Filosofi Ludwig Wittgenstein (1889–1951) kritisoi aikansa tunnettua katolista teologia, kardinaali John Francis O’Haraa (1888–1960,) siitä, että tämä tekee uskonnollisesta uskosta, esimerkiksi uskosta viimeiseen tuomioon, tieteen tai tieteellisen kysymyksen (a question of science).
Hän saa uskonnollisen uskon näyttämään järkevältä (reasonable). Jos joku on Wittgensteinin mukaan (juuri tämän takia) järjetön tai naurettava, niin se on isä O’ Hara. (LC, 57–58.) Wittgenstein sanookin: “Meistä tuntuu, että vaikka kaikkiin mahdollisiin tieteen kysymyksiin olisikin vastattu, elämänongelmiamme ei olisi vielä edes sivuttu. Tosin silloin ei olisikaan yhtään kysymystä jäljellä, ja juuri tämä onkin vastaus.” (T 6.52)
Wittgenstein kritisoi myös O’Haran sitä väitettä, että kristinusko nojautuisi historialliseen perustaan samalla tavoin kuin tavanomainen uskomus (ordinary belief) perustuu historiallisiin tosiasioihin. Uskonnollisen uskon suhteen sellaiset perustelut ovat heikkoja ja irrelevantteja, joten niitä ei ole tarpeen edes etsiä. Wittgenstein ei kuitenkaan kiellä kristinuskon historiallista perustaa sinänsä, mutta se ei ole uskonnollisen uskon kannalta oleellista. Wittgenstein toteaa tähän liittyen: ”Sanoisin, että jos kyseessä on uskonnollinen vakaumus, niin se on kaikki taikauskoa. Mutta pilkkaisin sitä, enkä väittäisi sen perustuvan riittämättömään näyttöön. Sanoisin: tässä on mies, joka huijaa itseään. Sinä voit sanoa: tämä mies on naurettava, koska hän uskoo ja perustaa uskonsa heikkoihin perusteluihin.” (LC, 57–58.)
Uskonnollisen uskon suhteen ei ole niin, ettei se olisi järkevää, vaan se ei edes ole olevinaan järkevää. Wittgensteinin mukaan mielettömyys tai järjettömyys (nonsensicality) kuuluu uskonnollisten väitteiden olemukseen (essence). (LE, 11.) Tässä Wittgenstein näyttää yhtyvän apostoli Paavalin ensimmäisen korintolaiskirjeen sanoihin: ”Jumala on kyllä osoittanut viisautensa, mutta kun maailma ei omassa viisaudessaan oppinut tuntemaan Jumalaa, Jumala katsoi hyväksi julistaa hulluutta ja näin pelastaa ne, jotka uskovat.” (1. Kor. 1:21.) Usko Jumalaan tarkoittaa elämän merkityksen ymmärtämistä. Wittgensteinin sanoin: “To believe in God means to see that life has a meaning.” (NB, 8.7.16.)
Wittgensteinin mukaan usko Jumalaan on sellaista sydämen ymmärrystä tai viisautta, joka ilmenee toivona siitä, mitä (teoreettinen) järki ei paljasta. Hän ajattelee Blaise Pascalin (1623–1662) tavoin: ”Sydän aistii Jumalan eikä järki. Sitä on usko. Sydämen eikä järjen aistima Jumala.” (Pascal 1996, 187.) Wittgensteinin ajattelussa on myös samankaltaisuutta apostoli Paavalin näkemyksen, ”[s]ydämen usko tuo vanhurskauden” (Room. 10:10), kanssa.
Wittgenstein väittää uskonnollisen uskon olevan kuitenkin luonteeltaan ”kaikkein lujinta uskoa” (the firmest of all beliefs). Se ilmenee ennen muuta siinä, että ihminen uskaltaa sen nojalla tehdä sellaista, mitä hän ei uskaltaisi tehdä perusteilla, jotka ovat hänelle paljon paremmin perusteltuja. (LC, 54.) Usko Jumalaan on ihmiselle sellainen perusvarmuus, jolla on hänen elämäänsä ohjaava ehdottoman regulatiivinen voima kuten Kant saattaisi asian ilmaista.
