Kant oikeutetusta sodasta ja ikuisesta rauhasta

Immanuel Kant (1724–1804) oli yksi valistusajan suurimmista ajattelijoista. Kant syntyi ja eli koko elämänsä Itä-Preussin yliopistokaupungissa Königsbergissä, Venäjällä. Hänen isänsä Johann Georg Kant (1683–1746) oli hevosen valjaiden tekijä. Kantin vanhemmat olivat vakaumuksellisia pietistejä, erityisesti äiti Anna Regina Kant, o.s. Reuter (1697–1737) oli erityisen uskonnollinen ihminen. (Kuehn 2002, 26; Zweig 1999, 5–6; Kantin uskonnonfilosofiasta ks. esim. Allison 2004; Beiser 2006, Palmquist 2000; Pihlström 2010, Taneli 2015.)

Aikuistuttuaan Kant luopui pietismistä, mutta kuitenkin kunnioitti koko elämänsä ajan vanhempiensa uskonnollista näkemystä. Pietismille tyypillinen moraalin korostaminen on mitä ilmeisimmin vaikuttanut Kantin uskonnonfilosofisen ajattelun lisäksi hänen politiikan filosofiaansa ja näkemykseensä oikeudenmukaisesta sodasta ja ikuisesta rauhasta. (Forde 2000, 431; Korsgaard 1997, vii.)

Kantia voidaan pitää filosofi G. W. Leibnizin (1646–1716) seuraajana. Hän sai vaikutteita myös tähtitieteilijä Galileo Galileilta (1564–1642), matemaatikko Sir Isaac Newtonilta (1643–1727) ja (kasvatus)filosofi Jean-Jacques Rousseaulta (1712–1778). (Höffe 2004, 10; Kant 1958, 44–45.) Filosofi Christian Wolffin (1679–1754) rationalismi, joka myös inspiroi Kantia, oli vastine Rousseaun romantismille. (Kenny 2012, 573.) Wolff ei kuitenkaan ollut Kantin varsinainen opettaja, mutta Kant sai häneltä vaikutteita opettajansa, Wolffin oppilaan, Martin Knutzenin (1713–1751) vaikutuksesta. Eric Watkins pitääkin Kantia Knutzenin seuraajana, mutta Manfred Kuehn sen sijaan Alexander Gottlieb Baumgartenin (1714–1762), Kantin toisen merkittävän opettajan, seuraajana. (Watkins 2001, 153; Kuehn 2001, 11; Kuehn 2002, 8, 448.)

Kantin oikeusoppi (Metaphysische Anfangsgründe der Rechtslehre), joka ilmestyi vuonna 1797 teoksen Die Metaphysik der Sitten eli Moraalin metafysiikan ensimmäisenä osana, sai hämmästyneen vastaanoton. Nykyään tätä kirjoitusta pidetään yhtenä tärkeimmistä Kantin käytännöllisen filosofian kirjoituksista.  (Klemme 2002, xviii.) Kirjassaan Ikuiseen rauhaan (Zum ewigen Frieden), joka ilmestyi vuonna 1795, Kant esittää, että rauhanomainen globaali maailmanjärjestys edellyttää kosmopoliittista lakia (Weltbürgerrecht). (Kuehn 2002, 383.) Se on myös yksi ikuisen rauhan välttämätön, mutta ei riittävä edellytys.

Ikuiseen rauhaan herätti ilmestyessään suurta ja laajaa huomiota. Se julkaistiin nopeasti ranskaksi ilman lupaa jo vuonna 1795 ja vuotta myöhemmin teos ilmestyi luvallisesti englanniksi, ranskaksi ja tanskaksi. Syynä siihen, että Kantin kirja herätti paljon kiinnostusta, oli myös se, että rauha oli tärkeä puheenaihe koko 1700-luvulla, koska ranskalaisen Charles-Irénée Castel de Saint-Pierre eli apotti ja valtiosihteeri Saint-Pierren (1658–1743) varsin kuuluisa kirja Projet pour rendre la paix perpétuelle en Europe (Suunnitelma pysyvän rauhan saavuttamiseksi Euroopassa) julkaistiin kaksiosaisena Utrechtissa vuosina 1713 ja 1717.  On hyvinkin mahdollista, että tämä merkittävä kirjoitus olisi jäänyt unohduksiin, jos ei Rousseau olisi tehnyt siitä lyhennelmää Saint-Pierren sukulaisten ja Madame Dupinin toivomuksesta vuonna 1754.  Rousseau kokosi Saint-Pierren mutkikkaina pidetyt ajatukset yhteen ja laati niistä kommentaarin. Rauhasta keskusteltiin monissa lehdissä ja myös kirjeitse. Kant otti osaa tähän keskusteluun kirjoituksellaan Ikuiseen rauhaan. (Aissaoui 2007, 33; Lettevall 2013, 204.)

Jo ennen Kantia ja Saint-Pierreä oli puhuttu (ikuisesta) rauhasta. Vanhan testamentin ensimmäisessä Mooseksen kirjan (Genesis) paratiisikertomuksissa, profeettakirjoissa (Jesaja, Sakarja) ja erilaisissa muinaisajan kertomuksissa kultaisesta rauhan aikakaudesta. Myös Aristoteles ja epikurolaiset kirjoittivat rauhasta. Jeesuksen vuorisaarnassa (Matt.5–7) ja ylipäätään kristinuskon sanomassa tulee esiin rauhan sanoma kuten myös stoalaisten ja kyynikkojen näkemyksissä ihmisten yhtymisestä ”yhdeksi maailmanvaltioksi”. Thomas Moren Utopia (alkuperäisteos Libellus vere aureus, nec minus salutaris quam festivus, de optimo rei publicae statu deque nova insula Utopia, 1516) ja humanisti Erasmus Rotterdamilaisen Rauhan valitus (alkuperäisteos Querela Pacis,1517) ovat rauhankirjallisuuden klassikkoja.

