ransgender Pride Flagin on suunnitellut Monica Helms vuonna 2000. Kuva: Wikipedia.

Oikeus omaan sukupuoleen ja seksuaalisuuteen ovat tärkeitä nuorillekin

Matti Heiliö kirjoitti poikkeuksellisen asiantuntemattoman jutun (”Mustan orkidean painava viesti”, Vartija 29.2.2020) aiheesta, jota hän kutsui seksuaalisuutta koskevaksi härdelliksi.Kirjoitus oli siinä määrin sekava, että härdelli on oikein hyvä termi sitä kuvaamaan. Teksti vaikuttaa ensisijaisesti moraalisen paniikin vallassa kirjoitetulta.

Keskeisin sekaannus jutussa on, ettei Heiliö näytä tietävän, että seksuaalisuus ja sukupuoli ovat eri asioita. Hän kirjoittaa, että ”nuoret kipuilevat homo-lesbo-hetero hämmennyksen vallassa” ja kutsuu näitä identiteettejä sukupuoli-identiteeteiksi. Homo, lesbo ja hetero ovat kuitenkin esimerkkejä seksuaali-identiteeteistä. Sukupuoli-identiteettejä ovat esimerkiksi nainen, mies, muunsukupuolinen ja intersukupuolinen. Ero seksuaaliseen suuntautumiseen ja sukupuoleen liittyvien identiteettien välillä pitäisi olla yleissivistystä ainakin kaikille, jotka näistä aiheista kirjoittavat ja puhuvat.

Kun perusasiat eivät ole hallussa, on helppoa hairahtua uskomaan, että niin kutsuttu ”gender-ideologia” olisi totta muutenkin kuin sitä vastustavien ajatuksissa. Kun käsitettä ja sen käyttöä tarkastelee, huomaa nopeasti, että tätä käsitettä käytetään ensisijaisesti tukemaan patriarkaalista ajattelua ja vastustamaan sekä naisten että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen pyrkimyksiä tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen. Erityisen suosittu se on ääri- ja uusoikeiston puheessa. Jokainen vähänkin sukupuolentutkimusta opiskellut tai feminismiä tutkinut ymmärtää, ettei ole olemassa mitään sellaista, jota voisi nimittää ”gender-ideologiaksi”. Ajattelun, teorioiden ja ihmisoikeusliikkeiden todellisuus ei mahdu yhteen ideologiaan.

Heiliö kommentoi yhden paikallislehden mielipidekirjoituksen perusteella Inti Chavez Perezin kirjaa Respectiä – seksikirja pojille. Olisi ehkä kannattanut lukea – jos nyt ei kirjaa jaksa – niin ainakin muutama arvio kirjasta. Esimerkiksi HS:n arviossa painottuu kirjan pyrkimys opettaa pojille kunnioitusta seksikumppaniaan kohtaan. Kirjan ei todellakaan pitäisi pelästyttää ketään, pikemminkin luoda toivoa siitä, että nuoret oppivat kunnioittavaan ja vastuulliseen seksuaalisuuteen.

Siinä olen Heiliön kanssa samaa mieltä, että kristillinen seksismi ja heteroseksismi – mutta myös cisseksimi (eli ideologia, jonka mukaan sukupuolienemmistöön kuuluminen on jollain tavalla arvokkaampaa kuin sukupuolivähemmistöön kuuluminen) – ovat vahingoittaneet ja edelleen vahingoittavat monia ihmisiä. Heiliö kuitenkin antaa ymmärtää, että sukupuolidysforia tai tarve sukupuolen korjaamiseen olisivat seurauksia naisiin ja homoseksuaaleihin kohdistuneesta syrjinnästä. Mikään tutkimus ei tue tuota ajatusta. Myös ajatus, että transkokemus tarttuisi sosiaalisesti, on tutkimuksessa osoitettu vääräksi.

Transhoitojen vaikea saatavuus sairastuttaa ja tappaa

Olen tehnyt yli kymmenen vuotta töitä eri sukupuolivähemmistöihin kuuluvien ja heidän läheistensä kanssa. Olen keskustellut keski-ikäisten ihmisten kanssa, jotka ovat kertoneet aina tienneensä, etteivät ole sitä sukupuolta, miksi heidät on syntymän yhteydessä määritelty. Yleensä he ovat kertoneet tienneensä sen viimeistään 3-7 -vuotiaina, mutta vasta keski-ikäisenä he ovat aloittamassa mahdollisen sukupuolen korjausprosessin. Monet heistä ajattelevat, että siihen asti eletty on hukkaan heitettyä elämää.

