Kuka saa olla turvassa? Terveisiä Suviseuroista

Kävin kolmen vuoden tauon jälkeen sunnuntaivierailulla Suviseuroissa Lopella.

Koetin mennä avoimin mielin siitä huolimatta, että olin kuullut seuroissa nuorten tekemästä väkivallasta. Sydämeni oli siitä kovin kipeä ja mieleni järkyttynyt. Aiemmin olin kyllä törmännyt henkiseen ja hengelliseen väkivaltaan Suviseuroissa ja muualla vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä. Se on tapahtunut yleensä piilossa katseilta tai seurakontekstin ulkopuolella.

Uutta minulle oli tuntemattomien ihmisten tekemä fyysiseksi yltyvä väkivalta, sen intentionaalisuus. Maalittaminen, seuraaminen, huutelu. Virtsan heittäminen sateenkaariväen lepopaikaksi nimettyyn asuntovaunuun. Sivustaseuraajat olivat tässäkin tapauksessa ne, joilla oli valta vaikuttaa. He antoivat hiljaisen hyväksyntänsä tai syyttivät kiusaamisen kohteeksi joutuneita.

Eksyneiden sinkkujen turvapaikka

Koetin pitää mieleni avoimena siitä huolimatta, että samaisella Räyskälän kentällä taannoin järjestetyissä seuroissa minulle sanottiin, ettei minun tarvitse tulla tekemään työvuoroani seuraradion ajankohtaistoimituksessa.

”Teimmekin suoran lähetyksen etukäteen valmiiksi”, kuulin puhelimitse. ”Kiitos työstäsi.”

Syytä ei kerrottu, vaikka kysyin. Olin hämmentynyt ja helpottunut: sunnuntaiaamuni oli juuri vapautunut ja pääsisin osallistumaan jumalanpalvelukseen. Olin haikea, sillä seitsemänä kesänä radiokontti oli ollut suviseuroissa raskaaksi käyvän ihmismassan ja sinkuille osattomuutta aiheuttavan lapsiperhejuhlan keskellä ajattelevien ja tekevien nuorten aikuisten turvapaikka. ”Eksyneiden sinkkujen hoivapaikka”, vitsailimme. Yhdistelmä eksyneiden lasten hoivapaikkaa ja vanhusten lepopaikkaa.

Haikeus hiipui, kun kuulin epävirallisia reittejä pitkin, mitä toimituksessa oli selkäni takana keskusteltu. Perusteena oli se, että kesätyöpaikan kollegani juonsivat ajankohtaislähetyksen kanssa samaan aikaan suoraa keskustelua seurakentältä Yle radio 1:n kanavalla. Lähetyksessä käsiteltiin lestadiolaisten naisten asemaa ja pappeutta ohi SRK:n virallisen linjan.

Logiikka seuraradion toimituksessa saattoi mennä esimerkiksi näin:

Taina on nainen ja teologi.

Teologinaista ei saa päästää ääneen.

Keskustelua naisista ja pappisvirasta juontavat Tainan toimittajakollegat.

 Siispä Taina on heidän kätyrinsä eikä häntä saa päästää toimitukseen kuulemaan, miten puimme suoran lähetyksen keskustelua.

Minusta oli tullut seuraradiota pyörittävien sisarten ja veljien silmissä, jos ei ulkopuolinen niin ainakin epäilyttävä henkilö, persona non grata.

Tulkintaani vahvisti se, että arkitöihin palattuani pikaviestipalvelussa näkyi liuta sunnuntaina Yle radio 1:n lähetyksen jälkeen tulleita viestejä. Ne olivat seuraradion nuorelta miestoimittajalta, joka teki toimittajan töitä myös siviilissä. Muistelen sisällön kuuluneen tähän tapaan: tiedän, mitä te yritätte muuttaa, mutta se ei tuu ikinä onnistuun! Sävy oli voitonvarmuutta hihkuva.