Lisäksi Maksimilian I:n ”Ikuinen maailmanrauha” (1495), italialaisen Gentilisin (1588) sotaoikeudelliset ja alankomaalaisen Hugo Grotiuksen kansainoikeudelliset kysymykset (1625), joita Samuel Pufendorf ja Christian Thomasius kehittivät edelleen, puhuivat rauhasta.  Näiden lisäksi Henrik IV:n ministerin Sullyn herttuan (Maximilien de Béthune) muistelmat, englantilainen kveekari William Penn, valistusajan ajattelijat Jonathan Swift, David Hume ja ranskalaiset ensyklopedistit Denis Diderot, Anne Robert Jacques Turgot, Paul Henry Thiry, paroni d’Holbach, von Palthen, Emer de Vattel olivat vahvasti rauhanaatteen asialla. (Kant 2015, 6–10; ks. pasifismista Fiala 2023 ja myös Page.)

Kant – oikeutetun sodan teoreetikko

Monet kansainvälisen oikeusteorian Kant-tutkijat esittävät, ettei Kant ainoastaan ole kannattamatta oikeutetun sodan teoriaa, vaan että hän myös esittää ankaraa kritiikkiä sitä kohtaan. Kant kritisoi esimerkiksi teologi-filosofien Aurelius Augustinuksen (354–430) ja Tuomas Akvinolaisen (1225–1274) sekä humanisti, kansainvälisen oikeuden perustaja ja luonnonlain pääteoreetikko Hugo Grotiuksen (1583–1645) sotaa ja rauhaa koskevia näkemyksiä. (Orend 2005, 400.)

Kant kuitenkin kannattaa oikeutetun sodan teoriaa, vaikka hänen rauhanfilosofiansa mukaan ihmiskunnan tulee tavoitella ikuista rauhaa, joka on periaatteessa mahdollinen, vaikka ei kovinkaan todennäköinen. Kant kirjoittaa Ikuiseen rauhaan -teoksessaan seuraavasti: ”Ja vaikka sotien lopettaminen, tarkoituksen saavuttamisen kannalta, pysyisi ainaisestikin vain hurskaana toiveena, niin emmepä sentään suinkaan pettyisi omaksuessamme toimintaohjeeksemme vaikuttaa lakkaamattomasti siihen suuntaan, sillä tämä on velvollisuus.” (Kant 2015, 118, kursivointi M.T.)

Kant esittää teoksessaan Ikuiseen rauhaan (Zum ewigen Frieden, 1795), että vakinainen sotaväki (miles perpetuus) on ajan myötä lakkautettava, koska ”se uhkaa nimittäin alituisesti toisia valtioita sodalla, kun näyttää siihen aina valmiilta ja varustetulta” (Kant 2015, 23.) Kant myös toteaa, että ”kansainvälinen oikeus… tulee merkityksettömäksi, jos se tulkitaan oikeudeksi käydä sotaa.” (Kant 1995b, 105.) Kant väittää, että ”sotaa (joka on ihmissuvun vitsaus) ei voi lopettaa.” (sic!) Sota on ihmisen sorron suurinta pahuutta” ja ”kaiken hyvän tuhoaja”. ”Sota, kuten antiikin ajan ihmiset sanoivat, kaikesta huolimatta aikaansaa enemmän pahuutta kuin vähentää sitä.” (Kant 2001, 81.)

Kant sanoi sodan olevan ristiriidassa ihmisoikeuksien kanssa. Hän kirjoittaa: ”[K]un ihmisiä palkataan kuolemaan tai tappamaan toisia, näyttää siltä kuin se merkitsisi heidän käyttämistään pelkkinä koneina ja välineinä toisen (valtion) kädessä, mikä ei juuri sovellu yhteen ihmisyyden oikeuden kanssa omassa henkilössämme.” (Kant 2015, 23.) Lisäksi Kant painottaa, että ”moraalis-käytännöllinen järkemme julistaa seuraavan vastustamattoman kiellon. ”Sotaa ei saa olla, koska sodan avulla kukaan ei voi edistää oikeuksiaan.” (Kant 1995a, 174.)

Tämän takia monet tutkijat oikeusfilosofian Fernando R. Tesónin (1950–) tavoin väittävät, että Kant puolustaa äärimmäistä pasifismia (extreme pacifism).  (Tesón 1992, 90.) Tämä näkemys näyttää kuitenkin olevan virheellinen. Nimittäin, jos Kantia pidetään pasifistina, hänen tulisi vastustaa kaikkia sotia. Hänen tulisi kieltää legaalinen ja moraalinen oikeus käydä sotaa, mutta näin Kant ei ajattele, vaan hän toteaa kirjoituksessaan Rechtslehre eli Oikeusoppi (1797) seuraavasti:

”Luonnontilassa vallitseva vapaiden valtioiden alkuperäinen oikeus sotia toisiansa vastaan (minkä tarkoituksena saattaisi pitää jonkunlaisen oikeudellista lähenevän olotilan luomista) herättää ensimmäiseksi kysymyksen: mikä oikeus valtiolla on omiin alamaisiinsa, käyttääkseen heitä sotaan toisia valtioita vastaan, tuhlatakseen tai pannakseen alttiiksi siinä heidän hengensäkin, niin ettei riipu heidän omasta mielipiteestään, tahtovatko he lähteä sotaan vai ei, vaan ylipäällystö tai hallitsija saa heidät sinne lähettää?” (Kant 1995a, 55 §; ks. myös Kant 2015, 106–107.)  Kant jatkaa: ”Tämä oikeus näyttää olevan helposti selitettävissä, nimittäin sen oikeuden nojalla, että omansa (omaisuutensa) kanssa saa menetellä kuinka haluaa.” (Kant 1995a, 55 §; ks. myös Kant 2015, 107.)

Kantin mukaan siis vapaalla valtiolla on oikeus käydä sotaa toista valtiota vastaan esimerkiksi aikaansaadakseen yhteiskunnalliset olosuhteet paremmin vastaamaan oikeudenmukaisuutta.

