Neuvostoliitto – Stalinin suuri luostari?

Yritämme ymmärtää

”Venäjää ei voi ymmärtää järjellä, siihen voi vain uskoa”, väitti venäläinen runoilija Feodor Tjuttshev (1803-1873).

Rationaalisia yrityksiä ei silti ole puuttunut.

Monet niistä ovat, joskus anakronisestikin, sisältäneet ajatuksen yhdestä tai korkeintaan muutamasta periaatteesta, johon Venäjän / Neuvostoliiton historia, kulttuuri ja aate voitaisiin redusoida. Se on ollut milloin ”Venäjän sielu” tai ”venäläinen aate” (Nikolai Berdjajev), ”sobornost” (”ykseys moninaisuudessa”; Aleksei Khomjakov), ”ortodoksisuus-itsevaltius-kansanomaisuus” ( Sergei Uvarov). milloin ”Venäjän aate” (Antti Karppinen), ”ikoni ja kirves” (James H. Billington) tai ”Venäjän idea” (Mauno Koivisto). Viimeksi mainittu kirjoitti vuonna 2001: ”Venäjä tarvitsee taas jonkin uuden isomman aatteen. En usko, että uusi Venäjän aate voisi nousta uskonnosta, ei ainakaan kirkosta”. Ja pari vuotta aikaisemmin entinen ulkoasiainneuvos Antti Karppinen oli kirjoittanut samansuuntaisesti: ”Venäjän aate voidaan positiivisessa merkityksessä ymmärtää pyrkimykseksi löytää Venäjän aate”.

Jatketaan siis etsimistä.

Yksi uusimmista etsijöistä on Missouri-Columbian yliopiston venäjän kielen emeritusprofessori Jim Curtis vuonna 2020 julkaisemallaan tutkimuksella ”Stalin´s Soviet Monastery. A New Interpretation of Russian Culture” .

Yliopiston kampuskirjaston uutuushyllyyn yltäneen tutkimuksen nimi luonnollisesti herätti kiinnostuksen tarttua siihen. Teoksen laajuuskaan (227 sivua) ei vaikuttanut kohtuuttomalta. Mutta toisaalta pääotsikon kätkemä ajatus yrityksestä jälleen kerran (ks. edellä) palauttaa jonkin valtion historia yhteen ainoaan ideaan (”neuvostoluostari”) synnytti epäilyksiä. Ottaako vai eikö ottaa luettavaksi, siinäpä kysymys.

Uteliaisuus vei voiton.

Curtis ei ole historiantutkija, ei edes väitä olevansa. Hänen tutkimuksensa viitekehys perustuu kielitieteen (F. de Saussure, N. Chomsky), viestinnän (M. McLuhan, W. Ong) ja antropologian (M. Eliade, C. Geertz, C. Lévi-Strauss) teorioihin ja menetelmiin. Historiallista lähdeaineistoa emme tutkimuksesta löydä, kirjallisuutta on kyllä tutkittu ja käytetty kiitettävästi.

Keskityn tässä artikkelissa arvioimaan ainoastaan Curtisin teoksen pääteesiä neuvostovaltion ja luostarin analogisuudesta.

Pappisseminaarin primusoppilas

Curtis esittää teesin, jonka mukaan Neuvostoliitto oli suuri luostari, jota entinen Tbilisin seminaarin oppilas johti seminaarissa omaksumiensa oppien mukaisesti. Tämä teesi on avain, joka Curtisin mukaan avaa suuren osan neuvostovaltion historiaa Stalinin kuolemaan (1953) saakka.

Tarina alkaa vuodesta 1894. Silloin alkoi neljä vuotta ja yhdeksän kuukautta kestänyt periodi, jonka Iosif Vissarionovitsh Dzhugashvili vietti Tbilisin ortodoksisessa seminaarissa valmistuakseen papin tehtäviin. Näiden 57:n kuukauden aikana hän oppi, kuinka luostaria johdetaan. Hän sitoutui köyhyyteen, siveyteen ja tottelevaisuuteen. Ensimmäiset kaksi opiskeluvuottaan hän oli esimerkillinen opiskelija, joka suureksi ilokseen oli päässyt ensimmäisen kerran pois kotoaan takertuvan äitinsä ja väkivaltaisen isänsä ulottumattomiin. Hän sai yleensä vain korkeimpia arvosanoja. Hän kirjoitti runoja ja oli seminaarin kuoron ykköstenori. Ensimmäisen vuoden opintoihin sisältyivät tutustuminen Raamatun kertomuksiin Abrahamin lähdöstä Kaldean Urista ja Mooseksen Viides kirja sekä tutustuminen eräisiin pyhimystarinoihin. Toisen opintovuoden ohjelmassa olivat kertomus Josefista ja hänen veljistää nsekä tutustuminen Israelin kuningaskunnan syntyyn ja tuhoutumiseen. Kolmantena vuonna ohjelmaan sisältyivät Jobin kirja ja Psalmit. Tämän jälkeen hänen opintomenestyksensä heikentyi pikku hiljaa. Hän alkoi myöhästellä seminaarin pakollisista jumalanpalveluksista.