Koska asiallinen tieto sukupuolen moninaisuudesta on entistä helpommin saatavilla, yhä useammat transihmiset hakeutuvat korjaamaan sukupuoltaan entistä nuorempana. Olen seurannut tätä kehitystä tyytyväisenä, sillä pidän erittäin hyvänä asiana, ettei ihmisten elämä mene hukkaan. Tämä ei ole muoti-ilmiö, nykyisin asenneilmapiiri vain on sallivampi.

Heiliö antaa nimimerkille Musta orkidea, tai Sametti, transsukupuolisuuden tai sukupuolidysforian asiantuntijan aseman. Musta orkidea on kirjoittanut vuodesta 2014 erilaisia feminismin vastaisia ja transfobisia kirjoituksia. Heiliön siteeraama teksti on sikäli asiallinen, että siinä Musta orkidea toteaa, ettei tiedä, mitä transsukupuolisuus on. Väitän, ettei hän ole koskaan tiennyt, sillä jos hän olisi todella ymmärtänyt, mitä transsukupuolisuus tai sukupuolidysforia ovat, hän ei olisi koskaan lähtenyt transprosessiin.

Tutkimusten mukaan transhoitoihin päässeistä 0,3%-3,75% muuttaa mieltään ja detransitioituu, eli palaa aikaisempaan sukupuoleen. Mielenkiintoista on, että pienin katumisprosentti on tuloksena tutkimuksesta, jossa seuranta-aika on ollut pisin. Tällöin tuo prosentti on ollut mieheksi transitioituneilla 0,3% ja naiseksi transitioituneilla 0,6%. Tämä kertonee ainakin siitä, että osa detransitioituneista transitioituu uudestaan. Suomessa katumisprosentti on 1,5%-2%. Tämä prosenttiluku on pysynyt samana, vaikka sukupuolen korjaushoitoihin hakeutuu nykyisin moninkertainen määrä ihmisiä verrattuna esimerkiksi kymmenen vuoden takaiseen.

Kun detransitioitumisen syitä on kysytty, suurimmat syyt ovat olleet, että läheiset eivät ole hyväksyneet henkilöä sukupuolen korjaamisen jälkeen, ja toisaalta kirurgian epäonnistuminen. Samaan aikaan kuitenkin sukupuolen korjaushoitoihin liittyvään kirurgiaan ollaan tyytyväisempiä kuin mihinkään muuhun kirurgiaan. Vain pieni osa ”katujista” ajattelee tehneensä virheen hakeutuessaan sukupuolen korjausprosessiin.

Kun WHO:n vuonna 2018 julkaisema tautiluokitus ICD-11 otetaan käyttöön Suomessa (suunnitelman mukaan vuonna 2022), sieltä ei enää löydy transsukupuolisuutta eikä edes sukupuolidysforiaa vaan sukupuolen epäyhteneväisyys -diagnoosi. Tällä tarkoitetaan tilaa, jossa ihmisellä on tarve sukupuolen korjaushoitoihin. Sukupuolidysforialla tarkoitetaan tilaa, jossa henkilö kokee suurta ahdistusta ja inhoa ruumiinsa sukupuolipiirteitä kohtaan. Dysforia voi aiheuttaa vakavia sekä mielen että ruumiin sairauksia. Jos sukupuolensa epäyhtenäiseksi kokeva henkilö saa tarvitsemansa sukupuolen korjaushoidot ajoissa, hän ei välttämättä koe koskaan sukupuolidysforiaa saati sairastu siihen liittyen. Hoitojen saaminen ajoissa tarkoittaakin paitsi mahdollisuutta elää omaa elämäänsä, myös terveyttä. Sen sijaan, jos sukupuolen korjaushoitoja ei saa ajoissa, on jokseenkin varmaa, että niitä tarvitseva henkilö alkaa kokea myös dysforiaa ja mahdollisesti sairastuu. Tutkimuksissa on esimerkiksi todettu, että transnuorten itsemurhien ehkäisyssä ajoissa aloitettu hormonihoito on tärkeä tekijä.

