Huikentelevainen, naisiin mieltynyt maalaispappi ajautuu äärimmäisiin tekoihin Espoo Cinéssä esitettävässä ranskalaisdraamassa.
Tarina alkaa giljotiinista. Lähtökohta on groteski, kun kertojana on nuori maalaispappi, jonka pää on juuri kopsahtanut verisen giljotiinin viereiseen koriin. Ennen mestattavaksi päätymistään pappi (Melvil Poupaud) ehti elää hetken henkilökohtaisessa paratiisissaan, mutta niin kuin usein tällaisissa tarinoissa käy ja kuten lopputuloksesta voi päätellä, jossakin vaiheessa kaikki riistäytyy käsistä ja menee pahemman kerran pieleen.
Mutta palataanpa alkuun. Eletään vuotta 1959, kun piskuinen eteläranskalainen Albonin kylä saa uuden papin. Tulokas herättää uneliaassa kylässä välittömästi kiihkoa ja kiinnostusta. Toimelias nuori mies pyöräyttää kylään eloa: alkaa valmentaa poikien jalkapallojoukkuetta, ryhtyy ohjaamaan näytelmäkerhoa – ja tapailee naisia.
Musta papinkaapu lepattaen hän huristelee polkupyörällä ja moottoripyörällä pitkin raukeita maisemia naisen luota toisen luo, pikkupoikien jalkapallotreeneistä teatteriharjoituksiin ja takaisin naisten tuntumaan. Kuten ranskalaiselle elokuvalle sopii, se on kuitenkin sangen sensuelli.
Hengenasioista puhuessaan pappi kuulostaa juuri niin pyhältä kuin odottaa sopii. Kaunosanaisesti hän onnistuu selittämään myös epämääräiset toimensa sekä itselleen että muille parhain päin. Melvil Poupaud tekee mainion roolin halujensa vietävänä rimpuilevasta, mutta harhaisessa vallan ja hallinnan tunteessa kiinni roikkuvana hengenmiehenä.
Katsojalle suunnattu itsetutkiskelupuhe ailahtelee hurmiosta itseriittoiseen itsetutkiskeluun ja raapiviin itsesyytöksiin. Millainen mies papin tamineisiin onkaan piiloutunut?
Kokonaisuuden ympärille kietoutuva musta, hiipivä huumori on erikoista, nurinkurista ja hiljaista. Kun koominen kerronta alkaa luistaa kohti järkyttävää, dramaattista sekoamista, alan kiemurrella vaivautuneena. Äskeinen naurunhyrinä ei pian tunnukaan sopivalta.
Ihmisten ohjailussa taitava pappi kompastuu omaan taitavuuteensa, kun hän kohtaa kauniin, lempeän, sokean Rose-tytön (Diane Rouxel). Hän rakastuu palavasti, piinaavasti ja pakkomielteisesti. Rosen kohtaamisen myötä elokuvan tunnelma ja papin sisäinen elämä muuttuu vääjäämättä mutta vähäeleisesti hallitusta hurmaamisesta hallitsemattomaksi kaaokseksi. Seuraa epätodellisia, järjettömiä tekoja.
Lopussa palataan giljotiinin juurelle. Senhän me tiesimme jo elokuvan aluksi, mihin kaikki päätyy.
Arvioitu elokuva:
Mad Love (Fou d’amour). Käsikirjoitus ja ohjaus Philippe Ramos.
Elokuvaa esitetään Espoo Ciné -elokuvafestivaaleilla.
Artikkelikuvassa palavasti rakastunut pappi ja Rose kohtaavat, kun kaikki on vielä hyvin. Kuva: Alfama Films Production.