Nuori Stalin. Kuva Curtisin kirjasta.

Opinnot jäivät lopulta kesken.

Kolme-neljäkymmentä vuotta myöhemmin hän siirsi ortodoksisessa seminaarissa oppimansa omaan johtajuuteensa ja johti neuvostovaltiota kuin luostarinvanhin luostariaan vaatien kansalaisiltaan köyhyyttä, siveyttä ja tottelevaisuutta. Hänet tunnettiin silloin nimellä Iosif Stalin (tästä lähtien käytän hänestä tätä nimeä). Suurimman osan elämästään hän vietti Kremlin muurien suojissa, näyttäytyen alamaisilleen noin kerran vuodessa, tavallisesti toukokuun 1. päivän paraatin yhteydessä.

Lähtiessään analysoimaan ortodoksisen seminaarin antamia oppeja Curtis siirtyy aika pian olettamusten pettävälle ja hyllyvälle suolle:

”Given Stalin´s general amorality and boundless egotism, Jehovah is a startling but logical choice for a role model for a boy without a positive father figure in his life.”

Tämän jälkeen Curtis ottaa tikunnokkaan eräitä Deuteronomiumin kohtia, joihin hän vahvasti uskoo Stalinin tutustuneen ainakin pappisseminaarissa:

5. Moos 9:7 Älkää koskaan unohtako, kuinka te autiomaassa herätitte Herran, Jumalanne, vihan. Egyptistä lähdöstänne aina siihen saakka, kun tulitte tänne, te olette niskoitelleet Herraa vastaan.
6. Moos 11:17 Jos lankeatte, Herra vihastuu teihin ja sulkee taivaan, niin ettei sadetta tule eikä maa tuota satoa, ja te häviätte pian siitä hyvästä maasta, jonka Herra teille antaa.
7. Moos 29:22 … ja miten maa on niin tulikivien ja suolan polttama, ettei siihen voi kylvää mitään eikä siitä verso ainoakaan ruohonkorsi. Koko maa on kuin Sodoma ja Gomorra tai Adma ja Seboim, jotka Herra vihassaan ja kiivaudessaan hävitti.

Curtis vetää näistä – ja muistakin mainitsematta jättämistään raamatunkohdista – johtopäätöksen, jonka mukaan Stalin piti suhdettaan neuvostokansalaisinaan analogisena Jahven ja hänen kansansa suhteen kanssa. Curtisin raamatuntulkinta on erikoinen:

”Jehovah sends plagues upon the Israelites, as Stalin sends plagues upon the Soviet people, who provoked him as the Israelites provoked Jehovah. The images of crop failure in the agrarian society of the Old Testament tellingly prefigure the catastrophic failures of Soviet agriculture as a result of Stalin´s politics.”

Sille, joka haluaa ymmärtää Stalinia ja stalinismia, Curtis suosittelee luettavaksi – Jobin kirjaa. Curtis lukee siitä erityisesti Jumalan puhetta Saatanalle:

Herra sanoi Saatanalle: ´Hyvä on. Saat tehdä mitä haluat kaikelle mitä hänellä on. Mutta häneen itseensä et saa koskea.´ Sitten Saatana lähti pois Herran edestä.

Curtisin tulkinnan mukaan Herra käyttää tässä perustelematonta valtaa, ja tästä Jobin kirjan kohdasta (edelleen Curtisin mukaan) Stalin omaksui kuinka valtaa otetaan ja kuinka sitä käytetään.

Curtis mainitsee Jahven lisäksi vielä kaksi muuta nuoren Stalinin mahdollista roolimallia. Ne ovat siinä mielessä uskottavia, että ne ovat voineet syntyä seminaariopintojen aikana.