Uskonnollinen usko on Wittgensteinin mukaan ”järkkymätöntä uskoa” (unshakeable belief). Sille ei ole ominaista se, millaisia perusteita sille annetaan tai vedotaanko lainkaan tavanomaisiin uskomisen perusteisiin (ordinary ground for belief). Uskonnollinen usko on luonteeltaan sellaista, että se ohjaa ihmisen koko elämää. (LC, 54.) Mikään (tavanomainen) perustelu ei voisikaan olla riittävän vakuuttava tai sitova, niin että se sellaisenaan saisi ihmisen uskomaan Jumalaan ja muuttamaan elämäänsä tämän uskon varassa.
Wittgensteinin Tractatuksessa (Tractatus Logico-Philosophicus eli Loogis-filosofinen tutkielma) oleva näkemys: ”Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava” (T7), muistuttaa kirkkoisä Aurelius Augustinuksen (354–430) seuraavaa ajatusta: ”[V]oi niitä, jotka vaikenevat Sinusta, sillä nekin jotka puhuvat, ovat mykkiä.” (Augustinus 2003, 35.) Wittgensteinin näkemyksessä on myös samankaltaisuutta kirkkoisä Tertullianuksen suuhun laitettuun ajatukseen: ”Uskon, koska se on mieletöntä.” (Credo, quia absurdum est). Jumalaan uskominen ei ole kuitenkaan järjenvastaista, vaan pikemminkin ei-järjellistä.
Tractatuksen mukaan ”Miten maailma on, on täysin yhdentekevää sille, mikä on korkeampaa. Jumala ei ilmesty maailmassa” (T. 6.432.) ja mystistä (das Mystische) ei ole se ”miten maailma on, vaan että se on.” (T. 6.44.)
Wittgensteinin uskonnollisessa ajattelussa on yhteistä Immanuel Kantin (1724–1804), Søren Kierkegaardin (1813–1855), William Jamesin (1842–1910) sekä erityisesti kardinaali John Henry Newmanin (1801–1890) näkemysten kanssa.
Newman puhuu vuonna 1870 ilmestyneessä klassisessa teoksessaan The Grammar of Assent (Suostumisen tai myöntymisen kielioppi) intellektuaalisesta mielenkyvystä (illative sense) käyttää muistoja, todennäköisyyksiä, mielleyhtymiä, todistusaineistoja ja vaikutelmia ymmärtääkseen, tehdäkseen johtopäätöksiä ja uskoakseen spontaanisti ilman eksplisiittistä analyysia. (Newman 2010, 275–279; ks. myös Küng 1980, 532.) Wittgensteinin mielestä usko Jumalaan on juuri tällaista mentaalista vakuuttuneisuutta eikä propositionaalista eli väitelauseiden analyysiin perustuvan tiedon varmuutta. Uskonnolliset väitteet eivät edusta siis mitään tieteellistä varmuutta. Varmuus on propositioiden ominaisuus. Uskonnollisessa uskossa on sen sijaan kysymys vakuuttuneisuudesta, joka on mentaalinen tila. (Newman 2010, 267.)
Negatiivisen tai apofaattisen teologian mukaan Jumalasta voidaan puhua vain negaatioin. Jumalaan ei siis voida soveltaa positiivisia predikaatteja eli ominaisuuksia. Jumalallinen todellisuus on kokonaan toisenlainen kuin inhimillisen järjen avulla saavutettavissa oleva todellisuus. Voimme puhua Jumalasta maailman syynä (deismi), mutta meillä ei ole tietoa Jumalan luonnosta tai olemuksesta itsestään. Sen sijaan positiivisen tai katafaattisen teologian mukaan Jumalasta voidaan sanoa, tietää ja päätellä erilaisia asioita. Uusplatonismista vaikutteita saaneessa mystisessä teologiassa, jonka tunnetuin edustaja on 500-luvun alussa vaikuttanut Pseudo-Dionysios Areopagita, on korostettu, että jumalallinen todellisuus ylittää sen, mitä voimme ajatella tai kielellisesti ilmaista. Jumala on siis sanomaton, lausumaton, kuvaamaton (unsayable, ineffabilis). (Ks. Louth 2007, 164, 166; McGrath 2012, 264; Siponmaa, 2023, 54–66.) Näin myös Wittgenstein näyttää ajattelevan.
