Mikyys ja tämyys

Pentti Saarikoski kirjoitti kerran: jokaisella on tämänsä. Kenties hänen mielessään oli samanlainen yksilöllisen elämän kunnioittaminen kuin silloin, kun hän ehdotti laulaja Dannylle, että tehkää sellainen laulu kuin ”Tahdon olla sulle hellä” – kuten musiikkineuvos Ilkka Lipsanen televisio-ohjelmassa Itse asiassa kuultuna kertoi.

Puheella tämästä on myös aatehistoriallinen tausta. Keskiajalla uskottiin, että kaikilla olioilla on ”mikä”. Mikyys on vastaus kysymykseen, mikä kukin olio on. Mikyys on latinaksi quidditas . Se vastaa kysymykseen quid eli ”mikä?”. Se on niin sanottu universaali periaate. Se viittaa yleiseen. Esimerkiksi meidän kaikkien yhteinen mikyys on se, että olemme ihmisiä.

Yksilön ydin feminiinisenä

Mutta jokaisella on myös tämänsä.  Keskiajalla tätä kutsuttiin nimellä haecceitas.  Sanan juuri on latinan tämää tarkoittava sana. Se taipuu kolmessa sijamuodossa. Ne ovat hoc, hic ja haec. Haec on feminiini eli donna mobile ynnä femme fatal ja sanan haeccaitas juuri. On kiinnostavaa, että yksilön ydintä kuvaava sana on feminiininen.

En tiedä miksi keskiajalla yksilöllisyyttä tarkoittavaan termiin valittiin juuri feminiinimuoto. Mutta voisi ajatella, että taustaoletuksena oli yksilön ailahtelevaisuus. Aristoteles ajatteli, että mies ja nainen ovat tasa-arvoisia, mutta demokraattisen keskustelun päätteeksi miehen on tehtävä päätös. Tällainen oletus esiintyy niin sanotussa vanhaeurooppalaisessa avioliittomallissa aina Karl Marxiin ja Dietrich Bonhoefferiin asti.

Uudemmassa keskustelussa puolestaan Paul Ricoeur on esittänyt, että persoonan rakenne muodostuu kolmen tason ”konfliktista”, tiedon, tahdon ja sydämen.

Sydämen konflikti koskee nautinnon ja onnellisuuden tavoittamisen ristiriitaa. Niiden paineissa sydän on ”rauhaton” Rauhattomuus muodostaa persoonan itseyden kokemuksen. Se on hauras ja manipuloitavissa sen emotionaalisen luonteen takia. Olemme sitä mitä tunnemme, mutta tunteet ovat asioita, joita emme voi olla tuntematta ja lisäksi muuttuvaisia. Emotionaalinen häivähteleväisyys puolestaan merkitsee sitä, että inhimillinen ydin on menetettävissä, koska tunteet ovat ulkoisesti johdateltavissa.

Ricoeurin analyysi esimerkiksi kirjassaan Fallible Man on kiinnostava muunnelma keskiaikaisesta keskustelusta, joka koskee inhimillisen olemuksen ydintä feminiinisen termin haecceitas näkökulmasta tulkittuna. Feminiininen juuri voisi ehkä viitata Ricoeurinkin esittämään näkemykseen, jonka mukaisesti yksilö on sitä mitä hän tuntee.

Mutta voisiko keskiaikainen tulkinta heijastaa varhaisempiakin kokemuksia?

Vanhan testamentin luomiskertomuksessa sen hepreankielisessä alkumuodossa ihminen ja nainen eroavat vain yhden vokaalin verran. 1700-luvun raamatunkäännöksessä tämä käännettiin vailla sen kummempia dynaamisuuksia termeillä ”mies” ja ”miehetär”.  Ensin luotiin Adam ja tämän nukahdettua kylkiluusta Adama. Adama ei näytä fysiologisilta ainesosiltaan eroavan Adamista. Adam tosin herättyään lausuu uskonnonhistorian parhaimman palidrominin: Madam, ’m Adam.

Joissakin teorioissa onkin esitetty, että miehen ja naisen rakkaus on kaipausta alkuperäiseen ihmisyyteen, jossa on vain yksi fysiologinen perusta, yksi liha. On kiinnostavaa, että monet ovat pitäneet ”yhden lihan” ydintä feminiinisenä.  Huomautus voi ehkä joltain osin valaista keskustelua eriytyvistä sukupuoli-identiteeteistä. Ne ovat ehkä ihmisyyden etsimistä, mutta eriytymisiä alkuperäisestä yhdestä ihmisyydestä.

Oman kiinnostavan keskustelunsa muodostaa vanhatestamentillisesta Sofiasta versonut keskustelu. Jumalan viisaus on usein samaistettu luomisen Sanaan ja Kristukseen. Toisaalta Sofia on usein tulkittu Jumalan feminiiniseksi maailmanhallinnaksi.

Esimerkiksi venäläinen sofiologinen koulukunta esitti 1800-luvun lopulla, että kolminaisuus hallitsee maailmassa feminiinisenä Sofiana, johon kristityt uudessa identiteetissä yhtyvät Äiti Venäjällä niin sanotussa sobornostissa. Teorian viimeisiä edustajia oli entinen marxilainen taloustieteilijä Sergei Bulgakov.  Hän siirtyi vallankumouksen pyörteissä Pariisin Sergein instituuttiin teologian professoriksi ja julkaisi kirjan, jonka nimi oli Sofia. Innoituksen kirja oli saanut Pyhän Viisauden eli Hagia Sofian kirkosta Istanbulissa. Tuossa vaiheessa Moskovan patriarkaatti tuomitsi sofiologisen kutsun ”kaikkien maiden feministit, liittykää yhteen” harhaopiksi.