Nämä roolimallit ovat voineet löytyä pyhimyselämäkerroista (ven. zhitie). Toinen heistä on Curtisin mukaan Nil Sorskij (1433-1508), yksi Venäjän ortodoksisen kirkon merkittävimmistä pyhistä. Hänen sanotaan olevan ensimmäinen venäläinen askeetti, jonka tiedetään siteeranneen Vladimir Leninin suosikkijaetta Raamatussa. ”Kun olimme luonanne, me määräsimme, että jos joku ei suostu tekemään työtä, hänen ei pidä myöskään syödä” (2 Tess. 3:10). Hän painotti uskovan moraalia ja spiritualiteettia, tunneperäistä uskonnollisuutta, jonka tavoitteena oli saavuttaa yhteys Jumalan kanssa. Tämän kanssa ei hänen mukaansa ollut ristiriitaista se, että munkkien oli osallistuttava luostarin erilaisiin töihin, minkä kautta pyrittiin tekemään luostareista omavaraisia, eristäytyneitä yksikköjä.

Toinen mahdollinen nuoren Stalinin esikuva oli Iosif Volotskij (1439-1515). Hänkin on merkittävä Venäjän ortodoksisen kirkon pyhä. Hän oli tyytymätön löysään moraaliin ja loivaliikkeisyyteen niissä luostareissa, joissa hän nuoruudessaan oleskeli. Hän perusti oman luostarin vuonna 1479, ja sen säännöissä oli kirkkaasti painotettu ehdotonta alistumista luostarin johtajan määräysvaltaan sekä munkkien kontrolloitua ja sääntöjen sanelemaa elämää. Hänkin piti luostareita tuotantoyksikköinä, mutta laajemmassa merkityksessä kuin Sorskij. Hän salli luostarien omistavan maata (Sorskij oli tästä täysin eri mieltä), mikä ei estänyt esimerkiksi orjatalouden harjoittamista. Myös kirkkojen rikas koristelu oli hänelle tärkeää.

Jälkimmäinen näistä kahdesta roolimalliehdokkaasta vaikuttaa Stalinille mieluisammalta ja ehkä oikeastikin historialliselta esikuvalta; hän oli ankaran johtajuusperiaatteen kannattaja. Kummaltakin ehdokkaalta löydämme myös työn ja sen tekemisen painottamisen.

Neuvostoliiton ja sosialismin rakentamiseen tarvittiin valtava määrä uhrautuvaisuutta, työtä, omistautumista ja tuottavuutta – kaikkea sitä, mistä luostarimainen askeettisuus, pidättyvyys ja maailmallisuus on kaukana. Eikö tämä historiallinen tosiasia kaada Curtisin teorian?  Ei. Curtis todistelee, että tämän yritteliäisyyden taustalla kaikuvat Uuden testamentin sanat. ” Niin kuin ruumis ilman henkeä on kuollut, niin on uskokin kuollut ilman tekoja” (Jaak 2:26). Askeettisuus osoitettiin työskentelemällä ahkerasti kieltäytymällä muusta.

Sen sijaan epätodennäköisemmältä vaikuttaa Curtisin ajatus Volotskij´sta esikuvana alaisten valvonnassa. Curtis antaa Volotskij´n elämäkerrasta ottamansa esimerkin, jossa tämä on salaa kuljeskelemassa veljestön asuinkeljojen liepeillä. Kuullessaan munkkien keskustelevan vielä iltajumalanpalveluksen jälkeen (se oli kiellettyä), Volotskij koputti keljan ikkunaan ilmaisten läsnäolonsa ja luikki tiehensä. Curtis:

”Here we have an embryonic form of Stalinism. The authority figure enforces ascetic discipline by spying at night on his subordinates. Volotsky´s way of secretly checking on the monks in his monastery is not readily distinguishable from the various manifestations of Stalin´s paranoia … There is no private space in monasteries, and in principle … there was no private space in the Soviet Union, either. Thus, the secret police were empowered to tap people´s phones and install microphones in their apartments. They could enter and search those apartments whenever they wanted.”

Itseäni tämä aikahyppy ei vakuuta. KGB ei tarvinnut toimintansa esikuvaksi luostarin johtajaa.

