Kirkko ja juutalaiset Suomessa: pitäisikö mennyttä jo pyytää anteeksi?

Kirkolliskokous kokoontuu tällä viikolla toukokuun istuntoonsa. 25 vuotta sitten, toukokuussa 2000, kirkolliskokouksen esityslistalta löytyi aihe, jonka käsittely herätti huomiota myös mediassa. Kyse oli aloitteesta, jossa toivottiin Suomen evankelis-luterilaiselta kirkolta julkilausumaa suhteestaan juutalaisiin, juutalaisuuteen ja juutalaisvainoihin. Aihe oli tuolloin ajankohtainen, sillä samaan aikaan Suomessa valmisteltiin juutalaisten holokaustiin liittyvää muistomerkkiä, johon kaiverrettiin Suomesta natsi-Saksaan luovutettujen juutalaisten nimet.

Kirkolliskokouksen juutalaiskeskustelu vuonna 2000

Kirkolliskokouksen käsiteltäväksi aihe nousi Keski-Uudenmaan rovastikuntakokouksen tekemästä aloitteesta, jonka Porvoon hiippakuntakokous lähetti muokattuna kirkolliskokoukselle. Alkuperäisestä aloitteesta löytyi kuusi kohtaa, jotka ainakin antisemitismin historian näkökulmasta olivat varsin hyvin perusteltuja:

1. Kirkko sanoutuu täysin irti Martti Lutherin Juutalaiset ja heidän valheensa -teoksesta.
2. Kirkko tunnustaa, että evankelis-luterilaiset kirkot kantavat kollektiivisen vastuun juutalaisia kohtaan suhtautumalla halveksien juutalaisiin kirkkojen opetuksessa. Tämä asennoituminen ravitsi natsistien ideologiaa.
3. Kirkko sanoutuu irti kaikenlaisesta antisemitismistä.
4. Kirkko sanoutuu irti nk. korvausteologiasta, joka väittää, että Jumala olisi lopullisesti unohtanut ja hylännyt juutalaisen kansan sekä siirtänyt kaikki lupaukset pelkästään kirkolle.
5. Kirkko sanoutuu irti kaikenlaisesta juutalaisten pakkokäännyttämisestä kristinuskoon.
6. Kirkko korostaa luottamustaherättävää keskustelua juutalaisuuden ja kristinuskon yhteisestä perinnöstä ja pyhistä kirjoituksista.

Kirkolliskokous ei kuitenkaan käsitellyt edellä mainittuja kohtia sellaisenaan, vaan jo hiippakuntakokouksessa esitykseen liitettiin ponsi, jonka pohjalta mahdolliseen julkilausumaan olisi liittynyt kuuden kohdan sijaan ainoastaan kolmiosainen ehdotus. Sen mukaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tulisi:

1. julkisesti sanoutua irti kaikenlaisesta antisemitismistä;
2. edistää luottamusta herättävää keskustelua juutalaisuudesta ja kristinuskon yhteisestä perinnöstä ja pyhistä kirjoituksista sekä;
3. muutoin ryhtyä toimenpiteisiin tämän asian riittävästä esilläpidosta.

Tehty muutos oli harmillinen, sillä ehdotuksesta katosi oikeastaan kaikenlainen konkretia. Kirkolliskokous kuitenkin käsitteli aihetta sekä keväällä että syksyllä 2000. Ajankohta anteeksipyynnölle ja rehelliselle keskustelulle kristinuskon juutalaisvastaisesta menneisyydestä olisi ollut otollinen. Muistomerkin paljastustilaisuudessa 6. marraskuuta 2000 pääministeri Paavo Lipponen pyysi Suomen ja suomalaisten puolesta anteeksi Helsingin juutalaiselta yhteisöltä kahdeksan juutalaisen pakolaisen luovuttamista saksalaisille. Kirkko olisi hyvin voinut noudattaa samaa avointa ja vilpitöntä linjaa.