Kant esittää, että ihmisen palkkaaminen tappamaan tai tapettavaksi on ristiriidassa ihmisoikeuksien kanssa. Tämä ei ole kuitenkaan pasifismia puolustava vaan enemmänkin palkkasoturiutta vastustava ilmaisu. Jos kansalaiset osallistuvat sotilaskoulutukseen turvatakseen isänmaansa ulkopuolista hyökkääjää vastaan, niin sitä ei voi Kantin mukaan pitää ihmisoikeuksien vastaisena toimintana.

Tähän liittyen Kant kirjoittaa: ”Aivan eri asia on [ja täten ei luultavasti ihmisoikeuksien vastaista], kun valtion kansalaisia määräaikoina vapaaehtoisesti harjoitetaan asepalvelukseen, jotta he voisivat suojella itseään ja isänmaataan ulkopuolelta tulevia hyökkäyksiä vastaan.” (Kant 2015, 23.)

Näyttää selvästi siis siltä, että Kantin mukaan on olemassa olosuhteita, joiden vallitessa valtiolla on oikeus käydä sotaa eli on olemassa oikeutetun sodan mahdollisuus, so. oman isänmaan tai valtion puolustaminen ulkopuolista väkivaltaa vastaan. Kant sanoo tämän ehkä kaikkein selkeimmin seuraavassa:

”Valtioiden luontaistilassa on oikeus sotaan (vihollisuuksiin) valtiolle luvallinen tapa valvoa oikeuttaan toista valtioita vastaan – nimittäin silloin kun se luulee kärsineensä loukkauksen tämän puolelta – omalla voimallaan, koska se ei voi tuossa tilassa tapahtua oikeudenkäynnillä (jonka avulla riitaisuudet yksinomaan sovitetaan oikeudellisessa tilassa).” (Kant 2015, 108.)

Kantin mukaan on siis olemassa joitakin sellaisia tilanteita, joiden vallitessa valtiolla on oikeus käydä sotaa, so. on olemassa oikeutetun sodan mahdollisuus. Tästä seuraa, että Kant ei voi olla ainakaan periaatteellinen pasifisti. Kun vertaa Kantin näkemyksiä esimerkiksi häntä aikaisemmin eläneen äärimmäisen pasifistin Erasmus Rotterdamilaisen ja Kantin moraalifilosofiasta ja Jeesuksen vuorisaarnasta vaikutteita saaneeseen Leo Tolstoin periaatteellisiin pasifistisiin ajatuksiin, niin huomaa eron olevan ilmeinen.

Erasmus kirjoittaa kirjassaan Rauhan valitus seuraavasti: ”Jokainen Raamatun sana… julistaa rauhan ja sovun sanomaa. Kristittyjen koko elämä on puolestaan sodan kyllästämä. Se on pelkkää raakalaismaista julmuutta, jota ei juurikaan voi parantaa eikä edes lieventää. Lakatkoot he kutsumasta itseään kristityiksi tai toteuttakoot uskontonsa opinkappaletta, sopua… Kristus ei tunnista mitään muuta merkkiä kuin sen, jonka hän itse on määrännyt: sovun.” (Rotterdamilainen 2017, 35–36.).

Tolstoi taasen rauhaa korostaen julistaa kirjassaan Omantunnon kujanjuoksu näin: ”Armeijat vähenevät ja viimein  lakkaavat olemasta vasta, kun yleinen mielipide leimaa häpeämerkillä ihmiset, jotka pelosta tai hyötyäkseen myyvät vapautensa ja astuvat armeijaksi sanotun murhaajajoukon riveihin; kun taas ihmiset –  joista nyt vaietaan ja joita jopa tuomitaan –  jotka kaikista kokemistaan vainoamisista ja kärsimyksistä huolimatta kieltäytyvät luovuttamasta vapauttaan toisten ihmisten haltuun ja rupeamasta enää tappamisen välineeksi, näkee näiden todellisessa olemuksessa: esitaistelijoiksi ja ihmiskunnan hyväntekijöiksi. Vasta silloin armeijat ensin vähenevät ja viimein kokonaan lakkaavat olemasta, ja ihmiskunnan elämässä koittaa uusi aikakausi. Ja tuo aika on lähellä.” (Tolstoi 1981, 137.)

Mutta toisaalta Kantia voidaan pitää eräänlaisena pasifistina, vaikka olisikin niin, että pasifismi on näkemys, että mikään (hyökkäys)sota ei ole tai voi olla oikeudenmukaista. Jenny Teichmanin tapaan voidaan sanoa, että ”pasifismi on sodanvastaisuutta” tai sotaoppositio vastustaa voimakkaasti ”aggressiivista sotaa”. Pasifismi ei kuitenkaan välttämättä ole ristiriidassa ”itsepuolustussodan” tai ”oikeudenmukaisen sodan” käsitteen kanssa. (Teichman 1986, 2.)

Oikeutetun sodan periaatteet à la Kant

Voimme erottaa Kantin oikeutetun sodan teoriassa seuraavat käsitteet:

1. Oikeus sotaan (jus ad bellum) 2. Oikeudenmukaisuus sodassa (jus in bello) 3. Sodanjälkeinen oikeudenmukaisuus (jus post bellum).

Kant sai oikeutetun sodan näkemyksiinsä vaikutteita roomalaiselta valtiomies, puhuja ja filosofi Marcus Tullius Cicerolta (106–43 eKr.), joka ensimmäisenä esiintoi oikeutetun sodan käsitteen ja siihen liittyvät nämä kolme vaihetta. (Newton 2020.) Kant tunsi hyvin Ciceron näkemykset. Hän luki jo kouluaikanaan Collegium Fridericianumissa monia Ciceron puheita ja myös hänen 44 eKr. kirjoittamansa teoksen De Officiis (Velvollisuuksista), joka luetaan länsimaisen poliittisen filosofian vaikutusvaltaisimpiin teoksiin. (Kuehn 2002, 48, 278.)

Oikeutetun sodan kriteerit

Kaikki seuraavat oikeutetun sodan kriteerit Kantilla esittelee Orend (2005, 422–427).

