Kun kristillinen rakkaus satuttaa

Aito eettinen kysymys on ongelma, jossa joudutaan punnitsemaan erilaisia arvoja, oikeuksia tai velvollisuuksia eikä siihen ole olemassa selkeää tai yksiselitteistä vastausta. Siihen liittyy arvoristiriita: kaksi tai useampi hyvää tai tärkeää asiaa ovat keskenään ristiriidassa. Faktat auttavat arvioimaan, onko kyse aidosta eettisestä kysymyksestä vai pelkästään tiedon puutteesta johtuvasta ongelmasta. Aidon eettisen kysymyksen ratkaiseminen edellyttää arvopunnintaa, eikä se ratkea tosiasioita selvittämällä. Arvoristiriita säilyy myös silloin, kun olennaiset faktat ovat tiedossa.

Onko eettisesti hyväksyttävää sallia toiminta, joka on tieteellisesti todistettu tehottomaksi ja joka aiheuttaa yksilöille vakavaa psyykkistä haittaa? Kysymys on keskeinen eheytystoimintaa arvioitaessa. ”Eheytyksellä” tarkoitetaan toimia, joiden tavoitteena on muuttaa ihmisen seksuaalista suuntautumista, sukupuoli-identiteettiä tai sukupuolen ilmaisua.

Itse eheytystoiminnan luonne tai tehokkuus ei ole aito eettinen kysymys – se on tieteellisesti todistettu haitalliseksi. Aito eettinen kysymys syntyy vasta silloin, kun pohditaan keinoja, joilla yhteiskunta puuttuu tähän toimintaan vaarantamatta muiden perusoikeuksien tasapainoa. Juuri tästä syystä eheytystoimintaa koskeva keskustelu on viime vuosina siirtynyt yhä enemmän toiminnan haitallisuuden osoittamisesta sen sääntelyyn.

Ääni kokemuksille

Sääntelyn pohtiminen on ajankohtaista Suomessa, jossa eheytystoiminnan kieltävä lakialoite ”Rikkomaton – kielletään eheytyshoidot” luovutettiin eduskunnalle marraskuussa 2023. Aloitteen tavoitteena on kriminalisoida toiminta, joilla pyritään väkisin muuttamaan ihmisen seksuaalista suuntautumista tai sukupuoli-identiteettiä. Eduskunta hyväksyi lakialoitteen maaliskuussa 2025. Hanke on esivalmistelussa syksyllä 2026. Oikeusministeriö kerää empiiristä tietoa eheytystoiminnasta ja sen aiheuttamista vahingoista Suomessa. Tietoa käytetään lainsäädäntövaihtoehtojen arvioimiseksi.

Juuri kansalaisaloitteesta eduskunnassa marraskuussa 2023 käyty lähetekeskustelu on toiminut alkusysäyksenä Ville Mäkipellon tietokirjalle Sittenkin ehjä. Miten eheytystoiminta rikkoo ihmistä (Otava 2026). Kirjassaan Mäkipelto onnistuu yhdistämään eheytystoiminnan henkilökohtaiset kokemukset, sitä koskevan tutkimuksen ja teologisen keskustelun yhdeksi helposti seurattavaksi kokonaisuudeksi. Mäkipelto esittelee eheytystoimintaan liittyvää tutkimusta erityisesti psykologian, psykiatrian ja eksegetiikan näkökulmista. Myös eettinen pohdinta saa Mäkipellon kirjassa tilaa.

Perinteisten tietokirjaosuuksien lisäksi kirjassa annetaan ääni kahdeksalle henkilölle, jotka kertovat heihin kohdistuneista eheytystoimista sekä hengellisestä väkivallasta. Anniinan, Elisen, Lassin, Millan, Patrickin, Samuelin, Sannan ja Veikan kokemukset avaavat eheytystoiminnan vaikutuksia yksilöihin sekä kuvaavat sen monimuotoisuutta nykypäivän Suomessa. Mäkipelto antaa kertojille tilaa ja suhtautuu heidän kokemuksiinsa lempeästi ja kunnioittavasti.