Vallan välineet

Curtis tarkastelee neuvostopolitiikkaa ja -historiaa vallan käsitteen läpi. Silloin hän kiinnittää huomioon vallan legitimaatioon ja vallan käyttöön. Kysymys on maskuliinisesta vallasta, vallan keskittymisestä miehille, jopa yhdelle ainoalle miehelle: Vladimir Lenin, Feliks Dzerzhinsky, Iosif Stalin, Vjatshestlav Molotov, Georgij Malenkov, Andrej Zhdanov, Lavrentij Berija, Anastas Mikojan … Curtis perustelee tätä ihmiskunnan historian maskuliinisinta vallan koaliitiota sillä, että luostareissa kaikki feminiinisyys loisti poissaolollaan ja joissa se tukahdutettiin. Vierailikohan Stalin opiskeluaikanaan Athosvuorella, jossa venäläinen Panteleimon-luostari oli juuri silloin mahtavimmillaan?

Valtaan liittyy myös niin sanottu monologisen sanan (”monological word”) käyttö, jota Curtis pohtii vallan käsitteen yhteydessä. Käsite on venäläiseltä filosofi Mikhail Bakhtinilta. Monologinen sana on yhden puhujan keskeytymätön, pitkähkö puhe. Sanat ovat voimakkaita. Sanoilla käytetään valtaa. Muiden mukana Stalin tiesi tämän hyvin. Mutta sanojen käyttöön sisältyi myös ongelma. Puhuttu sana elää vain hetken. Curtisin mukaan Stalin tiesi tämän hyvin, ja se ärsytti. Stalin tiesi, että Venäjän historia oli alati muuttuvainen, että mitä tahansa saattoi tapahtua milloin tahansa. Se, mikä oli totta hetkenä x, ei ehkä ollutkaan totta seuraavassa hetkessä. Stalinilla vaikuttaa olleen tarve vakuuttaa olevansa monologisen sanan haltija ja käyttäjä. Se selitti kenties hänen toimintaansa Zlobin-keskustelussa; hänen piti kolmeen kertaan testata politbyroon jäsenistön lojaalisuus monologisen sanan haltijalle.

Ei liene yllättävää, että Curtis katsoo Stalinin käyttämän monologisen sanan perustuvan tämän opintoihin. Koska Stalin piti itseään luostarinvanhimpana (tai kyläkoulun opettajana, Curtis), hän oli tottunut käskemään ja antamaan tehtäviä ja toimeksiantoja. Sattumalta yksi Stalinin ensimmäisistä esseistä oli nimeltään ”Venäjän sosialidemokraattinen puolue ja sen kiireelliset tehtävät”. Ja Curtis on löytävinään Stalinin monologiselle sanalle myös raamatullisen arkkityypin:

Sananl. 29:2 Kun oikeamieliset menestyvät, kansa iloitsee, kun jumalaton hallitsee, se huokaa.

Luuk 13:17 Jeesuksen vastauksen kuullessaan kaikki hänen vastustajansa olivat häpeissään, mutta kansa iloitsi kaikista ihmeteltävistä teoista, joita hän teki.

Mikä saa ”kansan iloitsemaan”? Se, että monologisella sanalla on performatiivinen voima; se saa tapahtumaan sen, mitä sanotaan:

            Jumala sanoi: ´Tulkoon valo!” Ja valo tuli. (1. Moos 1:3)

Curtis kirjoittaa Tulkoon valo -syndroomasta, jolla hän tarkoittaa muidenkin venäläisten johtajien kuin Stalinin ehkä tiedostamattaan omaksumaa uskoa siihen, että mitä he sanovat, se tapahtuu. Silloin ei tarvita neuvotteluja, konsultaatioita, selityksiä. Curtisin mukaan varsinkin keisari Nikolai II eli syndrooman mukaisesti uskoen, että keisarin sana poistaa kaikki hänen omat ongelmansa – ja kaikki Venäjän ongelmat samalla.

Monissa Venäjän aatteen aiemmissa analyysiyrityksissä on painotettu pyhä Venäjä – maallinen/ maallistunut Länsi -erottelua. Curtis ei ihmettele tätä, päinvastoin: ero selittyy hänen mukaansa samasta luostarianalogiasta. Luostari (Venäjä / Neuvostoliitto) on rajattu niin fyysisin kuin näkymättöminkin muurein muusta (läntisestä) maailmasta omaksi hengelliseksi maailmakseen. Curtis selittää ainaisen venäläisen puutteellisen infrastruktuurin samasta tulokulmasta: luostarissa ei kiinnitetty huomiota maallisiin jokapäiväisiin asioihin. Stalinin 1920-luvulta alkaen toteuttama luostareitten hävittäminen saa taas selityksen Curtisilta siten, että luostarien tuhon myötä bolshevikit ottivat luostarielämän periaatteet pois luostareista ja siirsivät ne osiksi neuvostokansalaisen kasvatusta, elämää ja moraalia.