I Oikeus sotaan

1. Oikeudenmukainen syy ryhtyä sotaan:

Valtioilla ei ole oikeus käydä vain puolustussotaa, vaan vakavissa oikeuksien loukkauksissa valtio voi käyttää sotaa keinona puolustaa oikeuksiaan ja kansalaisten ihmisoikeuksia. Näin on siksi, että ei ole tehokasta kansainvälistä auktoriteettia (ei ollut ainakaan Kantin aikana).  Jokainen valtio on omillaan omien oikeuksiensa puolustamisen suhteen. (Orend 2000, 51–52; Orend 2005, 422; Kant 1995a, 167.)

2. Oikea intentio eli tarkoitusperä:

Valtio voi käydä sotaa vain, jos sen tarkoituksena on ylläpitää valtion oikeudenmukaista syytä käydä sotaa. (ks. 1.)

3. Oikea laillinen valtuutus ja julkinen ilmoittaminen tai julkipano. Tämä on mahdollista nimenomaan tasavaltaisissa valtioissa.

Sodan aloittaminen on helpompaa despotismissa ja kuningaskunnissa kuin tasavalloissa, koska tasavalloissa tulee kansalaisilta kysyä mielipide asiaan.

4. Viimeinen keino: Pitää käyttää kaikki diplomaattiset keinot ennen kuin voidaan ryhtyä sotaan.
5. Suhteellinen oikeudenmukaisuus: Oikeudenmukaisuuden periaatteista ei saa koskaan kokonaan luopua, vaan oikeudenmukaisuutta tulee aina pyrkiä toteuttamaan kaikissa olosuhteissa niin paljon kuin se suinkin on mahdollista.
6. Ristiriidattomuus ikuisen rauhan ideaalin kanssa: Koskaan ei saa unohtaa, että lopullisena tavoitteena on aina ikuinen rauha, vaikka sitä ei koskaan saavutettaisikaan.

II Oikeudenmukaisuus sodassa

7. Taistelijoiden ja ei-taistelijoiden erottelu: Siviilit ei saa olla sotavoimien kohteena.
8. Kaikenlaiset katalat keinot ovat kiellettyjä: Siviiliväestöä ei saa murhata tai orjuuttaa. Valtiot eivät saa käyttää salamurhaajia, myrkyttäjiä tai vakoojia.
9. Mitkään toimintatavat eivät saa olla ristiriidassa pitkän tähtäimen ikuisen rauhan ideaalin kanssa.

III Sodanjälkeinen oikeudenmukaisuus

10.1. Alustavat määritykset valtioiden välistä ikuista rauhaa varten:

(i) Rauhansopimuksiin ei pidä sisällyttää mitään sellaisia elementtejä, jotka liittyvät tuleviin sotiin valmistautumisiin.

”Tuommoisena se näet olisikin pelkkä aselepo, vihollisuuksien lykkäys, eikä rauha, joka merkitsee kaikkien vihollisuuksien lakkaamista ja jonka lisäliitteenä käsite ikuinen on jo epäilyttävää liikasanaisuutta” (Kant 2015, 20.)

(ii) Olemassa olevilta itsenäisiltä valtioilta ei tule riistää itsenäisyyttä rauhanomaisin keinoin.

”Valtio ei näet ole (kuten esim. se maa-ala, jolla se sijaitsee) mikään omaisuus. Se on sellaisten ihmisten yhdyskunta, jotka (sic) eivät ole kenenkään muun kuin itsensä käskettävissä ja käytettävissä.” (Kant 2015, 22.)

(iii) Vakinaisesta sotaväestä (miles perpetuus) eli pysyvistä armeijoista on vähitellen luovuttava.

”Se [vakinainen sotaväki] uhkaa nimittäin alituisesti toisia valtioita sodalla, kun se näyttää siihen aina valmiilta ja varustetulta”… ja koska varusteluun käytetyt kustannukset tekevät rauhan vielä rasittavammaksi kuin lyhyen sodan, aiheuttaa vakinainen sotaväki suorastaan hyökkäyssotia, jotta päästäisiin tuosta painajaisesta.” (Kant 2015, 23.)

(iv) Ulkopoliittisiin tarkoituksiin ei tule ottaa valtionvelkaa.

Tämä aiheuttaa ongelmia ikuiselle rauhalle ja ylipäätään rauhalle. ”…semmoisena se [valtionvelka] on vaarallinen rahavalta, tarjotessaan sodankäyntiä varten varat, jotka ovat suuremmat kuin kaikkien muiden valtioiden varat yhteensä ja jotka loppuvat vasta joskus tuonnempana suoritusten langetessa.” (Kant 2015, 24.)

Jos joku valtio toimii näin, niin ”ovat toiset valtiot ainakin oikeutettuja liittoutumaan mainitunlaista valtiota ja sen julkeutta vastaan.” (Kant 2015, 25.)

(v) Mikään valtio ei saa sekaantua toisen valtion perustuslakiin tai hallintoon.

Kantin mukaan toisen valtion sisäisiin ongelmiin ei löydy perusteita puuttua.

”Sillä mikäpä sen siihen oikeuttaisi? Se pahennusko, jota joku valtio herättää toisen valtion alamaisissa? ” (Kant 2015, 25.) Mutta niin kauan kuin tuo [valtion] sisällinen riita ei ole vielä päässyt ratkaisuunsa, olisi tuollainen ulkovaltain sekaantuminen kumminkin loukkaus sellaisen kansan oikeuksia vastaan, joka kamppailee vain oman sisällisen sairautensa kourissa; semmoisena se olisi jo itsessään pahennus ja tekisi kaikkien valtioiden itsenäisyyden epävarmaksi.” (Kant 2015, 26.)

(vi) Sotatilassa ovat kiellettyjä toimet, jotka vaikeuttavat vihollisuuksien lopettamista tulevaisuudessa.

