Marraskuun lopussa, 1. adventtina televisioitiin messu, jossa oli mukana sekä sambamusiikkia että tanssijoita. Siitä nousi meteli, joka ylsi jopa Helsingin Sanomien yleisönosastoon asti. Erittäin ikäviä kommentteja näin netissä, vaikka en käynyt lukemassa kuin kolmea Facebook-tiliä.
Olen siitä saakka miettinyt, miksi jotkut ihmiset ottavat itselleen oikeuden käyttäytyä todella aggressiivisesti? Miksi muiden pitäisi kuunnella ja sietää heitä? Miksei näitä ihmisiä niin sanotusti panna järjestykseen? Onko se ylipäätään mahdollista?
Erityisen kiinnostavaa on, miksi maltillisemmin ajattelevat sietävät todella huonoa ja ilkeää käytöstä? Miksi suostutaan kuuntelemaan/lukemaan todellisia ilkeyksiä, tuomitsemisia ja jopa helvettiin toivottamisia? Miksi suostutaan kynnysmatoiksi, että kaikki saavat ilmaista näkemyksensä olivat ne miten hävyttömiä tai epäoikeudenmukaisia tahansa?
Ilmiö on vanha ja se on askarruttanut minua kymmeniä vuosia.
Opiskelijana pidin kerran seurakunnan raamattupiiriä. Käsiteltävänä oli yksi luku jostain Paavalin kirjeestä. Olin valmistautunut lukemalla kommentaaria, jos joku haluaisi tehdä tekstiin liittyvän aikahistoriallisen kysymyksen.
Kokoontumisessa kävi selväksi, että vakiintuneessa joukossa oli pari henkilöä, jotka hallitsivat keskustelua. Heillä oli mielipiteitä ja näkemys siitä, miten Raamattua piti lukea ja mitä asioita siitä nostaa esiin. He edustivat varsin tiukkaa tulkintaa.
Sitä olisi mielestäni voinut hieman avartaa. Yritykseni kuitenkin tyrmättiin, ja tyydyin heidän tapaansa nähdä asiat. Muut piirissä mukana olleet eivät esittäneet poikkeavia näkemyksiä.
Kun tilaisuus oli loppu, luokseni tuli muutamia osallistujia. He halusivat kysyä vielä jotain ja kertoivat samalla, etteivät he ajattele kuten keskustelua hallinneet henkilöt. Kun kysyin, miksi he eivät olleet sanoneet mitään, sain selityksen, ettei sellainen kannattanut. Ryhmään hyväksyttiin vain yhdenlaisia mielipiteitä.
Ahtaasti ajattelevat määrittivät keskustelun ja näkemysten rajat. Muut olivat hiljaa. Jos joku uskaltautui olemaan eri mieltä, hänet pantiin järjestykseen – usein varsin kärjekkäästi.
Silloin jäin miettimään, millä oikeudella kaikkein jyrkimmin ajattelevat ihmiset saavat hallita keskustelua. Miksi muut vaikenevat, eivätkä esitä toisenlaisia näkemyksiä?
Tämän tapauksen jälkeen olen huomannut, että vastaava käyttäytyminen on kirkossa ja seurakunnissa edelleen yleistä. Se näkyy jopa kirkolliskokouksessa, jossa ihmiset ovat kohtalaisen maltillisia. Sielläkin ahtaasti ajattelevat käyvät kertomassa selkein sanoin, mitä mieltä ovat käsiteltävästä asiasta. Avarammin ajattelevat säästelevät sanojaan ja esittelevät näkökantojaan ymmärtäväisemmin sanakääntein.
Omakohtaisesti sain asiasta opetuksen kesällä 2000. Olin aloittanut Sana-lehden päätoimittajana ja lehdessä julkaistiin juttu joogasta. Tiesin, että se oli hieman uskaliasta, mutta juttu oli tasapuolinen ja asiallinen.
Nousi hirmuinen meteli. Puhelimet soivat, kirjeitä tuli ja minua syyllistettiin viimeisen päälle.
Aluksi en käsittänyt mitään. Juttuhan oli ihan tavallinen. Siinä oli haastateltu joogan harrastajaa, joogaopettajaa ja joogaan varautuneesti suhtautuvaa.
Kesti muutaman päivän ennen kuin tajusin mistä oli kyse. Lehdessä ei ollut mahdollista kirjoittaa joogasta mitään positiivista. Ainoastaan sen tuomitseva juttu olisi kelvannut suuttuneille.
Melske kesti varmaan pari viikkoa. Kokemus oli niin raju, että sain siitä ikuisen vahingon sielulleni. Tulin myös oppineeksi jotain tärkeää niin sanotusta kristikansasta, sen syvästä padotusta vihasta ja huonosta käytöksestä.
Syyllistäminen oli valtaisaa: ”En voi ymmärtää, miten Sana-lehti voi julkaista tällaisen jutun”. Puhelimessa itkettiin ja raivottiin, uhattiin tilausten lopettamisilla ja minulle jopa lähetettiin peili, jotta saisin katsoa, millainen on väärin opettava ihminen.