Tiesittekö, että Suomessa eivät ketkään, eivät edes poliisit, joudu yhtä tiukkoihin psykologisiin testeihin kuin transihmiset? Tiesittekö, että transihmisten psykiatriset tutkimukset kestävät vähintään puoli vuotta, usein vuoden tai kaksi, ja että monet joutuvat käymään nuo tutkimukset useamman kerran ennen hoitojen saamista? Transtutkimusten tarkoitus on viimekädessä se, että tutkittava saa tutkimushenkilökunnan (psykiatri, psykologi, psykiatrinen sairaanhoitaja ja sosiaalityöntekijä) vakuuttumaan siitä, että hän on kuka väittää olevansa. Jos joku siinä vaiheessa valehtelee, kyse ei ole siitä, että tutkimukset olisivat epätarkkoja. Edes psykiatrian ammattilaiset eivät ole valheenpaljastuskoneita.

Monen muun tavoin pidän transihmisten psykiatrisia tutkimuksia tarpeettomina, elämää vaikeuttavina sekä yksilön ja yhteiskunnan resurssien tuhlauksena. Sen sijaan niille transihmisille, jotka tarvitsevat psykiatrista tukea, pitäisi sitä olla tarjolla. Nykyisessä suomalaisessa järjestelmässä transtutkimukset eivät tukea tarjoa.

On äärimmäisen surullista, että osa cissukupuolisista (sukupuolienemmistöön kuuluvista) – kuten Musta orkidea – hakeutuu transihmisille tarkoitettuihin sukupuolen korjaushoitohin. Tämä ei tarkoita, että jo nyt äärimmäisen tiukkoja, stressaavia ja useimmiten turhia tutkimuksia tulisi tiukentaa. Tiukentaminen merkitsisi, että transihmisille kostettaisiin se, että osa cissukupuolisista ei saa muualta sitä apua, mitä he tarvitsisivat, ja siksi hakeutuvat transtutkimuksiin ja -hoitoihin, jonne he eivät kuulu.

Toivoisin, että jatkossa sukupuolen moninaisuudesta kirjoittavat ottaisivat asioista selvää. Jos suomalaiset järjestöt Isio (intersukupuolisuus.fi), Trasek ja Seta, joissa asiantuntemusta on paljon, eivät kelpaa, asiaan voi tutustua esimerkiksi World Professional Association of Transgender Health:n nettisivuilta (wpath.org).

Artikkelikuvasssa olevan Transgender Pride Flagin on suunnitellut Monica Helms vuonna 2000. Kuva: Wikipedia.


Sami Suhonen

Kirjoittaja

Sami Suhonen on pappi ja sukupuolen moninaisuuden asiantuntija.


'Oikeus omaan sukupuoleen ja seksuaalisuuteen ovat tärkeitä nuorillekin' kirjoitusta on kommentoitu

  1. 3.3.2020 @ 13.17 Kevin

    Onko lähtwitä suomen detransitioituneiden prosentuaaliseen märään? Olisin kiinnostunut

    Vastaa

  2. 3.3.2020 @ 13.54 Musta orkidea

    Mahdatko olla koskaan lukenut blogiani ihan itse, vai pelkästään kuunnellut sivusta, kun joku toinen dissaa minua? Minä nimittäin olen selittänyt blogissani hyvin seikkaperäisesti, että MIKSI ajattelen niinkuin ajattelen. Tässä kirjoituksessasi lähinnä käytät tunteisiinvetoavia sanoja ja ilmauksia, kuten ”feminisminvastainen”, ”transfoobinen”, ”patriarkaalinen” ja ”äärioikeisto”, mutta et lainkaan perustele näitä tai sitä, että MIKSI koet jonkin asian olevan näin. Eli toisinsanoen, kyseiset ilmaisut ovat blankotermejä, jotka eivät tarkoita mitään. Niillä on tunnesisältö, mutta ei asiasisältöä, eli siis isket vain sisällöttämän leimakirveen johonkin asiaan ilman oikeita perusteluja.

    Minä vastustan feminismiä, mutta en siksi, että vastustaisin sukupuolten tasa-arvoa, vaan siksi, että minusta feminismissä isompana ideologiana on ajatuksia, jotka ovat epätotta, sekä asenteita, jotka eivät ole rakentavia. Feminismi ei ole ainoa tapa katsoa ihmisoikeus- tai tasa-arvoasioita, eikä se ole näiden toteutumisen tae. Olen keskustellut aiheesta blogissani ja Youtube-kanavallani. Voimme pyrkiä edistämään ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa ilman feminismi-ideologiaa.

