Kyllä kaikenmoista täytyy voida sanoa

Pyydän jo valmiiksi anteeksi huomion kiinnittämistä itseeni, kun kirjoituksen fokus oli vallan muualla, mutta Sami Pihlströmin maanmainio ”Tutkimus ja normatiivisuus: Tutkijan ’asemoitumisen’ ongelmia uskonnontutkimuksessa ja -filosofiassa” (Vartija 22.5.2024) pakotti sormeni näppäimistölle enkä saanut niitä sieltä pois. Yritän kuitenkin sanoa asiani niin lyhyesti kuin mahdollista. Muun muassa näin Pihlström kirjoitti:

”Kuten edellä todettiin, esimerkiksi Matti Häyryn eräiden muiden nykyeetikoiden ohella kannattama antinatalismi (joka on toki ääriesimerkki) on argumentatiivisen eettisen tutkimuksen normatiivinen tulos (josta olen jyrkästi eri mieltä), ei tutkimuksen ulkoinen ideologinen kannanotto. Filosofia tutkii periaatteessa mitä tahansa, joten filosofisesta näkökulmasta voidaan myös ottaa normatiivisesti kantaa (melkein) mihin vain – tietenkin kannanottajan oman kompetenssin rajat järkevästi tiedostaen. Tällöin myös kritiikki on kuitenkin osattava ottaa vastaan: lausuessaan normatiivisen näkemyksen tutkija altistuu sitä arvosteleville argumenteille. Normatiivinen kannanotto tapahtuu siis kritiikin kontekstissa eikä siksikään voi vain perustua kyseenalaistamattomiin ”omiin arvoihin” tai pelkkään oman asemoitumisen eksplikointiin; sen on nojattava näiden mahdollistamaan tutkimukseen itseensä.”

Edes luettuani koko kirjoituksen useampaan kertaan en ole varma, kuinka oikein olen ymmärtänyt Pihlströmin ajattelun nyanssit, mutta kerron kuitenkin, kuinka näen omat seikkailuni arvojen ja normien maailmassa.

Ensin rauhoittava täsmennys. Antinatalismi – karkeasti ottaen, lisääntymisen vastustaminen – on todella ja kirjaimellisesti minun ”ja eräiden muiden nykyeetikoiden kannattama” oppi. Olemme tehneet asiasta luetteloa, ja jos meitä on – edes jossain määrin tunnettuja akateemisia filosofeja tässä koulukunnassa – yli tusina maailmassa, olisin (iloisesti) yllättynyt.

Mutta asiani liittyy Pihlströmin seuraavaan huomioon tai väittämään – siihen, että antinatalismi on (teksti implikoi, että minulle muiden muassa) ”argumentatiivisen eettisen tutkimuksen normatiivinen tulos […], ei tutkimuksen ulkoinen ideologinen kannanotto.” On kovin ystävällistä ja kollegiaalista Pihlströmiltä sanoa näin – kyseessä on selvästi ammattiyhteyden tunnustus välillämme – mutta en ole varma, onko huomio ainakaan minun osaltani paikkansa pitävä. Katsotaan, osaanko selittää, mitä tarkoitan.

Olen monessa yhteydessä sanonut olevani antinatalistinen filosofi. Olen sitten jatkanut täsmentämällä, että antinatalismini (siis minun, en ole varma muista) tarkoittaa minulle, että minulla ei ole lapsia, minulla ei ole aikeita hankkia lapsia ja minulla ei olisi mitään sitä vastaan – voisin itse asiassa olla mielissäni siitä – että kellään muullakaan ei olisi lapsia.

Muotoilusta voi nähdä, että koska olen filosofi, antinatalismini valuu ikään kuin huomaamatta etiikan puolelle, kun yleistän oman käyttäytymiskoodini sellaiseksi, jonka voin hyväksyä muillekin. Koko filosofinen antinatalismini on ollut, ja tulee olemaan, tämän eettisen osion selvittämistä. Mutta antinatalismini on kyllä alun alkaen ennemmin ”tutkimuksen ulkoinen ideologinen kannanotto” (jos sitäkään) kuin ”argumentatiivisen eettisen tutkimuksen normatiivinen tulos”.

