Pyhä kolminaisuus: usko, taide ja kuolema

Suhteellisen nuoresta iästään huolimatta uuden esseeteoksen julkaissut Niilo Rantala (s. 1995) on kerennyt moneen paikkaan: toimittajaksi Filmihullu- ja Kotimaa-lehteen, tangolavoille ja papiksi. Nyt saamme nauttia hänen ensimmäisestä kirjastaan. Nimensä Kunnia niille, jotka polttavat itsensä (Ntamo, 2026) on saanut Andrei Tarkovskilta, jonka Nostalgia-elokuvassa pyhimys sytyttää itsensä tuleen totuuden tähden, ja ohjaajan päiväkirjan lauseesta: ”Kunnia kuuluu niille, jotka polttavat itsensä vastalauseeksi typerän ja mykän ihmisjoukon edessä.” Rantala kertoo meille itselleen tärkeinä pitämistään menneisyyden haamuista, jotka ovat kukin omalla tahollaan pyrkineet etsimään totuutta ja välittämään siitä tietoa muille. Rantala puhuu majakoista, jotka valaisevat pimeydenkin keskellä. Osa on puolestaan roihunnut kuin soihtu.

Jokaisessa kulttuurissa on kautta aikojen muisteltu suuria ajattelijoita, mutta onko heidän sanomisistaan koskaan otettu tosissaan opiksi? Valitettavasti nostamme taiteilijoita ja suuria ajattelijoita jalustalle vain sen vuoksi, että he ovat eläessään joutuneet kärsimään ja heidän taiteensa on syntynyt hiellä ja verellä. He ovat antaneet uhrin, mutta muistammeko ainoastaan uhrin, emme sanomaa uhrin takana? Usein jalustalle nostetut ovat olleet miehiä, mutta Rantala on löytänyt kirjaansa myös naisia etsiessään lievitystä kuolemanpelon tuomaan ahdistukseen.

Nuorena poisnukkunut Saima Harmaja on yksi maamme tunnetuimmista ja mytologisoiduimmista runoilijoistamme, jonka ensimmäinen runokokoelma ilmestyi  hänen olleessaan vasta 19-vuotias. Vaikka Harmaja ei suinkaan jäänyt tuntemattomaksi, julistaa Rantala, että toisella kieli- ja kulttuurialueella Harmaja olisi julistettu pyhimykseksi, ainakin autuaaksi. Tähän olisi Rantalan mukaan riittänyt Harmajan sairastelu, joka johti kuolemaan vain 23 vuoden iässä. Taide ja kuolema loivat myytin, mutta lukisimmeko Harmajan teoksia ainakaan samassa valossa, jos hän olisi saanut elää pitkän elämän? Kuolemaa ei pidä romantisoida, kirjoittaa Rantala, sillä kaikki kuolemat eivät ole kauniita, mutta syyllistyykö kirja väistämättä siihen. Taiteilijahan voittaa kuoleman, kun hänen taiteensa alkaa elää muissa. Rantala kertoo meille, että Harmajalle Jumala tuli todeksi, kun sairaus iski. Sairaus herkistää kauneudelle ja rajan todellisuudella, Rantala kirjoittaa. Toisaalta sairaus voi myös katkeroittaa ja myrkyttää taiteentekemisen. Saima onnistui välittämään kuolemasta sellaista, mikä tekee siitä vähemmän pelottavaa. Rantala johdattelee meidät kauniisti ja onnistuneesti herkän kuoleman tulkitsijan äärelle, jonka runoihin on syytä niiden, joita kuolema on mietityttänyt ja pelottanut, tutustua.

Kuolemasta päästyämme on todettava olevan hienoa, että olemme saaneet nuoremman polven edustajalta, joka on itse pappi että taiteilija, teoksen, joka pohtii taiteen ja uskonnon suhdetta. Uskonto ja taide ovat kaksi rinnakkaista linjaa, jotka kulkevat kohti ikuisuutta ja kohtaavat Jumalassa, Rantala lainaa uskontofenomenologi Gerard van der Leeuwiniä. Taide auttaa kokemaan uskonnollista todellisuutta syvällisemmin. Taiteen avulla ihminen on kautta historian pyrkinyt tekemään tuonpuoleisuutta ymmärrettävämmäksi. Tätä Rantala havainnollistaa elokuvien kautta, mikä on tähän mitä oivallisin keino, sillä elokuva yhdistää itseensä kaikki taiteen lajit. Elokuvan ei tarvitse olla aiheeltaan ja sisällöltään pintapuolisesti lainkaan uskonnollinen, mutta muotonsa avulla se voi pyrkiä kohti syvempää, salattua. Jeesus-elokuvaa uskonnollisempi teos voi olla niin sanottu harras elokuva, joka johtaa hartauteen ja hiljentymiseen. Rantala nostaa esiin Carl Theodor Dreyerin elokuvan Sana (1955), jonka jokaisen teologin pitäisi nähdä. Sana on jo kylläkin aiheensakin puolesta syvästi uskonnollinen elokuva, mutta sen hitaat kohtaukset ja pitkät dialogit vievät meidät kuoleman ja ylösnousemuksen äärelle kauniimmin ja syvällisemmin kuin mikään toinen teos. Sana on uskonnollinen kokemus.