Kirkolliskokous päätyi kuitenkin toisenlaiseen johtopäätökseen: juutalaisten suhteen kirkolla ei ollut syytä ryhtyä pyytelemään mennyttä anteeksi. Äänestyksen jälkeen aiheesta ei annettu mitään virallista julkilausumaa. Mietinnöissä todettiin, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko oli sanoutunut irti antisemitismistä muun muassa Luterilaisen maailmanliiton yleiskokouksessa vuonna 1984 (!). Asiaa käsitellyt valiokunta myös totesi, että kirkko oli mukana muistomerkkiprojektissa, ja kun pääministeri Lipponen pyysi anteeksi juutalaisyhteisöltä, esitti hän anteeksipyynnön kaikkien suomalaisten puolesta.

Antisemitismi on juuriltaan kristillinen ilmiö ja se kehittyi ja kasvoi osana kirkon opetusta. Kenties kristinuskon historia ja siihen liittyneet juutalaisvainot tuntuivat kyseistä päätöstä tukeneista kirkolliskokouksen edustajista hieman kaukaisilta ja jopa vierailta. Onhan totta, ettei Suomessa ole koskaan nähty esimerkiksi muualta Euroopasta tuttua antisemiittistä väkivaltaa, ja saattaa olla, että tullakseen konkreettiseksi vaatisi ajatus enemmän omakohtaisuutta.

Ehkä näiden edustajien suhtautuminen olisi ollut toisenlaista, jos asian käsittely olisi aloitettu etsimällä kotimaasta niitä tilanteita, joissa luterilainen kirkko ja sen edustajat ovat toimineet halveksuttavalla tavalla suomenjuutalaisia kohtaan. Otan seuraavassa esille yhden Suomen kirkkohistoriasta nousevan tapahtumasarjan, jonka läpi asiaa voisi tarkastella. Kyseessä ei ole tuntematon osa historiaa, sillä useampikin tutkija on kirjoittanut siitä verrattain kattavasti (ks. Kirjallisuus). Lisäksi aihetta käsiteltiin runsaasti 1800-luvun lopulla suomalaisessa lehdistössä. Tässä tapaus pääpiirteissään:

”Juutalaiskoulut” kulisseina juutalaislasten käännytykselle

Suomessa sijainneissa Tsaarin armeijan varuskunnissa palvelleet juutalaissotilaat saivat keisari Aleksanteri II:lta vuonna 1858 luvan jäädä asumaan palveluspaikkakunnilleen palveluksensa päätyttyä. Nämä sotilaat ja heidän jälkeläisensä olivat ensimmäisiä suomenjuutalaisia. Juutalaiset eivät kuitenkaan voineet vallitsevan lainsäädännön vuoksi saada Suomen kansalaisuutta. Näin ollen heidän mahdollisuutensa hankkia toimeentuloa oli varsin rajattu. Mitätön tulotaso heijastui puolestaan muun muassa siihen, että monien suomenjuutalaisten oli vaikea hankkia lapsilleen kunnollista koulutusta.

Suomen Lähetysseuran toimintaa käynnisteltiin samoihin aikoihin, kun juutalaiset saivat luvan asettua maahamme. Juutalaislähetystä ei alun perin kirjattu Lähetysseuran työalueeksi, mutta se ei tarkoittanut, etteikö Suomesta olisi löytynyt innokkaita juutalaisten käännyttäjiä ja kastajia. Pian kävi kuitenkin selväksi, ettei kääntymys kristityksi ollut ensimmäisenä juutalaisten mielessä, ja vuoteen 1878 saakka juutalaislähetykseen kerätyt varat käytännössä seisoivat Lähetysseuran tilillä.