Wittgenstein luonnehtii kirjassaan Yleisiä huomautuksia rehellisen uskovan uskonnollista uskoa (faith) seuraavasti: ”Rehellinen uskonnollinen ajattelija on kuin nuorallatanssija. Hän näyttää kulkevan lähestulkoon ilmassa. Pohja hänen jalkojensa alla on kapein ajateltavissa oleva. Silti sillä voi todella kulkea.” (YH, 126.)
Kirjallisuus
Augustinus, Aurelius 2003. Tunnustukset. Toinen painos. Suomentanut Otto Lakka. Suomennoksen tarkistanut Yrjö-Otto Lakka. Helsinki: Sley-kirjat.
Barret, Cyrill 1991. Wittgenstein on Ethics and Religious Belief. Oxford: Blackwell.
Küng, Hans 1980. Does God Exist? An Answer for Today. (Alkuperäisteos: Existiert Gott?, 1978. Transl. Edward Quinn. New York: Doubeday & Company, Inc.
Louth, Andrew 2007. The Origins of the Christian Mystical Tradition: From Plato to Denys. Oxford: Oxford University Press.
McGrath, Alister 2012. Kristillisen uskon perusteet: Johdatus teologiaan. Suom. Satu Kantola. Helsinki: Kirjapaja.
Newman, Henry John 2010. An Essay In Aid Of A Grammar Of Assent. Internet- osoite: https://dl.icdst.org/pdfs/files4/4d93a6e051864b7398ff7ff547b7ff86.pdf (Luettu 7.7. 2025.)
Pascal, Blaise 1996. Mietteitä (Pensées). Suomentanut ja selityksin varustanut Martti Anhava. Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö.
Siponmaa, Laura 2023. Pseudo-Dionysios Areopagitan käsitys ihmisen reitistä unioon. Pro gradu -tutkielma.
Wittgenstein. Ludwig 1915–1916. Notebooks. Edited by G. H. von Wright and G.E.M. Anscombe. With an English translation by G. E. M. Anscombe. New York: Harper & Brothers Publishers. Internet-osoite: https://archive.org/details/notebooks191419100witt/page/74/mode/2up?view=theater=NB(Luettu 7.7. 2025.) = NB
Wittgenstein, Ludwig 1965. “A Lecture on Ethics.” The Philosophical Review, vol. 74, no. 1, Jan. 1965, pp. 3–12.
Wittgenstein, Ludwig 1997. Tractatus Logico-Philosophicus eli Loogis-filosofinen tutkielma. (Alkuperäisteos. Ludwig Wittgenstein. Logisch-philosophische Abhandlung, 1921, 1922 saksan- ja englanninkielisenä kirjana. suom. Heikki Nyman). Porvoo: WSOY. = T
Wittgenstein, Ludwig 1978. Lectures and Conversation on Aesthetics, Psychology and Religious Belief. Toim. Cyril Barret. Oxford: Blackwell. = LC
Wittgenstein, Ludwig 1979. Yleisiä huomautuksia. (Alkuperäisteos: Vermischte Bemerkungen, 1977). Suom. Heikki Nyman. Georg Henrik von Wrightin esipuhe: Wittgensteinin suhteesta aikaansa. Suom. Heikki Nyman. Porvoo. WSOY. = YH
.Artikkelikuvassa Ludwig Wittgenstein noin vuonna 1929. Kuva: Moritz Nähr, Public domain, via Wikimedia Commons.
