Kylmä krematorio

József Debreczenin holokaustikuvaus Kylmä krematorio perustuu kirjoittajan omakohtaisiin kokemuksiin keskitysleireillä Unkarin juutalaisten jouduttua natsien systemaattisen kansanmurhan kohteeksi. Debreczenin tie kulki Topolyan internointileiriltä Unkarin miehittämästä Jugoslaviasta junalla Auschwitziin, missä puolet kuljetuksen ihmisistä lähetettiin suoraan kaasukammioon. Henkiin jätetyt kuljetettiin edelleen Sleesiaan Gross-Rosenin keskitysleirin alaisen Arbeitslager Riesen pakkotyöleireille, ensin Euleen ja sieltä edelleen Fürstensteiniin.

Pahoin riutunut Debreczeni päätyi lopulta Dörnhaun sairaalaleirille, jota nimitettiin kylmäksi krematorioksi – rikotuista ikkunoista ja kosteista seinistä huokuva kylmyys yhdistettynä ripuliin ja kulkutauteihin tappoi joukoittain luurangonlaihoiksi kuihtuneita potilaita, kunnes puna-armeija viimeisen viivyttelyn jälkeen vapautti leirin toukokuussa 1945.

Debreczenin kirja julkaistiin alun perin vuonna 1950 unkariksi Jugoslaviassa. Kirja jäi kuitenkin pitkäksi aikaa hyvin vähälle huomiolle. Rautaesiripun takana ei puhuttu juutalaisista holokaustin uhreina. Uhreja olivat virallisen katsannon mukaan vain neuvostokansalaiset. Lännessä taas kammottiin kommunismia McCarthyn hengessä, eivätkä tietyt Debreczenin tekstin piirteet puhutelleet mahdollisia kustantajia, jotka pelkäsivät kommunistileimaa. Lännessä kirja käännettiin englanniksi vasta vuonna 2023.

Kylmässä krematoriossa nousee esiin kolme keskeistä teemaa: ihmisyyden riistäminen, keskitysleirivankien sisäiset hierarkiat sekä juutalaisuus. Kirja ei ole pelkästään yhden ihmisen kokemuksesta nouseva todistajanlausunto – Debreczeni oli taustaltaan toimittaja ja kirjailija, ja hän nostaa kerrontansa analyyttiselle ja universaalille tasolle.

Ihmisyyden riistäminen alkoi jo junakuljetuksen aikana: Debreczeni kirjoittaa, miten ”helvetinjunan matkustajat muuttuivat eläimiksi. Ja niin kävi myös toisille, niille sadoille tuhansille, jotka matkasivat saman mielenhäiriön johdattamina kohti kuolemantehtaita ja kaasukammioita.” Ihmiset komennettiin pysähdyksen aikana ulos junasta ja pakotettiin tarpeilleen nelin kontin. Debreczenin kuvauksessa niin kyykistelevät vangit kuin heidän vartijansa olivat menettäneet ihmisyytensä ja muuttuneet eläimiksi. Eläin-teema toistuu: saksalaiset puhuttelevat vankeja eläintenkouluttajan äänenpainolla. Perillä Auschwitzissa Debreczeni koki miljoonien jakaman kohtalon: häneltä riistettiin henkilöllisyys, nimi ja ihmisyys – jäljelle jäi alastomuus ja pelkkä numero.

Pian leirille saapumisensa jälkeen Debreczeni pani merkille tavan, jolla natsit saivat vangit tehokkaasti hallintaansa tarvitsematta panostaa turhaan vartijoiden määrään: vankien keskuudesta nimitettiin leirinvanhimpia ja kapoja, jotka hallitsivat alaisiaan vankeja. Vanhimmat ja kapot saivat etuuksia ja käyttivät valta-asemiaan hyväksi, mutta olivat itse samalla orjia, jotka voitiin korvata, jos he eivät saaneet aikaan vaadittuja tuloksia eli alaistensa hakkaamista ja pelottelua tottelevaiseksi massaksi.

Hierarkiaan kuului myös niin sanottuja yhtiökapoja, joiden vanginvaatteissa oli heidän edustamansa yritysten tunnukset. Yritykset taas maksoivat nimellisen korvauksen SS:lle ja hyödynsivät leirien tarjoamaa puoli-ilmaista orjatyövoimaa. Vankien sisäisen hierarkian mukaisesti niukat ja usein mädäntyneet ruoka-annokset, tyhjät säilykepurkit, tupakanjämät ja surkeat rätit toimivat mustan pörssin kaupassa tavoiteltuina aarteina. Vaihtokauppa, palvelukset ja vastapalvelukset, tinkiminen, rangaistukset, varastaminen ja tappelut toimivat tämän kaupan puitteina.