 ”Käydessään sotaa toisen valtion kanssa älköön mikään valtio antautuko sellaisiin vihollisuuksiin, joista on välttämättömänä seurauksena, että keskinäinen luottamus tulevana rauhan aikana käy mahdottomaksi. Semmoisia ovat salamurhaajain (percussores) ja myrkynsekoittajain (venefici) käyttäminen, antautumissopimuksen rikkominen, maanpetoksen (perduellio) järjestäminen siinä valtiossa, jota vastaan soditaan, ym.” (Kant 2015, 26.)

Sotivien osapuolien luottamus ja romahtaminen pitää estää ja se, ettei rauha vesity ja sota muutu tuhoamissodaksi. Myöskään ns. rankaisusotaa ei voi hyväksyä valtioiden välillä, ”koska niiden kesken ei ole olemassa mitään ylemmän ja käskynalaisen suhdetta.” (Kant 2015, 27.)

10.2. Lopulliset määritykset valtioiden välistä ikuista rauhaa varten:

”Rauhan tila toistensa rinnalla elävien ihmisten kesken ei ole luonnontila (satus [status, M.T.] naturalis), joka päinvastoin on sodan tila, so. vaikka ei alinomaa puhkeakaan vihollisuuksia, niin ne ovat kuitenkin aina uhkaamassa. Rauhan tila on siis luotava; sillä vihollisuuksitta oleminen ei vielä ole takeena siitä, ja jollei turvallisuutta takaa toinen naapuri toiselleen (mikä taas voi tapahtua ainoastaan lainalaisessatilassa), voi jompikumpi heistä kohdella toista vihollisena, haastettuaan hänet vihollisuuksiin.” (Kant 2015, 30.)

Kant näyttää korostavan positiivista rauhaa eli on luotava rauhan rakenne, siis aikaansaatava yhteiskuntaan sellaiset oikeudenmukaiset olosuhteet, ettei ole syytä sotia. Rauha ei ole Kantin mukaan siis ”vain” sodan poissaoloa (negatiivinen rauha). Toisaalta hän ei itsekään näytä aina uskovan positiivisen rauhaan. Mutta siihenkin kuten ikuiseen rauhaan tulee kuitenkin lakkaamatta pyrkiä ja uskoa tai ainakin yrittää tosissaan uskoa.

(i) Jokaisen valtion valtiojärjestys (valtiomuoto) on tasavaltainen. Sota on luonnontila. Siitä on päästävä oikeudelliseen tilaan, mieluiten tasavaltalaiseen valtiomuotoon.

(ii) Kansainoikeus tulee perustua vapaiden valtioiden valtioliittojärjestelmään (vrt. YK, EU.)

Sota näyttäytyy Kantin mukaan kehityksenä kohti rauhaa.  Kun kulttuuri täydellistyy, niin se ja luonto ohjaavat yhdessä ihmistä sodan välityksellä ymmärtämään sodan mielettömyyden ja perustamaan kansainliiton. (vrt. YK).

(iii) Maailmankansalaisoikeus on rajoitettava universaalin tai yleisen vierasystävyyden vaatimuksiin.

”Tässä … ei ole puhe ihmisystävällisyydestä, vaan oikeudesta, ja tällöin merkitsee vierasystävyys (vieraanvaraisuus) muukalaisen oikeutta olla saamatta osakseen vihamielistä kohtelua toiselta sentähden [sic], että hän saapuu tämän toisen alueelle.” ”Vierasoikeutta ei tulokas voi vaatia … vain käymäoikeutta…” (Kant 2015, 42–43.)

Kantin oikeutetun sodan teorian näkemys eroaa perinteisistä oikeutetun sodan teorioista ennen muuta siinä, että se korostaa sitä, että oikeudenmukaisuuden tulee toteutua myös sodan jälkeen. Näin ollen se pyrkii tehokkaasti ehkäisemään uusien sotien syntymistä niin paljon kuin se on mahdollista. Koska tähtäimessä on ikuinen rauha, niin se auttaa suuntaamaan myös sotatoimet niin, että ainakin periaatteessa ikuisen rauhan toteutuminen on mahdollista. Kantin sanoin

”… niin on itse ikuinen rauha (koko kansainoikeuden lopullinen päämäärä) tosin aate, joka ei ole toteutettavissa. Näin ei ole sitä vastoin niiden perusaatteiden laita, jotka tähtäävät ikuiseen rauhaan, joiden mukaan on pyrittävä muodostamaan sellaisia valtioyhtymiä, jotka edistävät yhtämittaista lähenemistä päämäärää kohti, vaan tämä tehtävä, mikäli se perustuu velvollisuuteen ja niin ollen myös ihmisten ja valtioiden oikeuteen, on epäilemättä mahdollinen toteuttaa.” (Kant 2015, 116. Kursivointi M.T.)

Kant puhuu Ikuiseen rauhaan -kirjassaan myös rauhan oikeudesta. Hänen mukaansa ”[r]auhan oikeuson: 1) oikeus olla rauhassa, kun naapuristossa on sota eli puolueettomuuden oikeus; 2) oikeus turvauttaa itselleen solmitun rauhan jatkuvaisuus, so. oikeus takeisiin; 3) useampien valtioiden keskinäisen yhtymisen (liittoutumisen) oikeus, puolustautuaksensa yhdessä mahdollisia ulkonaisia tai sisäisiä hyökkäyksiä vastaan, mutta ei liittoutuaksensa hyökkäystä tai sisäistä suurenemista varten.” (Kant 2015, 114.)

Muutamia lisähuomioita aiheeseen

Kantin oikeutettua sotaa koskeva teoria näyttää olevan melko koherentti ja moraalisesti ja poliittisesti puolustettava näkemys. Se on systemaattinen ja ajatuksia herättävä eettinen selonteko tai perustelu sodan ja rauhan etiikasta. On varsin tärkeää ymmärtää teorian puutteista huolimatta se, että Kantilla todellakin on oikeutetun sodan teoria. Kant edustaa ja on kehittänyt kiinnostavasti oikeutetun sodan teoriaa, joka yhä inspiroi filosofeja ja muita sodan ja rauhan tutkijoita.