There is no hate like Christian love

Kertomukset ovatkin kirjan vaikuttavinta antia. Niiden kautta eheytystoiminta lakkaa olemasta abstrakti yhteiskunnallinen tai teologinen kiista ja näyttäytyy konkreettisena kokemuksena hyväksynnän menettämisestä, häpeästä ja hengellisestä väkivallasta.

Haastatteluista toistuu kokemus hyväksynnän ehdollisuudesta omassa uskonyhteisössä ja sen jyrkästä ristiriidasta yhteisöissä julistetun kristillisen rakkauden kanssa. Ristiriita kiteytyy Samuelin kertomuksessa. Hän kuvaa, kuinka seurakunnassa häntä pyrittiin muuttamaan, kun taas hänen lukiokaverinsa hyväksyivät hänet sellaisena kuin hän on, ilman tarvetta muuttaa hänen seksuaalisuuttaan. ”Samuel oli luullut, että seurakunta on rakkauden ja hyväksynnän kehto, mutta nyt seurakunnan ulkopuoliset olivatkin niitä, jotka hyväksyivät ja rakastivat ehdoitta.”

Samuelin kokemus auttaa ymmärtämään myös verkkokeskusteluissa yleistynyttä ironista sanontaa there is no hate like Christian love (”ei ole sellaista vihaa kuin kristillinen rakkaus”). Sanonnalla kritisoidaan tilanteita, joissa ihmisen torjuminen, kontrollointi tai identiteetin kieltäminen oikeutetaan rakkauden kielellä. Juuri tästä haastatellut kertovat. Heidän kokemuksissaan ongelma ei ole pelkästään avoin vihamielisyys vaan se, että satuttava toiminta esitetään huolenpitona, sielunhoitona tai hengellisenä vastuuna. Kokemuksen näkökulmasta väkivalta muuttuu erityisen vaikeasti tunnistettavaksi silloin, kun se puetaan rakkauden kieleen.

Samalla lukijalle jää halu ymmärtää syvemmin, mikä ohjaa tällaiseen toimintaan. Millainen raamatuntulkinta, ihmiskuva tai syntikäsitys saa ihmisen uskomaan, että toisen seksuaalisuuden muuttamiseen pyrkiminen on rakkauden teko? Millainen moraalinen logiikka muuttaa ulkopuolisen silmissä väkivallalta näyttävän toiminnan hengelliseksi velvollisuudeksi?

Näihin kysymyksiin Mäkipelto etsii vastauksia kirjan teologiaa ja raamatuntulkintaa käsittelevissä luvuissa.

Moraalinen vastuu tulkinnasta

Eheytystoiminnan juuret ovat konservatiivisessa uskontulkinnassa. Vaikka suhtautuminen samaa sukupuolta olevien suhteisiin ja sukupuolen moninaisuuteen on Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa suhteellisen avarakatseista, on muutos avarampaan ihmiskäsitykseen tapahtunut vasta viime vuosikymmeninä. Perinteisesti käsitys seksuaalisuudesta ja sukupuolesta ovat olleet konservatiivisia. Konservatiivisella näkemyksellä Mäkipelto viittaa ”ihmiskuvaan, jossa nähdään selvästi jako kahteen vastakkaiseen sukupuoleen ja seksuaalisuuden toteuttamisen katsotaan kuuluvan vain miehen ja naisen väliseen avioliittoon”. Mäkipellon mukaan tällainen konservatiivinen näkemys on edelleen lähtökohtana suomalaisissa kristillisissä liikkeissä lukuun ottamatta evankelisluterilaista kirkkoa. Myös luterilaisen kirkon sisällä vaikuttaa herätysliikkeitä, jotka jakavat konservatiivisen ihmiskuvan.

Mäkipelto käy läpi keskeiset raamatunkohdat, joilla on perusteltu konservatiivisen ihmiskuvan mukaista heteronormatiivista käsitystä seksuaalisuudesta. Tässä Mäkipellon esitys tekee uskottavasti näkyväksi sen, kuinka ongelmallista on vedota yksiselitteiseen ”raamatulliseen näkemykseen”, kun itse raamatuntulkinta on väistämättä historiallista ja kontekstisidonnaista.