On valaiseva ristiriidan ilmaisu, että kun länsimainen feministiteologinen liike vastustaa patriarkaalisuutta, sen ideoiden vastineita esiintyy ensisijaisesti venäläisessä ortodoksisessa uskonnonfilosofiassa.

Tämä ja mikä

Mitä on tämyys? Tämyys erottaa yksilön yleisestä mikyydestä. Kun sanomme henkilöstä, että tässä on tämä, hän ei ole vain mikä vain yksilöllinen olento, joka eroaa kaikista muista. Esimerkiksi antiikin loppuvaiheissa elänyt keisari Marcus Aurelius ilmaisi tämyyden ja mikyyden suhteen seuraavasti: Sikäli kuin nimeni on Marcus, kotini on Rooma. Mutta sikäli kuin olen ihminen, kotini on maailma.

Sen, mikä on mikä ja sen, mikä on tämä  välinen suhde on kiehtonut ihmismieltä jo ennen keskiajan oppineita ja myös meitä.

Esimerkiksi Aristoteles kertoo kirjansa Politiikka rivillä 1262 farsaloslaisesta tammasta, joka voitiin tunnistaa mikä-kysymyksen näkökulmasta yleisen hevoisuutensa perusteella hevoseksi Se oli kuitenkin niin tämä, että sille tuli antaa erityinen nimi. Annettu nimi oli ”Rehti”.  Kerron rivin numeron siksi, että entisessä maailmassa pidettiin ylistettävänä henkilöä, joka oli kirjoittanut useita rivejä. Esimerkiksi kirjassaan Merkittävien filosofien elämät ja opit Diogenes Laertios kertoo useista kuvaustensa kohteista, että hän kirjoitti niin ja niin monta riviä.

Tässä asiat ovat muuttuneet. Omana aikanamme pidetään hyvänä, jos kykenee tiivistämään sanomansa muutamaan merkkiin tai hymiöön. Se ei kyllä ole länsimaista sivistystä asian perinnäisessä merkityksessä. Ei ainakaan vastaisen ylioppilaskirjoitusten äidinkielen kokeeseen tulevan merkkivähennyksen ja monivalintatehtävien osalta. Muutoksia perustellaan sillä, että maksaa liikaa arvioida kokeita, ja näin niiden vastausten mittaa tulee merkittävästi lyhentää.

Diogenes Laertios eli Rooman valtakunnan laajentumiskaudella 200-luvulla, noin 1800 vuotta sitten. Herää kysymys, mitä on kehitys, jos tuolloin oli varaa riveihin ja nykyisin ei enää edes merkkeihin.

Aristoteleen merkintä nimellä Rehti kutsutusta tammasta liittyy asiayhteyteen, jota nykyisin sanotaan omistajuudeksi. Sanotaan, että jonkin yhteisön jåsenten tulisi kokea olevansa yhteisön omistajia. Kun Aristoteleen opettaja Platon oli väittänyt, että kaikki on kaikkien, Aristoteles piti tätä virhepäätelmänä. Jos joku sanoo, että kaikki on minun samalla kun se on myös kaikkien muiden, se  on heikommin sitovaa kuin sanoa jostakin, että se on minun tavalla jossa asia ei ole myös muiden.   Nykyinen osallistava puhe omistajuudesta, esimerkiksi sanonta, että henkilöstön tulisi olla työpaikan prosessin omistaja,  on tästä näkökulmasta sanojen ”kaikki”, ”omistaja” ja ”minun” eri käyttötapojen väärää yhteenniputtamista.

Vai olisiko  kiva, jos onnittelisin vaikkapa uunituoretta maisteria tai tohtoria  siitä , että tästä tuli valtakunnallisen prosessin omistaja? Eikö olisi osuvampaa sanoa, että tein kyllä jotakin yleistä, mutta omalla tavallani, jollakin omalla tämälläni,  ja tämä on ainutkertaista, henkilökohtaista ja onnitteluiden arvoista?

Olen viime aikoina kohdannut paljon kysymyksiä ja tunteita, jotka ovat erilaisten tämien ilmaisemia.

Näiden käsittäminen on haasteellista. En tietenkään voi kaikin osin tavoittaa sitä, mitä kunkin henkilökohtainen tämä tarkoittaa. Työnkuvani mikä-lähtöisyyden lisäksi  oma tämäni on erilainen kuin toisen ihmisen tämä. Toimin omassa tehtävässäni tasolla, jossa vastataan ensisijaisesti kysymykseen ”mikä?”. On kuitenkin tärkeää, että ensisijaisesti mikä-tason kysymyksiä käsittelevä saa muistutuksia tämä-tasosta. Ellei tätä vuorovaikutusta ole, syntyy ristiriitoja. Vain yleistä edustava, joka unohtaa yksilöllisyyden on tyranni ja vain yksityistä edustava ja yleisen unohtava, on hajottava riitapukari.

Ja vihdoin, myös yksilön suhde omaan tämäänsä valottuu pikku hiljaa. Emme tunne itseämme, mutta mitä enemmän annamme kunkin yksilöllisen tämän valottaa itseään, sitä voimakkaammaksi tulemme osallistuessamme niihin toimintoihin, jotka ovat vastauksia kysymykseen ”mikä?”. Näin elettäessä tämä ei väärällä tavalla operoi  sillä alueella, joka on mikyyden, eikä mikä siellä, joka on tämyyden.

Artikkelikuva: Diogenes Laertios. Kuva: Unidentified engraver, Public domain, via Wikimedia Commons.