Kaikki alkoi siitä, että huomasin voivani ja sitten haluavani elää lapsettomana. Vaikka en suositellut sitä muille, kannan ylläpitäminen ei viime vuosituhannen asenneilmastossa aina ollut helppoa. Ympäröivälle yhteiskunnalle piti vakuutella, että lapsettomuus on oikein. Tähän oli olemassa juridisfilosofinen taustatuki – lisääntymisautonomian periaate. Sen mukaan jokainen saa itse päättää, hankkiiko jälkikasvua vai ei.

Periaatetta on vastustettu jyrkästikin, kuten sain kokea julkaistuani aborttioikeutta puolustavan pro gradu -työni. Päädyin itse akateemiseen maailmaan ja jatkoin muun työni ohessa asian seuraamista. Kaksi vuosikymmentä valmistumiseni jälkeen julkaisin kansainvälisesti näkyvässä lehdessä artikkelin, joka kyseenalaisti lisääntymisen rationaalisuuden ja moraalisuuden. Siitä tuli niin sanotun riskiargumentin locus classicus antinatalismista kiinnostuneiden keskuudessa.

Näin siirryin nähtävästi puolustuksesta hyökkäykseen. Lisääntymisautonomia oli alkanut enenevästi tarkoittaa vain oikeutta päättää kenen kanssa ja milloin lapsia hankitaan – ei lupaa jäädä lapsettomaksi. Yritin puolustaa jälkimmäistä oikeutta. Ja ehkä samalla tölväistä niitä, jotka antavat yhteisön paineiden tehdä itsestään vanhempia, vaikka he hyvin tietävät, että lapsille voi käydä elämässä ja maailmassa todella huonostikin.

Toiset kaksi vuosikymmentä myöhemmin olen lopulta oppinut, että olen kuulemma filosofinen antinatalisti ja riskiargumentin luoja tai moderni airut. Sen myötä olen nyt parin vuoden ajan muokannut oman kantani filosofista perustaa milloin mihinkin suuntaan. Siksi aivan viimeisimmät julkaisuni alalta alkavat varmaan näyttää, Pihlströmin sanoin, argumentatiivisen eettisen tutkimuksen normatiivisilta tuloksilta.

Lähtökohta kuitenkin oli muualla. Alun alkaen antinatalismini asenteena tai käyttäytymistapana ei ollut edes Pihlströmin vaihtoehdoksi nimeämä tutkimuksen ulkoinen ideologinen kannanotto. En ollut tutkija enkä kovin kiinnostunut ideologisista kannanotoista. Elin elämääni. Filosofia opintoina ja ammattina sai sitten minut uskomaan, että minun pitäisi jotenkin oikeuttaa se, miten elän elämääni. Sitä teen edelleen kirjoittaessani antinatalismista.

Pihlström jatkaa ajatustaan sanomalla, että kun otetaan ”normatiivisesti kantaa (melkein) mihin vain”, ”myös kritiikki on osattava ottaa vastaan” eikä kritiikkiin vastaaminen ”voi vain perustua kyseenalaistamattomiin ’omiin arvoihin’ tai pelkkään oman asemoitumisen eksplikointiin”.

Tunnistan ”melkein mihin vain” kantaa ottavan filosofoinnin ja olen varmasti itsekin syyllistynyt siihen, mutta yllä olen toivottavasti osannut näyttää, ettei antinatalismi ole minulle mikä tahansa satunnaisesti tai muodin mukaan valittu aihe. En myöskään perustele näkemystäni sillä, että oma toimintatapani olisi oikea vain, koska se on oma toimintatapani. Eksplikoin useimmiten oman ”asemoitumiseni” vain, jotta asettaisin itseni alttiiksi enkä räiskisi puun takaa.

Lopputulemasta, siitä, että filosofisesta näkökulmasta normatiivisen kannanoton on viime kädessä perustuttava filosofiseen tutkimukseen ja sen tuloksiin, olen jokseenkin samaa mieltä. Siksi etsin ja esitän antinatalismini oikeutuksia akateemisilla foorumeilla.

En kuitenkaan usko, että filosofiset perustelut voisivat todistaa sen paremmin antinatalismia kuin sen vastakohtaakaan ehdottoman oikeaksi. Perusoletuksissamme on eroja, joiden suhteen minusta paras linja on niiden tuominen esiin, täsmentäminen, kritiikki ja vastakritiikki. Siksi kaikkea pitäisi, oikeassa kontekstissa, saada väittää, sellaistakin, joka muista on käsittämätöntä, mahdotonta ja väärin.