Merkittävää on myös se, että Kantin näkemys ikuisesta rauhasta ja moraalin metafysiikasta lisää julkisoikeuden uuden kategorian, kosmopoliittisen oikeuden. Kosmopoliittisen lain tai oikeuden (Weltbürgerrecht) tulisi korvata klassinen kansojen välinen laki (Völkerrecht) sellaisella, jossa todetaan ihmisten oikeudet maailmankansalaisina. (Kuehn 2002, 383.)

Kant teki siis (uuden) erottelun kansainvälisen ja kosmopoliittisen oikeuden välillä. Kansainvälinen oikeus koskee valtioita ja on niiden välistä lakia, siis se säätelee niiden välistä vuorovaikutusta. Kosmopoliittinen oikeus sen sijaan koskee yksilöitä ”maailmankansalaisina”. Se ei ota huomioon kansallista asemaa ja säätelee valtioiden ja vierasmaalaisten yksilöiden suhteita. (Kleingeld 2013, 154–155.)

Kantin näkemys oikeudesta, politiikasta ja historianfilosofiasta on ilmeisesti sidoksissa hänen moraalifilosofiseen ajatteluunsa. Hän katsoo, että juridiset velvoitteet ovat moraalivelvoitteen alalaji. Järkevä tahto, ei voima eikä Jumalan käskyt, on lain perusta. (Walsh 2006, 29.)

Kant kutsuu lyhyessä esseessään ”Idee zu einer allgemeinen Geschichte in weltbürgerlicher Absicht”(1784) ihmisten toimintaa ”epäsosiaaliseksi sosiaalisuudeksi”. Ihmiset tarvitsevat toistensa yhteiskuntaa ja myös apua, vaikka ihmiset ovatkin luonnostaan ​​individualisteja ja egoisteja. (Walsh 2005, 29.)

Kant ajattelee ihmisten ”epäyhteisöllisen yhteisöllisyyden” (ungesellige Geselligheit) olevan antagonismia. Ihmisellä on myötäsyntyinen ”taipumus etsiytyä yhteiskuntaan, vaikka toisaalta hänellä on ”suuri halu eristäytyä muista”: koska hän havaitsee itsessään samalla epäyhteisöllisen tavan tehdä päätöksiä pelkästään oman mielensä mukaan, niin hän odottaa ”kaikkialla vastarintaa, aivan kuten hän itse tietää olevansa taipuvainen vastustamaan muita.” (AA6, 228; Simon 2013, 215.)

 Oikeuspositivisti Hans Kelsenin (1986, 445) mielestä Kantin kirjaa Grundlegung zur Metaphysik der Sitten (Moraalin metafysiikan perustus) voidaan pitää täydellisimpänä ilmaisuna klassisessa lainopissa, sellaisena kuin se oli kehittynyt 1600- ja 1700-luvuilla protestanttisen kristinuskon perustalta.

Kantin kosmopoliittisten ajatusten on tarkoitus muodostaa osa kansalaisuskontoa (civil religion), joka olisi samanlainen kuin James Madison, Thomas Jefferson ja muut Yhdysvaltain perustuslain luojat ajattelivat. (Kuehn 2002, 385.)

Kantin näkemys on viime kädessä poliittista idealismia, jossa suurimman hyvän saavuttaminen ei ole jotain, mikä saavutetaan toisessa maailmassa, vaan se on tehtävä, joka on suoritettava täällä maan päällä. (Kuehn 2002, 385.) Kant esittääkin, että on välttämätöntä tulkita uskonnolliset ideat uudelleen, jotta ne sopivat ihmiskunnan tarpeisiin. (Kuehn 2002, 385.)

Kantin rauhaa koskevissa näkemyksissä on selviä viitteitä siihen, mitä rauhanmääritelmissä on pitkään korostettu eli eroa negatiivisen ja positiivisen rauhan välillä. Negatiivinen rauha on väkivallan tai sodan puuttumista, kun taas positiivinen rauha kattaa yhteistyökykyiset, rauhalliset ja harmoniset suhteet ja laajemmatkin huolenaiheet koskien ihmisten kukoistamista ja integraatiota eli sitä, että yhteiskunnissa vallitsee sellaiset oikeudenmukaiset olosuhteet, ettei sotimiselle ole mitään syytä. (Fiala 2023, ks. myös Galtung 1969; Boersema 2017.)

Lopuksi

Kantin kirja Ikuiseen rauhaan kehittää ikuisen rauhan ja oikeutetun sodan ajatusta kahdessa osassa, kahdessa lisäyksessä ja pitkässä liitteessä. Osa I sisältää alustavat artiklat ikuisesta rauhasta valtioiden välillä mukaan lukien artiklat, jotka julistavat, että ei pitäisi olla rauhansopimusta, jossa on salainen materiaalivaraus toista sotaa varten (artikla 1)  ja että valtiot eivät ole sellaisia ”asioita”, jotka voisivat omistaa toisiansa (artikla 2), ja ettei saa olla pysyviä armeijoita (artikla 3), ei kansallista velkaa (artikla 4), ei saa puuttua väkisin minkään muun valtion hallituksen perustuslakiin (artikla 5) eikä saa käyttää äärimmäisiä toimenpiteitä sodan sattuessa. (artikla 6)

Kirjan osa II muotoilee lopulliset artiklat ikuiselle rauhalle valtioiden välillä. Ensimmäinen niistä on se, että kaikkien valtioiden valtiomuodon tulisi olla tasavalta. Sen perustuslaki perustuu kolmeen periaatteeseen, nimittäin 1) yhteiskunnan jäsenten vapauden periaatteeseen yksilöinä, 2) periaatteeseen, jonka mukaan kaikki yhteiskunnan jäsenet ovat subjekteina riippuvaisia ​​yhdestä lainsäädännöstä, ja 3) kaikkien kansalaisten yhdenvertaisuuden periaatteeseen.