Debreczenin analyysi on viiltävän terävää. Ajoittain siinä on kuitenkin havaittavissa pieni häivähdys punaista: entisessä elämässään vauraina eläneitä vankeja Debreczeni kuvailee epämiellyttävinä ”pohattoina”; tietty luokkatietoisuus näkyy Debreczenin tekstissä. Kauppiaat, porvarit ja omistava luokka eivät saa osakseen suopeaa tarkastelua. Heidät esitellään negatiivisina tyyppeinä, jotka eivät kuitenkaan pärjää uudessa ympäristössä. Kirja julkaistiin kommunistisessa Jugoslaviassa, ja tämä on voinut vaikuttaa Debreczenin analyysiin. Itse lehtimiehenä Debreczeni hahmottaa itsensä luokkajaon ulkopuoliseksi intellektuelliksi, vaikka hänellä olikin muiden määrittelemä asema leirihierarkiassa.

Analyyttinen ote kuuluu myös Debreczenin tapaan tarkastella juutalaisuutta. Debreczeni pystyi irrottamaan itsensä luokkarakenteesta ja asettui ulkopuoliseksi tarkkailijaksi, mutta juutalaisuus on erilainen ulottuvuus: vaikka marxilainen ajattelutapa sitä olisikin edellyttänyt, Debreczeni ei häivytä juutalaisuuttaan. Tämä teki hänestä muukalaisen kommunistisessa järjestelmässä. Siinä missä Debreczeni analysoi taitavasti natsien hajota ja hallitse -politiikkaa leirin konkreettisten hierarkioiden tasolla, jää häneltä kuitenkin huomaamatta hajota ja hallitse -politiikan vaikutus juutalaisiin. Leireillä juutalaisen kansan (Am Israel) yhtenäisyys – jos sitä Debreczenin ajan diasporassa varsinaisesti olikaan – revitään rikki.

Debreczeni tarkkailee itse muista maista tulevia juutalaisia välillä vahvojen stereotypioiden kautta: kreikanjuutalaiset torikauppiaat hän kuvaa itsekkäinä ja häikäilemättöminä voitontavoittelijoina, Karpaattien maaseudun juutalaisia hän kuvaa ruumiilliseen työhön tottuneiksi (ja sitä kautta implisiittisen hyveellisiksi ”työn sankareiksi)”, mutta samalla nousee Debreczenin mieleen kysymys: kuka uskoisi heitä juutalaisiksi? Tyypillinen juutalainen on Debreczenille hintelä lukutoukka, hahmo johon hän itse lehtimiehenä ja juutalaisena intellektuellina saattoi helposti samaistua. Kontrastina kaikille edellä mainituille tulee kuvioihin vielä mukaan vankilasta leirille tuotuja juutalaisia ammatti- ja taparikollisia, jotka  edustavat Debreczenille irvikuvaa natsien rotuteorioista. Juutalaisten moninaisuus on Debreczenille itsestäänselvyys, mutta moninaisuus kääntyy juutalaisia itseään vastaan, kun se muuttuu kuppikuntaisuudeksi ja kyräilyksi, johon Debreczeni itse osallistuu.

Debreczeni jättää osan juutalaisuuteen liittyvistä yksityiskohdista vaille eksplisiittistä kommentaaria lukijan analysoitaviksi. Kun vangeille jaetaan loppuun kuluneiden vanginvaatteiden tilalle talvivaatteiksi saksalaisten murhatuilta juutalaisilta ryöstämiä vaatteita, Debreczenin osaksi jää kaftaani, joka ei paljon lämmitä talvisäässä. Debreczeni ei sano asiaa suoraan, mutta kaftaani oli mitä ilmeisimmin perinteinen hasidien kapote. Tuo vaate on ladattu täyteen symboliikkaa. Dostojevski sanoi aikoinaan, että kaikki olemme tulleet Gogolin päällystakin alta. Itä-Euroopan juutalaisena Debreczeni puolestaan oli, tahtoi hän sitä myöntää itselleen tai ei, tullut rebben kapoten alta. Juutalainen kirjallinen perinne itäisessä Euroopassa kumpusi pohjimmiltaan hasidien kertomuksista, joita hasidijohtajat eli rebbet kertoivat seuraajilleen. Nämä kertomukset sisälsivät elämänviisauksia, oivalluksia, huumoria ja Toorasta nousevaa uskonnollista perinnettä.

Maallistuneena ja modernina juutalaisena Debreczeni oli etääntynyt juutalaisesta perinteestä. Hänelle esimerkiksi Uman oli ukrainalainen tupakkamerkki, joka edusti suurinta aarretta, mitä nikotiiniin koukuttunut keskitysleirivanki saattoi hyvällä onnella saada käsiinsä. Debreczeni muistuttaa lukijalleen, että Uman oli myös kaupunki, jossa kymmeniä tuhansia juutalaisia oli murhattu pogromeissa 1700-luvulla. Debreczenille  Uman ei kuitenkaan tuonut mieleen Breslov-hasidien Rabbi Nachmania (1772-1810), jonka haudalle Umaniin hasidit ovat halki vuosisatojen pyhiinvaeltaneet. Rabbi Nachman oli myös yksi hasidilaisen tarinankerronnan mestareista. Voi olla, että Jugoslaviassa mainintaa hänestä ei olisi voinut sisällyttää kirjaan. Emme voi lopulta tietää, mitä Debreczeni mietti kapote yllään, hytisten kylmässä ja vetäessään harvinaisia ja kallisarvoisia henkäyksiä Uman-savukkeesta.