Pyysin palautteeseen tarkennusta. Kerroin jäävänneeni itseni naisten asemaa käsittelevän ohjelman valmistelusta, ja ohjasin hänet antamaan ohjelmaa koskevan palautteen sen tekijöille, kirkon tiedotuskeskuksen radiotoimitukselle tai kanavalle.

Eksynyt lapsi

Tänä vuonna menin suviseuroihin jälleen perheeni kanssa. Automatkalla kuuntelimme seuraradiosta pyhäkoulua. Lapsille opetettiin, ettei toisen omaisuutta saanut himoita eikä varastaa, ei edes kaverin hienoa upean kulkupelin kuvalla varustettua penaalia, kun toiset eivät ole näkemässä. Tarina päättyi onnellisesti, vaikka lapsena varastanut puhujasetä jäikin verekseltään kiinni. Senkin hän sai pyytää anteeksi. Illalla äiti saarnasi ihan oikeilla sanoilla anteeksi. Ja aikuisena puhuja sai oman hienon kulkupelin.

Heti keskuskentälle saavuttuamme ihmisvirrassa huomiomme kiinnittyi yksin kulkevaan pieneen lapseen. Hän askelsi reippaan näköisenä, vilkuili välillä aurinkolasien takaa ympärilleen, mutta kiihdytti askeliaan määrätietoisesti ensimmäisten pysäytysyritystemme jälkeen. Hetken seurattuamme lapsi jäi pyörimään risteyksessä ympyrää, ei tiennyt minne mennä. Kun jututin häntä, esittelin itseni ja lapseni ja kysyin, onko häneltä isä ja äiti hukassa, lapsi purskahti itkuun.

Kannoin hänet lopulta eksyneiden lasten hoivapaikalle. Työvuorossa olleet naiset ottivat hänet hellästi vastaan. Kyykistyivät, katsoivat lapsen tasolta silmiin. Vakuuttivat, että täältä äidit ja isät löytävät aina kaikki lapset. Ottivat syliin.

Tapasin sukua, ystäviä, söin puuroa, jätskiä, talsin kumisaappaissa. Jonotin ja lauloin virsiä. Kuulin turvallisuuskuulutuksia, joissa kerrottiin suojautumaan voimakasta tuulta vastaan. Kuulin puheiden aluksi luettuja esirukouspyyntöjä. Ne ovat ainoa, traagisuudessaan lohdullinen särö virallisia viestikanavia pitkin kaikuvasta yhdenmukaiseksi karsitusta julkikuvasta.

Hukassa oleva Jeesus

Istuin isoon seuratelttaan kuuntelemaan maallikkosaarnoja. Niissä miehet julistivat samanmielisyyden ja samankaltaisuuden pyhää ilosanomaa, käyttivät tuttuja sanamagiaksi taipuvia koodisanoja ja vahvistivat uskoa yhteisöön ainoana pelastuksen lähteenä. Vihollinen saartaa ja houkuttelee, myös seksuaalisuuden saralla. Homoseksuaaleja kyllä on, mutta seksuaalisuuden toteuttaminen kuuluu miehen ja naisen väliseen avioliittoon, sillä sukupuolia on vain kaksi.

Kuulin, miten puhuja pyhitti hengellistä väkivaltaa oman lapsuudenkokemuksensa avulla. Kertomuksessa muuan mies oli päätynyt käymään muissakin hengellisissä tilaisuuksissa kuin seuroissa. Uskonyhteisön kokoontumisessa häntä puhuteltiin tästä, kukin yksi kerrallaan, vuoron perään toinen toisensa jälkeen. Koska mies ei suuttunut eikä poistunut paikalta vihassa vaan murtui itkemään ja pyysi lopulta kultakin erikseen anteeksi (mitä, sitä ei tarina kertonut) ja koska puhuja oli lapsena ja uskon esikuvana ymmärtänyt toiminnan siunauksellisuuden, ei puhujan mukaan hoitokokoukset olleet vahingollisia.

