Liturgian paluu ulkopolitiikkaan

Presidentti Alexander Stubb ilmoitti 26.9.2024 antamassaan haastattelussa, että Suomella ei ole varaa eripuraan ulkopolitiikassa. Eripuraa herättänyt asia presidentin lausunnon taustalla on Suomen päätös äänestää YK:ssa Israelia vastaan ja vaatia Israelia tyhjentämään Länsiranta (eli Juudean ja Samarian maakunnat) juutalaisista asukkaista seuraavan vuoden aikana. Päätöksessä on etnisen puhdistuksen piirteitä. Tämä päätös koskee myös Itä-Jerusalemia ja siellä sijaitsevia juutalaisuuden pyhimpiä paikkoja. Suomen äänestyspäätös syntyi kokoomuksen ulkopoliittisen värisuoran voimin, ilman että muiden hallituspuolueiden näkemyksiä kysyttiin. Kristillisdemokraattien ja perussuomalaisten keskuudessa päätös aiheutti laajaa tyrmistystä.

Presidentin johdolla tehtyä äänestyspäätöstä on puolusteltu Suomen ulkopoliittisen linjan mukaiseksi vetoamalla muun muassa Israelin siirtokunnat tuomitsevaan kansainvälisen tuomioistuimen poliittisluonteiseen päätökseen. Kahden valtion malli on presidentin mukaan myös Suomen linjan mukainen. Näiden linjausten kyseenalaistaminen on siis presidentin mukaan eripuran kylvämistä ulkopolitiikkaan.

Jos palautamme mieliin keväällä 2022 Suomessa käydyn Nato-keskustelun, oli keskustelun sävy tuolloin suomalaisen ulkopoliittisen keskustelun konventioiden mukaisesti hyvin konsensushakuinen. Samalla kuitenkin nousi esiin näkemyksiä, joiden mukaan oli jopa suotavaa ja demokraattisen prosessin kannalta edullista, että esitettiin myös eriäviä näkemyksiä. Nato-jäsenyyttä vastaan äänestäneiden kansanedustajien ääniä pidettiin demokratian kannalta terveinä merkkeinä. Sadan prosentin yksimielisyys olisi vaikuttanut lavastetulta ja pakotetulta yksimielisyydeltä ja tuonut mieleen kaikuja rautaesiripun takaa, samoja kaikuja jotka heijastuivat meidän omaan ulkopoliittiseen keskusteluumme kylmän sodan aikana. Tuon keskustelun rajat asettivat presidentti Urho Kekkonen, Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Leonid Brežnev ja nimimerkki Juri Komissarov. Kylmän sodan loputtua saatettiin todeta, että pakotettu yksimielisyys oli luonut meille ulkopoliittisen ”liturgian”, jossa toisteltiin tiettyjä fraaseja Neuvostoliiton miellyttämiseksi.

Kylmän sodan aika oli kokoomuksen kannalta korpivaellus. Presidentti Kekkonen piti kokoomusta ulkopoliittisesti epäilyttävänä ja puolue oli käytännössä pannassa hallituksesta. Vasta Harri Holkerin sinipunahallituksen myötä oli korpivaelluksen aika ohi. Uudessa maailmanpoliittisessa tilanteessa kokoomus hallitsee vuorostaan nyt Suomen ulkopolitiikkaa. Ilmeisesti Nato-jäsenyyttäkin pyhempi asia on Suomen äänestyskäyttäytyminen YK:ssa, missä yksi keskeisistä agendoista on Israelin tuomitseminen. Naton kohdalla pienet kriittiset äänet olivat jopa välttämätön hyve, mutta Israelin tuomitsemisen kohdalla vaaditaan ehdotonta yksimielisyyttä. Voidaan sanoa, että liturgia on palannut Suomen ulkopolitiikkaan.

