedän jopa, että sellaiset liikkeen papit, jotka ovat viljelleet saarnoissaan Kristusta ”liikaa”, on hyllytetty, sillä seurakuntaa ja Jumalan valtakuntaa pitää korostaa; meidän kauttamme, meitä seuraamalla, meidän seurakuntaamme kuulumalla, tulee autuus, pelastus ja saavutetaan kunnian taivas ikiajoiksi. Ei uskolla Kristukseen, ei Kristuksen kautta, ei ei, sillä sehän veisi meiltä pois vallan kontrolliin ja sieluparkoihin.
Viimeinen tuomio Jacob de Backerin mukaan (1500-luku
Sellaiseen ajatusmalliin ja käytäntöön, jossa asioista selitellään eri tavalla yhteisön sisäpuolisille kuin ulkopuolisille, on varmasti muitakin. Näin liikkeeseen pitkään kuuluneena toisin keittiöpsykologin näkökulmaa hieman esille. Minua on pienestä saakka hämmentänyt jonkinlainen alitajunnassani uinuva tieto liikkeen sisäpiirisyydestä ja sisäänlämpiävyydestä, jossa tiettyjä asioita hävetään ulkopuolisten läsnä ollessa. Tieto siitä, että nämä asiat esittäytyvät ulkopuolisten silmissä ja kuultuna omituisilta, jopa epäterveiltä, pistää asioita salailemaan.
Kaikki eivät kuitenkaan osaa salailun, kiertelyn, jopa epärehellisyyden kieltä ja toimintatapaa, kuten pienet lapset, henkisesti yksinkertaiset tai mieleltään sairaat ihmiset, ja he aiheuttavat usein selkkauksia ulkopuolisten kanssa suoruutensa tähden ja heitä täytyy opettaa kaksoisviestintään. Heille se ei ole helppoa. Mitä vilkkaamman ajatuksenjuoksun omaat, sitä helpompi näitä kiemuroita on ymmärtää. Liikkeen johtoon päätyy tietty nämä saippuakielen omaavat ihmiset, siellä heidän on mahdollista säilyttää liikkeen kasvot ainakin näennäisesti siloisina ja puhtoisina, vaikka paha akne pullistelisikin pakkelin alta kauas.
Jos ja kun joku ihminen siis sielunahdistuksessaan lähestyy vanhoillislestadiolaista ihmistä ja on kyselevällä mielellä, miten hänen sielunsa kohtalo on, sielunhädässä oleva ihminen nähdään ja koetaan jo lähes sisäpiiriläisenä, jolloin hänelle voidaan antaa sisäpiiritietoa asiasta, ja mitään hävettävää ei enää olekaan. On vain annettavaa ja vieläpä ihan ilmaiseksi; sielunautuus ja iankaikkinen ilo kunnian taivaassa. Toimittajien pitää seuraavalla kerralla lähestyä vanhoillislestadiolaisia nöyrällä ja kyselevällä mielellä; miten tulen autuaaksi, jotta he voivat saada oikean vastauksen kysymykseensä. Mutta silloinhan he eivät mitä luultavimmin laittaisikaan vastausta tämän maailman riekkulehtiin, vaan siirtyisivät laulamaan laulujaan liikkeen saippuaoopperaan.
Pidän itselleni hirmuisen tärkeänä asiana sellaisen, että minun ei tarvitse omata totuutta eikä salailla mihinkään suuntaan mielipiteitäni ja asioitani. Siksi näen aina punaista ja kartan kuin ruttoa yhteisöjä ja yhteisöntapaisia, joissa julistetaan ainoaa oikeaa totuutta, kiemurrellaan vastauksissa, luodaan viholliskuvia ja salaliittoteorioita, olipa aihe sitten mikä hyvänsä. Kaikesta tuosta olen saanut enemmän kuin tarpeekseni kuuluessani vanhoillislestadiolaisuuteen.
Olen onnellinen ilman minkään valtakunnan sisäpiiritietoa. Näen sellaisen automaattisesti epäterveenä ilmiönä.
Tänäkin päivänä tällaiset sisäpiiriläiset aiheuttavat paljon vahinkoa läheisilleen, ja niitä traagisia tarinoita saa lukea muun muassa ex-vanhoillislestadiolaisten vertaistukipalstoilla.
Jos et pidä sanomaasi ainoana oikeana totuutena, niin kuinka kummassa kohtelet sitten huonosti niitä ihmisiä, jotka eivät totuuttasi allekirjoita tai luopuvat siitä? Miksi itket, kun lapsesi ”kieltää uskonsa”? Eikö niin, että siksi, kun hän jätti Ainoan Oikean Uskonyhteisön, jonka kautta on mahdollista saada sielunautuus ja pelastus? Niin, sano se sama toimittajillekin kysyttäessä, että pelastuuko ihminen ainoastaan teidän yhteisönne kautta. Joo, tiedän, ettei asia ole noin yksinkertainen heille vastattaessa. Noh, onneksi Valde Palolan vastauksen taakse voi kätevästi aina mennä.
Joo ja pyysinhän itsekin aikoinani ulkopuolisia seuroihin kuuntelemaan, kun en oikein osannut tai tohtinut vastata heidän kysymyksiinsä. Samassa liemessä olen siis ollut, joten merta edemmäksi ei tarvitse mennä kalaan. Omasta itsestä tuo ääliömäisyys löytyy kaikkien lähimpänä.