Olin ollut silloin jo liki 30 vuotta toimittajana, mutta en koskaan tavannut moisia ihmisiä. Tuntui että he olivat kuusivuotiaan tasolla ja yhtä raivoisia kuin uhmaikäiset lapset.
Saman ilmiön kohtasin viime adventtina. Yhtä raivokkaita, tuomitsevia ja tuhoavia kommentteja saivat niskaansa kaikki, jotka kehtasivat ymmärtää, miksi Paavalin kirkon messuun oli otettu mukaan brasilialaisesta sambakarnevaalista muistuttavia tanssivia ihmisiä.
Eniten ihmettelin sitä, miten maltillisesti ja pitkämielisesti kaiken kuran päälleen saaneet ihmiset jaksoivat vastata ja selittää. He ymmärsivät loputtomasti ja koettivat kertoa syitä, miksi messu oli sellainen kuin oli. Syntyi vaikutelma, että he yrittivät avata kaikin keinoin taustoja ja ennen kaikkea sitä, että messua katsoivat hyvin monenlaiset ihmiset.
Olen ymmärtänyt, että ainakin kristillisen nettiraivon takana on turvattomuutta. Pelkoa siitä, että asiat voisivat olla toisin tai että niistä voisi ajatella toisin kuin, mihin itse on vuosien ja vuosikymmenien aikana tottunut. Entä jos nuo toiset ovatkin oikeassa? Olenko minä ja muut laillani ajattelevat olleet väärässä?
Silti en jaksaisi enää katsoa/kuunnella/ottaa vastaan sellaista lapsellista raivoa, jota sambamessu herätti. Facebookin tekstit olivat täynnä syyllistämistä, uhkailua ja paljasta vihaa sitä kohtaan, että oli kehdattu tai sallittu jotain sellaista, mitä nämä ihmiset eivät voi hyväksyä.
Haluaisin, että muutama vuosi sitten esitellyt Kunnioittavan keskustelun periaatteet otettaisiin yleiseen käyttöön. Omat kokemukseni tällaisista keskusteluista ovat ryhmistä, joissa noudatetaan sovittuja pelisääntöjä.
Pitäisi löytää periaatteet, joita sovelletaan nettikeskusteluissa. Vaikuttaa siltä, ettei nettiä hillitse mikään muu kuin toisen osapuolen yritys säilyttää malttinsa ja kärsivällisyytensä. Siitä kuitenkin seuraa, että suuttuneet oksentavat ymmärtäjiensä päälle. Heidän mieleensä ei näytä edes vilahtavan, että voisivat itse yrittää käyttäytyä.
Sana-lehden aikaan eli parikymmentä vuotta sitten tajusin myös, että kirkon johto ja kaikkien kirkollisten medioiden vastaavat ihmiset tiesivät ja tunsivat kristikansan taipumuksen äärimmäisiin reaktioihin.
Silloinen arkkipiispa Jukka Paarma oli kutsunut kristillisten lehtien päätoimittajat tapaamiseen. Ymmärsin että niitä järjestettiin suhteellisen säännöllisesti. Joukkoa oli varmaan parikymmentä henkeä. Kun päivän aiheet oli käsitelty, oli kysymysten vuoro.
Joogakokemuksen satuttamana nousin kysymään, miten muut samassa asemassa olevat ihmiset selviytyvät raivoisan kristikansan käydessä kimppuun. Miten pitäisi toimia?
Seurasi pitkä hiljaisuus ja tajusin, että olin ottanut puheeksi asian, josta ei yleensä puhuta. Kaikki tiesivät, mistä on kyse, mutta ilmeisesti kristikansan yhden osan huono käytös oli niin noloa, ettei siitä haluttu puhua.
Samalla tajusin, että kaikki me kärsimme näistä hävyttömistä, ilkeistä ja satuttamaan pyrkivistä ihmisistä. Kukin vain piti kipunsa omanaan, eikä pyrkinyt jakamaan sitä muiden kanssa.
En muista, miten keskustelu eteni. Saattoi käydä niin, ettei keskustelua juuri syntynyt.
Huonosti käyttäytyvälle on vaikea asettaa rajoja. Hän on kuitenkin aikuinen ihminen.
Olen sitä mieltä, ettei meidän kilttien kirkon ihmisten tarvitse ottaa vastaan kaikkea kuvotusta, minkä vihaa täynnä olevat ihmiset haluavat päällemme kaataa.
Kuten eräskin, joka vuosia sitten haukkui minut siitä, että hyväksyn homot. Minun piti kuulemma kuunnella häntä kiltisti koska olen ”kirkon ihminen”.
Riemastuin perusteellisesti, Kerroin, etten a) ole kirkon ihminen, vaan toimittaja ja b) kuinka hän juuri siksi kehtaa kaataa päälleni omia ennakkoluulojaan.
Minunko pitäisi kuunnella hänen ennakkoluulojaan ja ymmärtää kaikki?
Ei tule tapahtumaan!
Ehdotan, että lakataan olemasta huonosti voivan kristikansan roskasanko ja lopetetaan heidän loputon ymmärtämisensä.
Artikkelikuvassa John Martinin maalaus The Great Day of His Wrath n. vuodelta 1851.