Se, mitä kutsutaan raamatulliseksi näkemykseksi seksuaalisuudesta ja sukupuolesta, on aina tulkintaa. Mäkipellon keskeinen viesti on, että moraalinen vastuu tästä tulkinnasta on aina tulkintaa tekevällä yksilöllä ja yhteisöllä. Hän pohtii, miten erilaisiin tulkintoihin voidaan päästä riippuen siitä, tarkastellaanko seksuaalieettisiä kysymyksiä seurauseettisestä, hyve-eettisestä tai sääntöpohjaisesta eettisestä näkökulmasta. Mäkipelto näyttää kannattavan lähimmäisen parasta etsivää tulkintaa. Hyveellinen lähimmäisen rakkaus on ”yhteyttä ja toisen parasta etsivää, tämän [lähimmäisen] omista lähtökohdista käsin”.

Ihmisen omista lähtökohdista käsin toimiminen avaisi Mäkipellolle mahdollisuuden pohtia eheytyshoitoihin liittyviä eettisiä kysymyksiä syvemmin kuin mitä hän Sittenkin ehjässä tekee. Mäkipelto osoittaa vakuuttavasti, ettei eheytystoiminnalle löydy tieteellistä, eettistä tai raamatullista perustaa, mutta hän tarkastelee vähemmän sitä, miksi eheytystoimintaa edelleen harjoitetaan. Konservatiivinen uskonnollisuus toimii ilmiön taustana, mutta kirja ei täysin tavoita mekanismeja, jotka muuttavat uskonnollisen vakaumuksen väkivaltaiseksi toiminnaksi. Siksi olisi ollut kiinnostavaa kuulla myös niiden ihmisten ääntä, jotka ovat itse osallistuneet eheytystoimintaan ja myöhemmin arvioineet toimintaansa kriittisesti. Tällainen näkökulma olisi voinut syventää ymmärrystä niistä teologisista, psykologisista ja yhteisöllisistä mekanismeista, joiden seurauksena uskonnollinen vakaumus muuttuu toista ihmistä vahingoittavaksi toiminnaksi.

Avoin kysymys, tärkeä kirja

Eheytystoiminnan haitallisuudesta vallitsee laaja tieteellinen yksimielisyys. Mäkipelto osoittaa tämän hyvin. Kirjan rajat tulevat näkyviin siinä, että se jättää vähemmälle huomiolle kysymyksen siitä, miten yhteiskunnan tulisi puuttua eheytystoimintaan. Onko täysi-ikäisellä ihmisellä oikeus valita itseensä kohdistuva toiminta, vaikka tutkimusten perusteella toiminnan tiedetään olevan vahingollista? Missä määrin yhteisöllä tai yhteiskunnalla on oikeus ja velvollisuus rajoittaa tällaisia valintoja yksilön suojelemiseksi? Vastakkain asettuvat yksilön itsemääräämisoikeus, yhteisön moraaliset velvollisuudet ja yhteiskunnan vastuu ehkäistä vahinkoa. Nämä kysymykset ovat myös Suomessa vireillä olevan lakihankkeen taustalla. Tämä aito eettinen ongelma jää suurelta osin Mäkipellon kirjan ulkopuolelle.

Sittenkin ehjä – Miten eheytystoiminta rikkoo ihmistä ei ole teologisesti tai eettisesti uraauurtava teos, mutta se on tärkeä kirja. Se kokoaa helposti lähestyttävään muotoon eheytystoimintaa koskevan tutkimustiedon ja keskeisen aiheesta käydyn argumentaation. Kirjan suurin ansio on siinä, että se tekee näkyväksi ilmiön, josta Suomessa on pitkään puhuttu enemmän toisten kuin kokijoiden äänellä. Juuri haastateltujen kertomukset pakottavat lukijan tarkastelemaan uudelleen sitä, mitä eheytystoiminta käytännössä tarkoittaa ihmisille, joihin se kohdistuu.

Arvioitu teos: Ville Mäkipelto: Sittenkin ehjä. Miten eheytystoiminta rikkoo ihmistä.  Otava 2026. 240 s.