Vaikka Kant ei haluakaan sekoittaa tätä tasavaltalaista perustuslakia demokraattiseen perustuslakiin, kuten ”tavallisesti tapahtuu”, ja vaikka hän tunnistaa demokratian tietyin tavoin jopa despoottiseksi järjestelmäksi, on selvää, että hänen näkemyksensä tasavallasta on yhteensopiva tiettyjen demokratian muotojen kanssa. (Kuehn 2002, 383–384.) Kantin keskeinen ajatus tasavallasta on nimittäin se, että tasavalta perustuu toimeenpanovallan erottamiseen lainsäädäntövallasta.

Toiset lopulliset artiklat sanovat, että ”Kansakuntien oikeus perustuu vapaiden valtioiden federalismiin.” Tämän näkemyksen Kant oli muotoillut jo aikaisemmissa esseissään. Kolmas artikla esittää, että ”kosmopoliittinen oikeus on rajoitettava yleisen vieraanvaraisuuden ehtoihin.” (Kuehn 2002, 384.)

Ensimmäisessä kirjansa lisäyksessään Kant käsittelee ikuisen rauhan takuuta, joka tulee hänen mukaansa huolenpidosta. Toinen lisäosa tarjoaa salaisen rauhanartiklaan, joka vastaa väitettä, että sotaan aseistautuneiden valtioiden on otettava huomioon filosofien periaatteet olosuhteista, jotka mahdollistavat julkisen rauhan. Vaikka ei voida kohtuudella odottaa, että kuninkaat tulisivat filosofeiksi, heidän ei myöskään pidä hiljentää filosofeja. (Kuehn 2002, 384.)

Filosofien pitäisi saada puhua julkisesti. Tällä vetoomuksella on tietenkin Kantille hyvin henkilökohtainen merkitys. Kant uskoi täyttävänsä velvollisuutensa puhumalla ja kirjoittamalla. Kantin kosmopoliittisuutta koskevasta käsityksistä keskustellaan edelleen kiivaasti. Jotkut pitävät niitä ”eurosentrisinä illuusioina” ja toiset ylistävät niitä vastauksena ihmiskunnan selviytymisongelmaan. Tulevat sukupolvet saanevat selville, kumpi näkemys on oikea. (Kuehn 2002, 384.)

Kant hylkäsi aikaisemmat kieltämättä rotuhierarkkiset ja kolonialistiset näkemyksensä 1790-luvun teoksissaan. Ikuisessa rauhassa hän selvästi kieltää toisten maiden siirtomaiksi valloittamisen. (Kleingeld 2013, 155–156; Kant 2015, 44.)

Kant tuomitsi myös Moraalin metafysiikassa monta kertaa orjuuttamisen sallimatta poikkeuksia. Hänen esityksensä kosmopoliittisesta oikeudesta sisältää toiveen siitä, että ”[t]ällä tavalla saattavat etäiset maanosat päästä rauhallisesti toistensa kanssa suhteisiin, jotka lopulta voivat tulla yleisesti lainalaisiksi ja siten vihdoin johtaa ihmissukua yhä lähemmäksi yhteismaailmallista järjestysmuotoa.” (Kant 2015, 44; Kleingeld 2013, 157–158.)

Kantin Ikuisen rauhan perusteella on selvää, ettei hän pitänyt itseään niinkään preussilaisena vaan maailmankansalaisena.  Kant oli iloinen siitä, että hän eli aikana, jolloin ihmiskunnan historiassa tapahtui merkittäviä muutoksia (esimerkiksi Ranskan vallankumous). Hän otti kantaa muutoksista johtuviin tärkeisiin kysymyksiin ja yritti vaalia sitä, mikä niissä oli hyvää. Ollaanpa Kant teoksesta mitä mieltä tahansa, niin se on varmaa, että Kant onnistui sanomaan sodan ja rauhan kysymyksistä jotakin pysyvästi tärkeää. (Kuehn 2002, 384–385.)

Kantin ajattelu esiintuo kansainvälisen oikeuden ja kansojen välisen liiton tärkeyden. Hän on aikaansa edellä. Kantin ajattelussa on siemeniä Kansainliiton ja jopa YK:n ajatuksista.  Myös se, ettei oikeudenmukaisuuden ei tule toteutua vain sotaan ryhtymisen yhteydessä ja sodassa, vaan myös sodan jälkeen, on äärimmäisen tärkeää ja juuri nyt – aina – ajankohtaista.

Kiitän teoreettisen filosofian dosentti Jari Palomäkeä erittäin inspiroivasta filosofian opetuksesta vuosien saatossa ja kaikesta kannustuksesta.

Lähteet ja kirjallisuus

Aissaoui, Alex 2007. Rousseaun vähän tunnettu kansainvälisen politiikan klassikko. Tieteessä tapahtuu, 25 (6).  https://journal.fi/tt/article/view/288

Allison, Henry E. 2004. Kant`s Transcendental Idealism. – An Interpretation and Defense. New Haven & London: Yale University Press.

Beiser, Frederick C. 2006. Moral Faith and the Highest Good. – The Cambridge Companion to Kant and Modern Philosophy. Toim. Paul Guyer. Cambridge: Cambridge University Press, 588–629.

Boersema, David, 2017. “Positive and Negative Peace” in The Routledge Handbook of Pacifism and Nonviolence, Andrew Fiala, (ed.), New York: Routledge.

Fiala, Andrew 2023. ”Pacifism”, The Stanford Encyclopedia of Philosophy, Edward N. Zalta & Uri Nodelman (eds.). https://plato.stanford.edu/archives/fall2023/entries/pacifism.

Forde, Gerhard O. 2000. Luterilaisuus. – McGrath, Alister E. Modernin teologian ensyklopedia. Suom. Satu Norja & Kia Sammalkorpi-Soini Helsinki: Kirjapaja, 430–435.

Galtung, Johan, 1969. “Violence, Peace, and Peace Research” The Journal of Peace Research, 6(3): 167–191.

Höffe, Otfried 2004. Immanuel Kant. Översätting Fredrik Linde. Stockholm: Thales.

