Mariupolin viimeiset päivät

Harvat ovat ne elokuvat, jotka ovat jääneet niin mieleeni kuin toimittaja Mstyslav Tšernovin 20 Days in Mariupol (2023). Vieläkin päivittäin mietin sitä, vaikka katsomisesta on mennyt jo viikko.

Syystä elokuva on Oscar-voittaja. Se on äärimmäisen vaikuttava, ja sen soundtrack on myös oma lajinsa.

Venäjän hyökättyä Ukrainaan muutama toimittaja ja kuvaaja jäi piiritettyyn Mariupoliin raportoimaan sodan kauhuista. Monet heidän kuvistaan levisivät ympäri maailman ja videot näyttävät tuskan, jota sairaaloihin loukkuun jääneet ihmiset, haavoittuneet ja kuolevat joutuvat kokemaan.

Esittely yllä on Yle Areenasta, missä elokuva on katsottavissa vielä yli vuoden. Dokumenttielokuva kertoo tämän kaiken aivan ainutlaatuisella rytmillä ja äänimaailmalla. Kertojan ääni on jäänyt erityisesti mieleen.

Musiikki toimii myös äärimmäisen hyvin elokuvassa. Jordan Dykstran säveltämä soundtrack on tosiaan kuuntelemisen arvoinen. Itselleni kappale Desperation jäi erityisesti mieleen, sen vaaramerkin kaltaisen alun vuoksi ja hiipivän tunnelman vuoksi.

Hiipivä on hyvä sana kuvailemaan elokuvan dokumentaristista kerrontaa. Paha hiipii lähemmäksi. Ei sitä oikein muuksi voi kutsua. Kaupunki kuolee hitaasti, kuten kuoleva ihminen, Tšernov vertaa.

Keskellä pahaa välillä ohimennen vilahtavat ikonit, ristit ja rikki pommitetut kirkot saavat pohtimaan teologian kysymyksistä vaikeinta – viattomien kärsimyksen ongelmaa. Esimerkiksi lääkäri avaa kuolleen vauva käärinliinoja ruumishuoneessa talon kellarissa ja paperinen ikoni jotenkin huolimattomasti tippuu käärön sisältä.

Tšernov ei jää vain etäiseksi tallentajaksi. Se olisi inhimillisesti lähes mahdotonta. Hän osallistuu kameran takaa lohduttamalla ja neuvomalla. Neuvomiseen liittyy vastuu sanotusta, mikä tuleekin ilmi elokuvassa. Tšernov neuvoo alkupäivinä mummon kotiin, sillä eihän siviilikohteita maaliteta. Myöhemmin hän tapaa mummon ja kuulee mummon talon menneen hyökkäyksessä. Kerran hän lyyhistyy murtuneena maahan.

Tšernov jäi kaupunkiin mahdollisimman pitkään. Hän kuitenkin journalistina kokee, että kuvamateriaali pitää saada ulos maailmalle. Nettiyhteydet katkeavat lopullisesti, kun hyökkäys on jo pitkällä kaupungissa. Aineistoa ei loppuvaiheessa enää saa ulos kaupungista. Kännyköitä kyllä kaupungissa ladataan, kun sähköä välillä on, mutta se tapahtuu niiden käyttämäseen taskulamppuina. Juuri ennen kaupungin valloitusta Tšernov lähtee pakoon aineiston kanssa.

Elokuva on painava kannanotto disinformaatioon. Esimerkiksi katsojaa saa seurata, miten läheinen synnytyssairaala yhtäkkiä savuaa pommituksen jälkeen. Tšernov rientää paikalle. Tapahtuma on tuttu monesta uutiskuvasta. Raskaana oleva nainen kannetaan paareilla turvaan. Tilanne on todella kaoottinen, ovathan pommit juuri tippuneet.

Kuvankaunis nainen synnytyssairaalan pihalla jäi myös monen mieleen uutiskuvista. Häntä pidettiin näyttelijänä ja koko pommitusta keksittynä. Osuvasti elokuva leikkaa kesken tämän kerronnan Venäjän ulkoministerin ja maan YK-lähettilään epäileviin puheenvuoroihin, jotka ovat siis silkkaa laskelmoitua valetta.

Elokuvassa lääkärin kerrotaan todenneen: ”Sota on kuin röntgen. Kaikki ihmissisimmät tulevat julki. Hyvistä ihmisistä tulee parempia ihmisiä. Pahoista tulee vielä pahempia.”