Oletko koskaan ihmetellyt venäläisten sammumatonta kärsivälllisyyttä jonossa seisomiseen? Se selittyy sillä, että venäläiset olivat tottuneita seisomaan ortodoksisen kirkon jumalanpalveluksissa. Paljon makaaberimpi käytäntö, jonka Curtis tulkitsee perustuvan kirkosta tutuksi tulleeseen seisomiseen, on seisomisen käyttö vankien kidutuksessa, mistä on Aleksandr Solzhenitsynin autenttinen kuvaus:

”Tai sitten pannaan yksinkertaisesti seisomaan. Kuulusteltavaa voidaan seisottaa vain kuulustelujen aikana, sekin väsyttää ja murtaa. Voidaan myös antaa istua kuulustelujen aikana mutta seisottaa kuulustelujen välillä (asetetaan vartio, vartija vahtimaan, ettei kuulusteltava nojaa seinään, ja jos tämä nukahtaa ja kaatuu lattialle, vartija potkii jalkeille). Välistä jo vuorokauden seisottaminen riittää, heikentynyt ihminen todistaa mitä tahansa” (kurs. alkup.).

Esimerkkinä Stalinin johtamistavasta Curtis esittää tapauksen vuodelta 1952. Kyseessä on politbyron kokous, jossa piti päätettämän erittäin arvostetun Stalinin palkinnon myöntämisestä kirjailija Stepan Zlotinille. Kokouksen kuluessa Georgij Malenkov oli väittänyt Zlobinia isänmaanpetturiksi, koska tämä oli antautunut saksalaisten sotavangiksi.

Malenkovin sanottua sanottavansa seurasi kuolemanhiljaisuus. Stalin nousi ja alkoi mittailla huonetta ohittaen pöydän ääressä istuvat politbyroon jäsenet ja kirjailijaliiton johtajat ja pohdiskeli ääneen, ikään kuin itsekseen, mutta kaikkien kuullen: ”Annetaanko anteeksi vai ei?”. Hiljaisuus jatkui. Stalin jatkoi huoneen mittailua ja kysyi uudestaan: ”Annetaanko anteeksi vai ei?”. Edelleen hiljaisuus: kukaan ei uskaltanut avata suutaan. Stalin käveli edelleen ja kysyi vielä kerran: ”Annetaanko anteeksi vai ei?”. Lopulta hän vastasi kysymykseensä itse: ”Annetaan anteeksi”. Kaikki tajusivat, että vaakakupissa oli viattoman miehen kohtalo: joko hän voittaisi Stalin-palkinnon tai joutuisi työleirille. Vaikka kaikki kokoukseen osallistuvat kirjailijat olivat vähintään Zlobinin tuttavia, kukaan ei uskaltanut puhua hänen puolestaan, ei edes Stalinin kehotuksesta.

Konstantin) Simonov selittää: ”Meidän nähtemme ei ollut kysymys syyllisyyden anteeksiantamisesta tai rankaisemisesta, vaan siitä, uskottiinko täysin syyttömään mieheen kohdistuneeseen panetteluun”, jonka Stalin oli mitä ilmeisimmin ottanut todesta, sillä hänen näkökulmastaan ongelmana oli, saattoiko syylliselle miehelle antaa anteeksi. Muistellessaan tapausta Simonov tuli siihen tulokseen, että Stalin oli ollut koko ajan tietoinen syytöksistä Zlobinia vastaan ja että hän itse oli tarkoituksella nostanut kirjan Stalin-palkintoehdokkaaksi, jotta voisi järjestää ”empimisnäytelmänsä”. Stalin oli tiennyt, ettei kukaan uskaltaisi puolustaa Zlobinia, joten hän halusi vain osoittaa, että yksin hän päätti ihmisten kohtaloista. (teoksesta Orlando Figes: Kuiskaajat. Ihmiskohtaloita Stalinin Neuvostoliitossa, suom. Vappu Orlov & Markku Päkkilä).