    Sama pätee LGBT-liikkeeseen ja transaktivismiin. Kyseisiin liikkeisiin kuuluu paljon sellaista maailmankuvaa, kuten poliittisia näkemyksiä tai suoranaisia virhetulkintoja, mikä ei enää liity suoraan itse seksuaalisuuteen tai transsukupuolisuuteen. Olen monista tällaisista näkemyksistä eri mieltä, ja olen selittänyt kattavasti, että miksi.

    Se, että transhoitoihin päätyy ihmisiä, joiden ei sinne pitäisi päätyä, on syy, että miksi transtutkimukset nimenomaan tarvitaan. Oletko perehtynyt esimerkiksi minun tarinaani lainkaan? Olen kärsinyt rampauttavasta dysforiasta koko ikäni, se hankaloitti elämääni monilla tavoin ja lopulta ajoi minut lähes itsemurhaan. En todellakaan valehdellut transtutkimuksissa yhtään mistään, enkä mennyt sinne huvikseni hetken mielijohteesta. Koin vuosia, että transhoidot pelastivat henkeni. Tästä kirjoituksesta saa kuvan, että yrittäisit väittää, että minulla ei koskaan ollut dysforiaa ja että manipuloin hoitohenkilökunnan järjestämään minulle transhoidot silkkaa piruuttani. Se ei mennyt noin, vaan uskoin vakaasti olevani transsukupuolinen ja tarvitsevani hoidot henkeni pelastukseksi. Sain virallisen transdiagnoosin ihan täysin valehtelematta mistään. Eli siis myös hoitohenkilökunta piti minua transsukupuolisena. Kuitenkin kun vuosia kului, niin huomasin hoidoista saamani helpotuksen olleen vain väliaikaista ja jouduin uudelleenarvioimaan tilanteen. Olen kertonut tästä blogissani erittäin kattavasti. Myöhemmin tulin tietoiseksi monista psyykkisistä ongelmistani, joista en ollut nuorempana lainkaan tietoinen ja joita myöskään psykiatri ei tunnistanut minusta. Olen blogissani käsitellyt nimenomaan mielenterveysaihetta hyvin laajasti sekä itseni että muiden osalta. Kokemus transsukupuolisuudesta ei ole niin yksinkertainen kuin mitä tietyt tahot yrittävät väittää. Ihminen voi itse olla täysin vakuuttunut omasta transsukupuolisuudestaan, vaikka oikeasti transkokemus on oireilua jostakin muusta. Näiden ihmisten turvallisuuden vuoksi emme voi lähteä sokeasti tukemaan transidentiteettejä ja päästämään transhoitoihin ketä tahansa, jotta he eivät päätyisi katujiksi. Tästä puhuminen ei ole transfobiaa.

    Mainitset minun sanoneen, että en tiedä, mitä transsukupuolisuus on. Tiedätkö sinä, mitä se on? Minä olin aiemmin aina siinä uskossa, että transsukupuolinen on ihminen, kenelle on kehittynyt vastakkaisen sukupuolen aivot ja täten tästä aiheutuu krooninen olotila väärässä kehossa/sukupuolessa olemisesta. No, tuo kuvaa täsmälleen minun olotilaani. Olin vakuuttunut, että minulla on vastakkaisen sukupuolen aivot, etenkin, kun olen kärsinyt dysforiasta niin kauan kuin olen ollut olemassa, eli tila todellakin näyttää sisäsyntyiseltä. Uskoin myös, että tämä tila on parantumaton ja ainoa hoitokeino on transhoidot. Mutta sitten törmäsin ihmisiin, ketkä olivat käyneet transhoidot läpi, mutta halunneet vaihtaa takaisin. Luin paljon heidän blogejaan ja heidän tarinansa olivat aivan tyypillisiä transtarinoita, jopa oppikirjamaisia sellaisia. He kuitenkin tyypillisesti kertoivat kärsineensä traumaperäisestä dissosiaatiohäiriöstä, eli oikea ongelma kehonkuvan kanssa olikin dissosiaatio, jota ei kuitenkaan osattu tunnistaa. Törmäsin myös ihmisiin, ketkä olivat joskus kärsineet dysforiasta ja pitäneet itseään transsukupuolisena, mutta luopuneet ajatuksesta ja jättäneet menemättä hoitoihin. Myös heidän taustallaan oli tyypillinen transtarina. Tulin siihen lopputulokseen, että ns. ”aidon” transsukupuolisen tunnistaminen ”ei-aidosta” on äärettömän vaikeaa, ja ihminen voi erehtyä siinä itsekin. Tämä myös todistaa sen, että väite, ettei dysforiasta voi parantua muuten kuin transhoidoilla, on yksinkertaisesti epätotta. Lisäksi transsukupuolisuutta ei voida todentaa aivoista suoraan. Transtutkimuksiin ei kuulu osana aivokuvausta. Täten siis ihmisten aivorakenteista puhuminen on silkkaa arvuuttelua. Me emme tiedä kenenkään transsukupuoliseksi itsensä kokevan tai ei-kokevan aivorakenteesta yhtään mitään. Minä en tiedä omaa aivorakennettani, etkä aivorakennettani tiedä sinäkään. Millä perusteella minä olen ”cis-sukupuolinen”? Jos minä en ollut transsukupuolinen koko elämäni kokemastani rampauttavasta dysforiasta huolimatta, niin millä perusteella sitten joku muu on? Johonkinhan käsitysten tulee perustua.