Puhuttiinko saarnoissa Jumalasta tai Jeesuksesta? Näissä tarkemmin kuuntelemissani saarnoissa vain fraasien ”jumalanvaltakunta” ja ”jumalansana” yhteydessä. Raamatun tekstien avaamista, Jumalan luomistyön, Jeesuksen asettaman esimerkin tai Kristuksen sovitustyön armon avaamista ja ihastelua en kuullut. Raamatun tuntemus näytti olevan kuulemillani puhujilla surullisen ohutta.

Jeesus tuntui olevan puheissa yhtä hukassa kuin kaksitoistavuotiaana temppelireissussa vanhemmiltaan.

Symbioottinen yhteisöllisyys kuristaa

Uskonyhteisö, jonka itseymmärrykseen kuuluu käsitys omasta pyhyydestä ja erehtymättömyydestä, ottaa itselleen Jumalan aseman. Sen yhteisölliset toimintatavat eivät kestä kriittistä keskustelua. Yhteisöllisyyttä ylläpidetään symbioottisella me-tilaisella yhteistoiminnalla, jossa kaikkiin elämän eri osa-alueiden kysymyksiin on yksi oikea vastaus. Näin syntyy illuusio samanmielisestä ja yhdenmukaisesta pyhien joukosta, jonka yhtenäisyyttä pitää puolustaa silottamalla säröt ja kriittiset kysymykset.

Tästä ajattelusta kumpusi SRK:n tiedote, jossa kerrottiin, ettei mielenilmauksia sallita ja mielipidekirjoituksia, jossa opettaja ja perheenäiti saattoi vedota omaan turvalliseen tilaansa, ja pyytää, ettei sitä rikota kriittisillä äänillä. Muuan suviseuravieras valitteli, ettei tuntunut suviseuroilta, koska kolmasosa paikalla olleista oli epäuskoisia. Kokemus perustuu ajatukseen, että samalla tavoin uskovat voi erottaa ulkoa päin ja erilaisiksi miellettävät rikkovat harmonian.

Vanhoillislestadiolaisuudessa kritiikin – itsekritiikinkin – voi myös hengellistää sielunvihollisen ääneksi. Kysyä saa muttei kyseenalaistaa, kuuluu toistettu fraasi. Kriittisen äänen kuuntelemisesta pitää tehdä parannusta. Samoin siitä, jos ei hyväksy hengellisten auktoriteettien antamaa ensimmäistä vastausta. Kritiikin esittäjään lyödä ulkopuolisen, jopa vihollisen leiman.

Jos erehtyy kritisoimaan omaa yhteisön normien mukaista toimintaa, tulee haastaneeksi koko yhteisön, sen käsityksen itsestään yhdenmukaisena ja samanmielisenä. Jos pohtii kriittisesti omaa uskoaan, vaikka on oppinut, että kritiikki on syntiä, ajautuu kestämättömään kognitiiviseen dissonanssiin.

Itsensä erilaiseksi kokeva, ihannemuottiin sopimaton, kuten sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöön kuuluva tai yhteisössä fyysistä, seksuaalista, henkistä tai hengellistä väkivaltaa kokenut, jätetään yksin.

Teologinen oikeutus

Yhteisö voisi toimia toisin. Herätysliikkeessä voitaisiin kohdata – ja paikoin kohdataankin – seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvat lapset ja nuoret ilahtuneesti ja nöyrästi ihmetellen: miten moninaista onkaan Jumalan luomistyö!  Tervetuloa, täältä Isä löytää sinutkin.  Paavali opetti, että suurin niistä on rakkaus.

