Joulukoristeisiini kuuluu pieni savienkeli, jonka esikoiseni on askarrellut alakoulun kolmannella luokalla. Erityistä tässä savienkelissä on se, että se on mielestäni aivan edellisen presidenttimme Tarja Halosen näköinen. Tästä persoonallisen näköisestä enkelistä on tullut erityisen rakas, jota varjelen kuin silmäterääni, ja sen täytyy saada joka joulu oma kunniapaikkansa muiden koristeiden joukossa. Jouluaattona se pääsee joulupöytään ikään kuin alleviivaamaan jouluevankeliumin sanomaa ja siinä sivussa vihjaamaan lapsille, että älkää peljätkö, lanttulaatikko ei tapa.
Minua viehättää tuossa jouluenkelissäni myös sen olemus. Iloisen ilmeen lisäksi sillä on rotevat käsivarret tomerasti puuskassa. Enkelistäni puuttuu kaikki eteerisyys ja hentous, ominaisuudet, jotka usein mielikuvissa liitetään enkelin olemukseen. Sen sijaan savienkelini huokuu tarmoa, päättäväisyyttä ja hyvää tuulta. Se näyttää enkeliltä, joka tarttuu toimeen. Ennen joulusiivoukseen ryhtymistä käyn tuijottelemassa sitä silmiin, jotta se valaisi minuun tarmoa ja luottamusta siihen, että ennen pitkää urakka valmistuu. Joskus se pitkä täytyy tosin nauttia ennen urakoinnin päättymistä.
Muutama päivä sitten, kun kaivoin savienkelini vitriinistä esille, huomasin, että enkeli muistutti minua monista sellaisista ihmisistä, joita olen syksyn mittaan tavannut työpaikassani, Satakunnan keskussairaalassa. Kun pitelin kädessä savienkeliäni, muistin 90 vuotta eläneen ihmisen, jolle oli 15-vuotiaana keuhkotautiparantolassa annettu muutama vuosi elinaikaa ja joka pilke silmässään ja ilkikurinen hymy huulillaan totesi meille vierailijoille: ”Elämän eväät yllättävät joskus myönteisesti.”
Savienkelini asento toi puolestaan mieleeni synnytysosastolla vierailleen pienen ja päättäväisen tytön, joka käveli vastaan sairaalan käytävällä kädet puuskassa ja huusi kovalla äänellä aika kaukana edellä kulkevalle isälleen: ”Sitä ei sitten tuola kotiin täältä! Ymmällätkö?” ja portaisiin tullessaan vielä jokaisella porrasaskelmalla tivasi kiukkuisesti: ”Hä?”.
Ja jotenkin enkelin tarkka, mutta lempeä katse palautti ajatukseni niihin moniin hyvästelyn hetkiin, joissa oli merkillisellä ja merkityksellisellä tavalla läsnä sekä suuri suru että huojennus, säkeitä sellaisesta rakkaudesta, joka ei pääty kuolemaan.
Monenlaiset kohtaamiset kävivät mielessä tuon pienen savienkelin kautta, hetket, joissa oli kokonaisvaltainen inhimillisyys, suru, viha, pettymykset, epätoivo, ahdistus, mutta myös ilo, toivo, päättäväisyys, helpotus ja huumori, väkevästi läsnä. Ja silti niissä samoissa tuokioissa on ollut jotain sellaista, johon ymmärrykseni ei ole yltänyt, mutta joka on välittänyt viestiä siitä ikiaikaisesta sanomasta, jonka enkeli epäilemättä joskus aloitti karjahtamalla ”Älkää pelätkö!” ja säikäytti paimenet pahanpäiväisesti.
Lieneekö se enkeli ollut Tarja Halosen näköinen, se jääköön nähtäväksi.