Kant, Immanuel 1902–1983, Die Metaphysik der Sitten. Kants gesammelte Schriften. 29 nidettä. Berlin: Deutschen Akademie des Wissenshaften/De Gruyter, 1902–1983. (=AA), 203–493. (=AA6).

Kant, Immanuel 1958. De mundi sensibilis atque intelligibilis forma et principiis. Über die Form und die Prinzipien der Sinnen- und Geisteswelt. Philosophische Bibliothek Band 251. Auf Grund des lateinischen Textes der Berliner Akademie- Ausgabe neu übersetzt und mit Einleitung und Anmerkungen herausgegeben von Klaus Reich. Hamburg: Felix Meiner.

Kant, Immanuel 1995a. The Metaphysics of Morals. Part One: The Doctrine of Right. Translated by H. Nisbet. In H. Reiss (ed.) Kant: Political Writings. Cambridge: Cambridge University Press.

Kant, Immanuel 1995b. Perpetual Peace: A Philosophical Sketch. Translated by H. B. Nisbet. In H. Reiss (ed.) Kant: Political Writings. Cambridge University Press.

Kant, Immanuel 2001. Religion within the Boundaries of mere Reason. Translated by Geoerge di Giovanni. In the Cambridge Edition of the Works of Immanuel Kant. Religion and Rational Theology. Translated and edited by Allen W. Wood & George di Giovanni. Cambridge: Cambridge University Press, 39–215.

Kant, Immanuel 2015. Ikuiseen rauhaan. Valtio-oikeudellinen tutkielma. Suom. Jaakko Tuomikoski. Helsinki: Into.

Kelsen, Hans 1986. General Theory of Law and State. Translated by Anders Wedberg. Cambridge –Massachusetts: Harvard University Press.

Kenny, Anthony 2012. Wolff and Lessing. Teoksessa Antony Kenny. A new History of Western Philosophy. Oxford: Clarendon Press, 573–576.

Kleingeld, Pauline 2013. Kantin muuttuva rotukäsitys. Teoksessa Immanuel Kantin filosofia. (Toim. Vesa Oittinen ja suom. Ilmari Jauhiainen). Helsinki: Gaudeamus Helsinki University Press, 144–161.

Klemme, Heiner F. 2002. Introduction. In the International Library of Critical Essays in the History of Philosophy. Immanuel Kant. Volume II. Practical Philosophy. Edited by Heiner F. Klemme and Manfred Kuehn. Dartmouth: Ashgate, xi–xxx.

Kuehn, Manfred 2001. Kant`s Teachers in the Exact Sciences. In Watkins, Eric (ed.) Kant and the Sciences. Oxford: Oxford University Press, 11–30.

Kuehn, Manfred 2002. Kant. A Biography. Cambridge: Cambridge University Press.

Korsgaard, Christine M. 2006. Introduction. Teoksessa Immanuel Kant. Groundwork of the Metaphysics of Morals. Trans. and ed. by Mary Gregor. With an Introduction by Christine M. Korsgaard. Cambridge: Cambridge University Press, vii–xxx.

Lettevall, Rebecka 2013. Politiikan filosofia Kantilla. Teoksessa Immanuel Kantin filosofia. (Toim. Vesa Oittinen ja suom. Pentti Määttänen). Helsinki: Gaudeamus Helsinki University Press, 191–206.

Newton, Michael A. 2020. Jus Post Bellum and Proportionality. https://doi.org/10.1093/oso/9780198823285.003.0005, pages 79–96.

Orend, Brian 2000. War and International Justice: A Kantian Perspective. Waterloo: Wilfrid Laurier University Press.

Orend, Brian 2005. Kant`s Just War Theory. In Kant and Law. Edited by Sharon Byrd & Joachim Hruscka. Burlington: Ashgate, 399–429.

Page, James (julkaisuvuotta ei mainittu). Philosophy of Peace. The Internet Encyclopedia of Philosophy, ISSN 2161-0002, https://iep.utm.edu/, today’s date. https://iep.utm.edu/peace/

Palmquist, Stephen R. 2000. Kant`s Critical Religion. Volume Two of Kant`s System of Perspectives. Aldershot: Ashgate.

Pihlström, Sami 2010. Uskonto ja elämän merkitys. Näkökulmia uskonnonfilosofiaan. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura.

Rotterdamilainen, Erasmus 2017. Rauhan valitus. Suom. Kati Kärkkäinen. Helsinki: Into Kustannus Oy.

Simon, Josef 2013. Etiikan ja oikeuden perustava erottelu ja politiikan aika Kantin filosofiassa. Teoksessa Immanuel Kantin filosofia. (Toim. Vesa Oittinen ja suom. Ilmari Jauhiainen). Helsinki: Gaudeamus Helsinki University Press, 207–225.

Taneli, Matti 2015. Kantin moraalinen järjenuskonto. Uskonnonfilosofian pro gradu – tutkielma. Helsingin yliopisto. Teologinen tiedekunta.

Teichman, Jenny 1986. Pacifism and the Just War. Oxford: Basil Blackwell.

Tesón, Fernando R. 1992. The Kantian theory of International Law. Columbian Law Review 92.

Tolstoi, Leo 1981. Omantunnon kujanjuoksu. Kirjoituksia rauhasta ja kansalaistottelemattomuudesta. Suom. Esa Adrian. Porvoo – Helsinki – Juva: WSOY.

Zweig, Arnulf 1999. Introduction. – The Cambridge Edition of the Works of Immanuel Kant. Immanuel Kant. Correspondence. Translated and edited by Arnulf Zweig. Cambridge: Cambridge University Press, 1–42.

Walsh. W. H. 2006. Entry: Kant, Immanuel. In Encyclopedia of Philosophy. Volume 5. Editor of Chief Donald M. Borchert. Farmlington Hills: Thomson & Gale, 8–33.

Watkins, Eric 2001. Kant`s Justification of the Laws of Mechanics. – Watkins, Eric (ed.) Kant and Sciences. Oxford: Oxford University Press, 136–159.