Rantala on kaivanut menneisyyden mullista esiin mielenkiitoisia hahmoja kuten Sigurd Wettenhovi-Aspan ja lehtimies Veikko Ennalan, jotka kummatkin (täytyy häpeäkseni tunnustaa) olivat itselleni ennestään täysin tuntemattomia hahmoja, mutta luettuani Rantalan kirjan, ihmettelen, miksi ihmeessä niin on päässyt tapahtumaan. Aspa kehitteli teorian, että suomalaiset olisivat sukua Egyptin muinaiselle korkeakulttuurille havaittuaan suomen kielen ja muinaisen egyptin yhtäläisyydet. Teoriassa oli enemmän aukkoja kuin reikäjuustossa, mutta Aspalla on oma omituinen paikkansa suomalaisten fennomaanien joukossa. Lehtimies Ennala oli puolestaan agnostikko, joka näki Jeesuksessa rakastettavan ihmisten puolustajan, myös sellaisten ihmisten, jotka tämän päivän konservatiivi olisi heittämässä tuliseen järveen. Onneksi on Rantala, joka nostaa tällaiset hahmot majakaksi meille vähemmän sivistyneille.

Ilahduttavaa on se, ettei Rantala ole tyytynyt vain listaamaan ja analysoimaan hahmoja ja teoksia, jotka kuuluvat niin sanottuun korkeakulttuuriin, vaan hän perkaa tekijöitä ja teoksia myös toiselta laidalta – roskatunkiolta, jonka yksi suurimmista kuninkaista on espanjalainen elokuvaohjaaja Jesús Franco, jonka seksin ja sadismin täyttämissä elokuvissa Rantala näkee jotakin enemmän kuin moni tämän päivän katsoja. Moni elokuvan harrastaja voi yllättyä lukiessaan samasta kirjasta turkkilaisen nykyelokuvan mestarin Nuri Bilge Ceylanin hitaista ja pohdiskelevista elokuvista, jotka vaativat katsojaltaan jo elokuvien pitkien kestojen puolesta kehittyneitä pyllylihaksia. Francon elokuvat taas vaativat toisenlaista kestävyyttä katsojalta, kun paljaita pyllyjä piiskataan. Vaikka Rantalan sympatiat ovat Francon b-elokuvien puolella, ja hän pystyy näkemään niiden viihteellisen ja jopa taiteellisen arvon, niin hän myös ilmaisee oikeutetusti nykykatsojan huolen siitä, miten Franco kuvaa julmaa väkivaltaa, jonka kohteena ovat lähes ainoastaan naiset. Rantala huomauttaa, että Franco kykeni loihtimaan ihmeitä pienellä rahalla ja poikkeuksellisen nopealla aikataululla. Esimerkkinä tästä on Jack the Ripper-elokuva, jossa Rantalan mukaan kuvaaja Peter Baumgartner on onnistunut loihtimaan Zürichin näyttämään Lontoolta, mutta omasta mielestäni elokuvan joki näytti enemmän Vantaanjoelta kuin Thamesilta.

Tänä päivänä tuntuu kuuluvan monesta suunnasta protesti, ettei politiikkaa ja taidetta saa sekoittaa. Näin hämmentävästi väitti juuri jopa Berliinin elokuvajuhlien tuomariston jurya vetänyt saksalainen mestariohjaaja Wim Wenders, kun Gazan tilannetta ei juhlilla haluttu käsiteltävän. Wendersin olisi luullut tietävän paremmin, mutta ehkä tilanteen taustalla vaikuttaa Saksan pimeä historia suhteessa juutalaisiin. Muutenkin politiikka on haluttu tilanteen mukaan poistaa milloin Euroviisuista, milloin urheilusta. Taide ja politiikka ovat kuitenkin aina kuuluneet erottomasti toisistaan, sillä ihminen on poliittinen eläin, ja taide on kautta ihmisen historian ollut väline kommentoida esimerkiksi sortavaa hallintoa. Taide on ja tulee aina olemaan ihmisen keino peilata itseään ja maailmaa – juuri elämän epäkohtia ja kipupisteitä. Rantalan kirjassa on tärkeä luku, missä hän kertoo meille elokuvaohjaaja Pier Paolo Pasolinista ja runoilija Pentti Saarikoskesta, jotka kummatkin olivat poliittisia taiteilijoita – vasemmistoon kallellaan – ja jotka kummatkin metsästivät tahoillaan Jeesusta. Pasolini hyökkäsi raivoisasti fasismia vastaan elokuvallaan Sodoman 120 päivää mutta kuvasi Jeesusta arkisen kauniisti Matteuksen evankeliumissa, jossa saattoi näkyä Marxin vaikutus. Saarikoski puolestaan halusi nuorena elää kuin Kristus. Nämä taiteilijat onnistuvat sanoittamaan meille Jeesuksen merkityksen paremmin kuin moni pappi.