Debreczenin itsensä viljelemät kirjalliset viittaukset ja sitaatit liittyivät kristillisen Euroopan kulttuuriperintöön kuten Danteen. Hänen elämänsä leireillä kulki gregoriaanisen kalenterin mukaisesti jouluineen ja uusine vuosineen, mutta kaftaani eli kapote oli muistutus Debreczenin kulttuurisesta DNA:sta. Laajasti lukeneena miehenä Debreczeni oli väistämättä tietoinen Gogolista, Dostojevskista ja Päällystakista. Varsin todennäköisesti kaftaanin mainitsemiseen kätkeytyy siis viittaus kirjallisuuteen ja sitä kautta kulttuuriperintöön, josta Debreczeni oli etääntynyt mutta joka samalla määritteli hänen koko olemassaoloaan.

Osallisuus juutalaiseen kulttuuripiiriin sinetöi Debreczenin kohtalon: natseille hän oli Untermensch, orja joka kulki kohti kuolemaa. Sodan jälkeen Debreczenin juutalaisen elämän reunaehdot määritteli kommunismi. Kirjoittaessaan Kylmän krematorion Debreczeni joutui säännöstelemään juutalaisuudesta kirjoittamista. Kuvaus leirillä kuolevasta rabbista sopi kuitenkin varmasti myös kommunistiseen ilmapiiriin: ”Enää hänessä ei ole mitään rabbimaista tai edes inhimillistä. Hän ei ajattele Jumalaa, jonka uhrautuvaan palvelukseen on kerran antautunut, ei rabbiseminaarin mahtipontisia niteitä, ei pyhän arkin kullanhohtoisia kirjaimia, ei äitinsä kasvoja… Hän ajattelee leipäpalaa ja toivoo siltä pelastusta.” Debreczenin edessä on ”Jumalan Dörnhaun sairaalaleiriin hylkäämä palvelija”. Kuolema on rujo äärimmäisyyteen saakka. Leirin ihmishyeenat kerääntyvät ruumiin ympärille ryöstääkseen kuolleen rabbin viimeiset jätteeseen rinnastettavat tavarat.

Rabbista Debreczeni käyttää vaihtelevasti myös nimitystä ”pappi”. Sanavalinta herättää kysymyksiä: onko kyseessä viittaus geneeriseen hengenmieheen, joka määritellään valtakulttuurin kielen kautta, vai onko kyseinen rabbi menetettyään väkivaltaisesti partansa natsien brutaalissa parturoinnissa jiddišin pappia tarkoittavan sanan galech (גאַלעך)(tai hepreaksi galach גלח ) merkityksen mukaisesti siloposki, jonka parta on ajeltu? Vai onko rabbi sattumoisin myös kohen (כהן), Aaronin jälkeläinen? Maallistuminen ja kielelliset kerrostumat peittävät osittain alleen juutalaisuuden. Se elää kuitenkin tekstin pintatason alla.

Voidaan kysyä, mitä Debreczeni olisi kirjoittanut toisin, mitä hän olisi jättänyt pois tai mitä hän olisi lisännyt, jos hän olisi saanut kirjoittaa kirjansa vapaassa lännessä? Varmaa vastausta emme voi tietää. Kirjan lopussa kaikuu Internationaali eli Kansainvälinen ja venäläiset vapauttajat julistavat svobodaa. Rautaesiripun takana kirjoitettu teos on joiltain osin arvoituksellinen. Sitä on luettava hienovaraisten koodien valossa. Sen minkä Debreczeni pystyi kirjoittamaan avoimesti, hän kirjoitti kirkkaasti ja intensiivisesti, vastaansanomattomalla auktoriteetilla, joka kuuluu vain maanpäällisestä helvetistä hengissä palanneelle.

Muutama pieni kauneusvirhe ei haittaa suomenkielisen version yleisvaikutelmaa. Suomentaja olisi voinut kirjoittaa neuvostoliittolaisen marsalkka Georgi Žukovin nimen oikein. Nyt suomennoksessa komeilee unkarilaistettu kirjoitusasu Zsukov. Jälkisanoissa Helsingin yliopiston valtio-opin apulaisprofessori Emilia Palonen kirjoittaa toistuvasti ”keskusvalloista”. Toisen maailmansodan kontekstissa oikea termi olisi akselivallat –  keskusvallat viittaa ensimmäiseen maailmansotaan. Muuten Palosen jälkisanat ovat varsin toimiva johdatus József Debreczenin ja Kylmän krematoriontaustoihin Unkarin ja Jugoslavian historiallisessa ja poliittisessa kontekstissa. Kylmä krematorio on 75 vuotta ilmestymisensä jälkeen vakiinnuttanut paikkansa holkaustikirjallisuuden merkkiteoksena ja sen julkaiseminen suomeksi on merkittävä kulttuuriteko.

Arvioitu teos: József Debreczeni: Kylmä krematorio. Raportti Auschwitzin valtakunnasta. Helsinki: Like. 222 s.

Artikkelikuva: André Swanström.