Valitettavasti näin ei vanhoillislestadiolaisessa julkisessa puheessa Suviseuroissa tehty. Moni sateenkaari-ihminen on kokenut ainoaksi mahdollisuudeksi noudattaa yhteisön kaavaa ja ”luopua uskotaan” tai ”kieltää uskonsa”. On syntynyt tarve mm. tarratoimikunnan kaltaiselle toiminnalle, jolla pyydetään tulla näkyviksi itselle tärkeän hengellisen yhteisön joukossa.

Tarratoimikuntalaisiin kohdistunut väkivalta on suviseurapuheissa ja -tiedotteessa jälkikäteen tuomittu ja kehotettu kohtelemaan kaikkia ihmisiä kunnioittavasti. Tarratoimikuntalaisiin kohdistunutta fyysistä ja henkistä väkivaltaa ei ole kuitenkaan nimitetty väkivallaksi. Heille kommentoitiin, että ei pitäisi itse provosoida – mikä on väkivallan oikeuttamista.

Teologinen oikeutus vihollisena suhtautumiselle on tullut suoraan niistä puheista, joissa seksuaalivähemmistöjen perusoikeudet ja sukupuoleltaan ei-binääristen olemassaolo kiistetään. Soraäänet ovat sielunvihollisesta, siis uhka. Somealgoritmien Pohjois-Amerikasta Suomeen syöttämällä kielellä ihmisarvoista kohtelua itselleen vaativat koettavat levittää ”vasemmistoideologiaa” ja käyvät kulttuurisotaa.

Teinit elävät näiden vaikutteiden, seurapuheiden ja somealgoritmien esiin nostaman vähemmistöihin väkivaltaisesti suhtautuvan sisällön, keskellä. He vain ovat vieneet käytännön johtopäätökset siitä, miten uhkaan tulisi suhtautua, pidemmälle kuin useimmat vanhoillislestadiolaiset aikuiset olisivat ehkä halunneet.

Jälkipuinti

Nukuin useamman yön, ennen kuin kurkistin, mitä Metan algoritmit syöttävät minun silmilleni. Näin piispa Mari Leppäsen kannanoton. Näin myös lestadiolaisten teologien Suviseurojen yhdenmukaista ihanuutta julistavia päivityksiä. Mukaan mahtui väkivaltaa vähätteleviä viittauksia ajojahtiin, kulttuurisotaan, uskovaisten vihollisiin, jotka ovat saaneet vettä myllyynsä, vaikka vain muutama nuori on toiminut tyhmästi.

Luettuani mietin, mitä tapahtuisi, jos vanhoillislestadiolainen liike päästäisi naiset ääneen muuallakin kuin päiväkerhoissa, pyhäkouluissa, raamattuluokissa, rippikouluissa ja esilaulajina – sekä toisinaan seuraradiossa tai alustajina. Herätysliikkeessä uskotaan voimakkaasti yleiseen pappeuteen, vaikka pappisvirka sidottiin miessukupuoleen 2010-luvun alussa ja julistettiin opilliseksi kysymykseksi.

Jos maallikkosaarnaajina olisivatkin eksyneiden lasten hoivapaikan naiset, tulkitsivatko he Raamattua toisin? Olisiko julkisessa puheessa enemmän puhetta Taivaallisesta Vanhimmasta, kuten L. L. Laestadius Jumalaa nimitti? Kuulisivatko myös pelokkaat, kulttuurisotia ympärillään näkevät miehet, sateenkaarinuoret ja he, jotka ovat löytäneet voimansa vihasta, viestejä vastaanottavista syleistä ja vakuutteluja, että sinulla ei ole hätää, olet rakastettu ja turvassa, Kristuksen sovitustyö koskee sinuakin?

Ehkä, ehkä ei. Mutta toivoa paremmasta tulevaisuudesta voi ylläpitää ainakin sillä perusteella, miten Herra julistaa pakkosiirtolaisuuteen ajetulle Israelin kansalle Jeremian kirjassa: ”Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.”

Artikkelikuva Lopen Suviseuroista 2025. Kuva: Suviseurojen kuvapalvelu/Flickr.