Tämä tilanne, kirjoittaa Curtis, on malliesimerkki, jossa Stalin käyttää valtaansa päättää ihmiskohtalosta. Hän voisi lähettää Zlobinin työleirille. Hän voisi palkita Zlobinin korkealla kunniansosoituksella. Hän voi nöyryyttää ja hän voi palkita. Näin toimii Curtisin mielestä sadistinen luostarin johtaja. Kuitenkin hän osoittaa ”kristillistä anteeksiannon periaatetta” (Curtis) antamalla Zlobinille anteeksi jotain, mitä tämä ei edes ole tehnyt.

Lievästi uskontoa ilmassa

Curtis kiinnittää aivan oikein huomiota uskonnonkaltaiseen palvontaan, jota osoitettiin varsinkin Leninin kuoleman yhteydessä. Ne neuvostojohtajat, jotka olivat tottuneet sekulaariin maailmankatsomukseen ja elämään, eivät löytäneet surunsa ilmaisulle itkun lisäksi mitään muuta kanavaa. Sen sijaan maalaisilla, joille uskonnollisuus oli ollut jo pitkään luonteva osa elämää, ja joille kirkossa käyminen oli tuttua, reagoivat uutiseen Leninin kuolemasta tekemällä ristinmerkkejä, kumartumalla ja polvistumalla. Leninin arkun äärelle jonottaminen ei ollut heille lainkaan ongelmallista, sanoo Curtis, he olivat tottuneet seisomaan jumalanpalveluksissa tuntikausia. Nyt kun suurin osa kirkoista oli vallankumouksen myötä tuhottu tai ainakin suljettu, hartauden tunteet ja sitä ilmaisseet eleet siirrettiin edesmenneen johtajan kulttiin.

Leninin mytologisointi jatkui. Kodeissa ennen vallankumousta yleinen ikoninurkkaus sekularisoitiin. Ikonien sijaan nurkkiin asetettiin Leninin kuvia:

”The Lenin Corner was directed toward the peasant and was undoubtedly derived from the krasnyi ugolok, the icon corner of the Russian home. First of all, its name – Leninskii ugolok – was obviously calculated to evoke an attitude of reverence. This seems to have been a deliberate attempt to use a religious form to arouse political allegiance in the common people (alkup. kursivointi).”

Kuolemansa jälkeen Leninistä rakennettiin kuvaa viisaana opettajana, joka osasi ja tiesi kaiken, ja joka oli ajatellut ja muodostanut käsityksensä kaikesta ajateltavissa olevasta. Jokin epiteetti oli rakennettava myös Stalinille, tai paremminkin: hänen oli itse luotava itselleen imago.

Ehkä yllättäen Stalin rakensi tai rakennutti itsestään kuvan Opettajana. 1920- ja 1930-luvun neuvostoyhteiskunnassa ”opettaja” synnytti useimmille mielikuvan kyläkoulun opettajasta, jonka pääasiallinen työnkuva sisälsi matematiikan ja lukemisen opettamisen. Tämä sopi hyvin; niin matematiikka kuin äidinkielen alkeet ovat kouluaineita, joissa on vain oikeita ja vääriä vastauksia. Näin ollen opettajankin imago kävi yksiin luostarin johtajan kanssa. Oikean ja väärän reseptit löytyivät molemmilta. Stalinin kerrotaan usein raapustelleen sanan ”opettaja” omien papereittensa ja muistiinpanojensa marginaaleihin.

Merkillinen yksityiskohta Stalinin uralla on suhde jo kuolleeseen Leniniin. ”Testamentissaan” Lenin piti Stalinia liian raakana ihmisenä puolueen johtajaksi. Tätä insinuaatiota Stalin ei ikinä unohtanut. Lenin, johon hän oli luottanut, olikin osoittautunut petturiksi, Juudakseksi. Curtis tutkii ja tulkitsee Juudas-teemaa aika laajasti. Hän osoittaa sen, että Stalin ei toisaalta koskaan päässyt irti Leninistä, jota hän kuitenkin piti isähahmonaan, oman väkivaltaisen isänsä sijaisena. Tämä ei estänyt sitä, että heidät sijoitettiin monesti samaan propagandajulisteeseen. P.S. Golubin valmistama juliste vuodelta 1946 sisältää venäläisen ikonimaalauksen elementtejä, kuten henkilöiden asettamisen kuvaan samaan tapaan kuin pyhimykset maalattiin ikoneihin sekä symboliikan yhdistäen ne poliittisen propagandan kanssa.

Golubin julisteikoni.