Sitouttaessaan suomalaisia uuteen ulkopoliittiseen yksimielisyyteen ja uuteen liturgiaan presidentti Stubbilta jää huomaamatta, että hän yrittää palvella samaan aikaan kahta herraa. Tämä ristiriita on itse asiassa rakennettu sisään presidentin linjaan, jota hän itse kutsuu arvopohjaiseksi realismiksi. Realismia edustavat Nato, hyvät suhteet Yhdysvaltoihin ja tarpeelliset asehankinnat Israelista. ”Arvopohjan” taas muodostaa Stubbin valitsema linja YK:ssa: äänestäminen Israelia vastaan YK:ssa yhdessä Venäjän ja Iranin kanssa. Suomi on mukana huutosakissa, joka vuodesta 2015 lähtien on tuominnut Israelin 155 kertaa. Vastaavat luvut muille maille ovat Venäjä 24, Syyria 11 ja Pohjois-Korea 9 tuomitsevaa yleiskokouksen päätöslauselmaa maata kohden. Israel on selkeästi YK:ssa systemaattisen kiusaamisen kohteena. Suomi on mukana kiusaajien joukossa.

Presidentti Stubbin Israelia koskeva  ”arvopohja” on perintöä kylmän sodan ajalta, jolloin Neuvostoliiton ja arabimaiden johdolla YK:ssa runnottiin läpi päätöslauselma toisensa jälkeen, joissa Israel rutiininomaisesti tuomittiin. Tämä tuomitsevien päätöslauselmien loputon tulva on hämmästyttävä – mikään muu valtio maailmassa ei ole saanut osakseen vastaavaa tuomioiden vyöryä, joka on jatkunut vuosikymmenestä toiseen. Markkinoimalla antisionismia eli Israelin-vastaisuutta länsimaiden radikaaleille opiskelijaliikkeille Neuvostoliitto sai aikaan uskomattoman menestystuotteen, joka on jatkanut voittokulkuaan vielä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen aina tähän päivään saakka.

Kylmän sodan perillisten johtaessa Suomen ulkopolitiikkaa vuosituhannen alussa presidentti Tarja Halosen ja ulkoministeri Erkki Tuomiojan toiminta oli nähtävissä Neuvostoliiton saneleman ulkopoliittisen linjan jatkumona. On monin verroin vaikeampaa ymmärtää Neuvostoliiton ajaman antisionismin tunkeutumista kokoomusjohtoisen ulkopolitiikan ytimeen. Israelin tuomitsemisesta on kuitenkin jostain syystä tullut itseään liberaaleina pitävien ihmisten käyntikortti. Kahden valtion malli, ”miehityksen” purkaminen ja Israelin nimeäminen syylliseksi Lähi-idän ongelmiin ovat osa ulkopolitiikkamme uutta liturgiaa. Niillä on juurensa kylmässä sodassa ja ne toimivat vanhan toistona.

Porvarihallituksen alkutaipaleella oli lyhyt hetki, jolloin ulkopolitiikkamme vaikutti olevan vapautumassa sitä vuosikymmenet kahlinneesta liturgiasta, mutta Stubbin arvopohjainen realismi on merkinnyt liturgian näyttävää paluuta. Uuden ajan komissarovit pitävät varmasti huolta siitä, että osaamme toistaa oikeita lauseita ”vapaasta” Palestiinasta, globaalin etelän merkityksestä ja Israelin politiikan tuomittavuudesta. Tähän konsensukseen meitä ajetaan kontaminoitumisen pelolla – kuka haluaa saada persuleiman tai Räsäs-tartunnan puolustamalla Israelia? Näin maltillisia Israelin puolustajia pidetään pelossa ja heitä ohjaillaan itsesensuuriin kuin YYA-Suomessa konsanaan. Israeliin asiallisesti suhtautuvia ihmisiä löytyy todennäköisesti kaikista poliittisista puolueista. Uutta ulkopolitiikan liturgiaa torjumaan tarvitaan meitä kaikkia – tilaa pitää olla niin perussuomalaiselle ministerille kuin Päivi Räsäselle ja heidän lisäkseen luonnollisesti kaikille muille, niille maan hiljaisille joita nyt kehotetaan notkistamaan polvensa liturgian edessä.

Artikkelikuvassa YK:n yleiskokouksen istuntosali New Yorkissa. Kuva: Eborutta, CC BY-SA 3.0, via Wikimedia Commons.