Rantalan kirja on omakohtainen, ja hän kirjoittaa itselleen merkityksellisistä taiteilijoista. Rantala ei tyydy vain analysoimaan menneiden suuruuksien edesottamuksia ja sielunmaisemaa, vaan antaa myös täyslaidallisen tämän päivän tekopyhälle kristillisyydelle, sille kristillisyydelle, joka näkee vain pahuutta ja synnillisyyttä ympärillään ja kilvoittelee samanmielisten kiittävistä sanoista, kun homoa on pilkattu. Tällä vuosikymmenellä kristillinen puhdasoppisuus on nostanut uudelleen päätään: konservatiiveiksi itseään kutsuvat ovat, mahdollisesti sosiaalisen median suomin keinoin, entistä äänekkäämmin julistaneet oikeaa uskoa, ja sitä, miten pahaa vastaan tulee kunnon kristityn kamppailla. Toisella puolella ovat puolestaan ne, jotka kilpailevat huonoudessa ja syntisyydessä. Vastavoimana näille suuntauksille Rantala nostaa runoilija Oiva Paloheimon, jonka Kristus oli loputtoman ymmärtäväinen mutta joka tulee kärsimään siihen saakka, kunnes ihminen tekee parannuksen. Rantalan omakohtaista kipuilua lukiessani tulen kuitenkin pohtineeksi, rikkooko se kirjan puolivälissä muuten hyvää rakennetta? Olemme juuri lukeneet hienoa pohdintaa taiteilijoista ja ajattelijoista, ja nyt sukellamme kirjailijan itsensä ajatusmaailmaan.

Näin välihuomautuksena ihmettelen suuresti, että elokuvataiteen saralla yksi suurimmista taiteilijoista ja hengellisistä totuuden metsästäjistä, Luis Buñuel, loistaa poissaolollaan. Buñuel kasvoi jesuiittojen hoivissa mutta Darwinin Lajien synnyn lukemisen jälkeen hän lakkasi uskomasta, muutti Pariisiin, kiinnostui taiteesta ja elokuvista ja päätyi lopulta tekemään kaksi ensimmäistä teostaan yhdessä itsensä Salvador Dalín kanssa. Isänmaalliset ja uskonnolliset fanaatikot polttivat Ranskassa elokuvateatterin, jossa näytettiin Buñuelin ensimmäistä täyspitkää elokuvaa Kulta-aikaa (1930). Buñuelilta loppuivat työt Yhdysvalloissa, kun ihmisille valkeni ohjaajan vasemmistolainen maailmankuva. Myöhemmin Buñuel teki elokuvia Meksikossa ja Ranskassa sekä kotimaassaan Francon Espanjassa, mutta fasistinen hallinto ei pitänyt Buñuelista ja toisinpäin. Vaikka Buñuel oli lakannut uskomasta, katolisuus ei koskaan lähtenyt hänestä pois, ja se näkyy hänen elokuvissaankin loppuun saakka. Milloin seurataan kiusausten armoilla olevaa pylväspyhimystä, milloin pyhiinvaeltajia Santiago de Compostelan vaelluksella. Olisi ollut kiinnostavaa, mitä kaikkea Rantala olisi saanut irti Buñuelin maailmasta.

Pääsiäisen aikaa elettäessä päätän Rantalan pohdintaan Kristuksesta, joka Larisa Šepitkon elokuvassa Nousu (1977) saa neuvostopartisaanin hahmon ja kärsii natsien käsissä, sekä Juudakseen, joka Juudaksen evankeliumissa saa hyvin erilaisen roolin kuin kanonisoiduissa Raamatun neljässä evankeliumissa. Kummatkin polttivat itsensä ja muuttivat maailman. Nousu-elokuvassa nuori neuvostopartisaani Sotnikov lähtee hakemaan natseja piileskelevälle joukolle sotilaita ja siviilejä ruokaa mutta jää natsien vangiksi yritettyään ensin tehdä itsemurhan. Vangittuna Sotnikov kohtaa natsien kuulustelijat ja Juudas-hahmon, mutta Sotnikov ei koskaan murru ja luovu aatteesta, ei edes silloin, kun natsit vievät hänet hirttokukkulalle. Sotnikov uhraa itsensä aatteen puolesta, ja tavallinen kansa saa henkistä voimaa.

Toinen aatteen puolesta uhrautuja oli Juudaksen evankeliumin Juudas, jonka henkilökuva eroaa hyvin paljon Raamatun kuvauksista. Juudaksen evankeliumin Juudas ei ole enempää eikä vähempää kuin Jeesuksen rakkain opetuslapsi, opetuslapsi, jolle Jeesus opettaa salatun tiedon. Juudas on myös opetuslapsista ainoa, joka ymmärtää Jeesuksen tehtävän. Juudaksesta tulee kristikunnan halveksituin hahmo.

Toivottavasti Rantalan kirja saavuttaa mahdollisimman laajan lukijajoukon, jotta majakan valo leviää.

Arvioitu teos: Niilo Rantala: Kunnia niille, jotka polttavat itsensä. Esseitä. Ntamo, 2026. 208 s.