    Eli jos emme voi tutkia kenenkään aivoja eli siten todentaa transsukupuolisuutta, niin mistä se sitten todetaan? Miten voimme tässä tilanteessa edes sanoa, että on ylipäätään olemassa tällainen pysyvä, parantumaton aivopoikkeama? Sen koko olemassaolo on täten hypoteettista, emmekä voi perustaa mitään toimintaa tai näkemyksiä epävarmalle hypoteesille, etenkään sellaisia, joihin kuuluu rankat peruuttamattomat kehonmuokkaushoidot. Kuten todettua, transsukupuolisuuden todentaminen pelkästä ihmisen käytöksestä on erittäin epävarmaa ja siten riskaabelia. Jos aivopoikkeamaa ei ole olemassa, niin mitä transsukupuolisuus silloin on? Siksi sanon, että en tiedä enää, että mitä transsukupuolisuus on. Transkokemus, eli kokemus siitä, että on transsukupuolinen, on kyllä olemassa, mutta se voi johtua monesta eri asiasta, kuten dissosiaatiohäiriöstä. Täten transkokemus ei ole sama asia kuin transsukupuolisuus.

    Mitä tulee katujatilastoihin, niin en yritäkään väittää, että vanhat tilastot olisivat jotenkin erityisesti väärässä, vaan olen huolissani siitä, että miltä tilastot näyttävät tulevaisuudessa. Tiedossani kyllä on useita tilastoihin liittyviä epäkohtia, mutta niitä ei ole konkreettisesti todennettu. Aikaisemmin transhoitoihin meni harvakseltaan vain aikuisia ihmisiä, jotka tyypillisesti olivat harkinneet hoitoja jo pitkään. Nykyään transklinikat täyttyvät koko ajan vaan nuoremmista ja nuoremmista, ja potilasmäärät ovat rajusti kasvaneet. Tilanne on siis aivan eri kuin vanhojen tilastojen aikaan, eikä tilanteita voi verrata toisiinsa. Asiasta on syytäkin huolestua ottaen huomioon sen, mitä ylempänä mainitsin transsukupuolisuuden käsitteen epämääräisyydestä sekä transsukupuolisuuden tunnistamisen vaikeudesta. Mikäli todella nuoret ihmiset päästetään transhoitoihin ja vieläpä tutkimatta todella tarkkaan, niin siinä on katastrofin ainekset. Tuo katastrofi on kuitenkin vasta tulevaisuudessa, joten et sitä pysty lukemaan vanhoista tilastoista. Tämä ei ole transfobiaa tai äärioikeistolaista vihapuhetta, vaan tervettä järkeä.

    Koska et näköjään ole lukenut blogiani, niin linkkaan tähän parit kirjoitukset, joissa mielestäni on tarpeeksi kattavat perustelut eräille näkemyksilleni:
    1. Miksi päädyin detransitioitumaan
    2. Prosessi, minkä kautta parannuin dysforiasta
    3. Millä perusteella ”transideologia” on täysin todellinen juttu
    4. Esimerkki siitä, miksi nykyfeminismi on täysin pihalla

    Kun tuo ”Seksikirja pojille” tuli puheeksi, niin tässä kirjoitus, jossa kyseistä kirjaa analysoidaan ja esitetään, että miksi se ei ehkä ole paras mahdollinen materiaali nuorille pojille.

    Vastaa


Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2017.