Tapahtumasarja, jota Curtis ei lainkaan huomioi, sijoittuu vuosiin 1941–1945. Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon ja yllätti Stalinin totaalisesti. Venäjän ortodoksisen kirkon johtaja Sergei ryhtyi tässä tilanteessa tukemaan neuvostovaltion sotaponnisteluja. Myös Leningradin ja Novgorodin metropoliitta esitti tukensa. Stalin ei vastustanut Sergein esittämiä vetoomuksia seurakunnille, vaikka tällainen vetoomus oli tarkkaan ottaen lainvastainen; kirkko ei olisi saanut toimia kulttirakennuksiensa ulkopuolella! Vuonna 1942 kirkko lahjoitti puna-armeijalle 1,5 miljoonaa ruplaa itse keräämiään varoja. Seuraavan vuoden alussa Sergei pyysi Stalinilta lupaa avata tili valtion pankissa varoille, jotka kirkko aikoi koota panssaridivisioonan varustamista varten. Stalin suostui, mikä tarkoitti faktisesti sitä, että hän tunnusti Venäjän ortodoksisen kirkon juridisena henkilönä. Vuoteen 1945 mennessä kirkko oli lahjoittanut valtiolle kerrassaan yli 300 miljoonaa ruplaa.

Syyskuussa 1943 Stalin kutsui luokseen kolme arvojärjestyksessä ylintä piispaa. Tapaamisella oli pitkäkestoisia seurauksia: Stalin lupasi apuaan kirkolliskokouksen järjestämisessä, uusien seurakuntien, uuden seminaarin ja hengellisen akatemian perustaminen sallittiin, Pyhä Synodi perustettiin uudelleen, valtion ja kirkon suhteita hoitava neuvosto perustettiin sekä uskontolainsäädäntöä kehitettiin.

Ei ollut kulunut kuin kuusi vuotta siitä, kun Neuvostoliitossa suljettiin 8000 kirkkoa yhden ja saman vuoden aikana.

Pohdintaa

Venäjän ymmärtämisen yrityksille ei ole näkyvissä loppua vielä Jim Curtisin kirjan jälkeenkään. Hänen pääteesinsä avaa mielenkiintoisia, osin uusiakin näkökulmia Neuvostoliiton historiaan, politiikkaan ja mentaliteettiin. Curtisin deduktiivinen lähestymistapa ei kuitenkaan vakuuta. Pääteesi esitetään, sitten sille etsitään vahvistuksia – usein aika kevyehköin perustein. Esimerkiksi Raamatusta irrotetut lauseet, joiden reseptiota Stalinin mielenmaisemassa ei voida mitenkään kontrolloida, esitetään vakavasti otettavina pääteesin vahvistuksina. Niistä vedetään linjoja Stalinin politiikkaan ja johtamistapaan aika surutta.

Ehkä myös venäläisten tottumisen jonossa seisomiseen selittäminen ortodoksisen jumalanpalveluksen perinteillä tai Kremlin vertaaminen luostariin on tarpeettoman suoraviivaista asioiden yhdistämistä. Mutta tämäntyyppistä suoraviivaisuutta Curtisilla on paljon. Se onkin hänen päättelynsä vakavin ongelma, joka tuo mieleen Egon Friedellin argumentaation.

Ajatusleikkeinä mielenkiintoisia, argumenteiltaan toisinaan hataria.

Arvosteltu teos: Curtis, Jim: Stalin´s Soviet Monastery. A New Interpretation of Russian Politics. New York: Peter Lang, 2020.

***

Jim Curtis keskustelee teoksestaan podcastissa, joka on YouTubessa https://www.youtube.com/watch?v=gyPZGhNZQQ0

Muu kirjallisuus

Figes, Orlando: Kuiskaajat. Ihmiskohtaloita Stalinin Neuvostoliitossa. Siltala. Helsinki. 2011.

Karppinen, Antti: Venäjän aatetta jäljittämässä. WSOY. Juva. 1999.

Koivisto, Mauno: Venäjän idea. Tammi. Helsinki. (2001) 2022.

Lahtinen, Aarno & Laitila, Teuvo & Suttner, Ernst Chr.: Usko, toivo ja vallankumous. Kristinusko ja kirkot Neuvostoliitossa. Otava. Keuruu. 1991.

Solzhenitsyn, Aleksandr: Vankileirien saaristo I-II. Wahlström & Widstrand. Tukholma. 1974.