Tässä kohtaa lähetysaktivistit keksivät keinon viedä evankeliumia eteenpäin vastahankaisille juutalaisille: toiminta piti kohdistaa juutalaislapsiin. Suomen Lähetysseura rahoitti autonomian aikana lopulta kolmea koulua, joiden opetukseen köyhien juutalaisperheiden lapset saattoivat osallistua. Näistä ensimmäinen perustettiin Turkuun vuonna 1878, toinen vuotta myöhemmin Helsinkiin, kuten myös kolmas, vuosisadan vaihteessa toimintansa käynnistänyt koulu. Useampikin epätoivoinen perhe tarttui mahdollisuuteen hankkia lapsilleen koulutusta ja joutui pettymään: vaikka koulujen toimintaa pyörittäneet puhuivat niistä kauniisti, oli todellisena päämääränä juutalaislasten evankeliointi vanhemmilta salassa.

Piilo-opetussuunnitelmaa ei lopulta edes juuri peitelty, käännytystä ainoastaan kutsuttiin toisella nimellä. Turun koulun rehtori Carl Henrik Alopaeus (1825–1892) esimerkiksi korosti, ettei lapsia painostettu kristinuskoon. Heille vain saarnattiin evankeliumia ja näin annettiin totuuden tehdä heissä työtään. Ja jos lapsi halusi ottaa kasteen vastaan, kielsi Alopaeus vanhempia puuttumasta asiaan. Juutalaislasten vanhemmat näkivät oikeutensa selkeästi toisessa valossa, sillä Turun koulun toiminta hiipui oppilaskadon vuoksi jo vuonna 1882.

Helsingissä vanhemmille valehdeltiin suoraan, että kyseessä olisi ”juutalaiskoulu”, jossa heidän lapsilleen ei opetettaisi kristinoppia. Niinpä koulussa oli joidenkin lähteiden mukaan hetkellisesti jopa 40 oppilasta. Lopulta valheella oli lyhyet jäljet, ja koulu sulki ovensa jo vuotta Turkua aiemmin: perheet eivät halunneet lähettää lapsiaan käännytettäviksi.

Salaevankeliointi koululuokissa ei riittänyt radikaaleimmille juutalaislasten käännyttäjille. 1880-luvulla juutalaislapsia kaapattiin, piilotettiin ja jopa salakuljetettiin ulkomaille kastettavaksi. Tunnetuin tapauksista lienee Isak ja Rosa Urénin pojan Moseksen ryöstäminen. Urénin perhe asui Helsingissä. Vähävaraisuudestaan huolimatta vanhemmat halusivat tarjota pojalleen mahdollisuuden koulunkäyntiin. Moses Urén (1867–1932) aloitti ”juutalaiskoulussa” Helsingissä, ja kun perhe muutti vuonna 1879 Turkuun, vaihtoi Moses koulua. Helsinkiläiset aktivistit kuitenkin houkuttelivat pojan takaisin lupaamalla perheelle, että he pitäisivät huolen pojan elatuksesta ja vaatetuksesta tämän asuessa toisella paikkakunnalla.

Moses oli vasta 13-vuotias. Nähtävästi tässä vaiheessa alkoi pojan häikäilemätön käännytys. Myös kaste nousi keskustelunaiheeksi ja hänelle järjestettiin yksityistä kasteopetusta kristinuskon keskeisistä opinkappaleista. Moseksen opettajana toimi kirkkoherra Karl August Hilden (1853–1924), jonka mukaan tuona aikana ”voitti Jumalan henki yhä enämpi sijaa hänen [Moseksen] sydämessään”. Pian myös Isak Urénin korviin kantautui huolestuttavia uutisia poikansa evankelioinnista. Moses ei enää keväällä 1881 palannut lukukauden päätyttyä kotiin, ja Porvoon tuomiokapitulilta oli haettu lupaa pojan kastamiselle kristinuskoon. Niinpä Isak ja Rosa lähtivät etsimään poikaansa Helsingistä. Vastassa oli käsittämätön tilanne: vanhemmille ei suostuttu kertomaan pojan olinpaikkaa. Moses löytyi lopulta vasta poliisin ja venäläisen santarmipäällikön avustuksella. Lapsi oli piilotettu koulun piirissä toimineen kiihkoilijan, eläinlääkäri Anders Silfvastin (1829–1891) luokse.

Tapaus ei kuitenkaan päättynyt tähän. Saman kesän lopulla, 6. elokuuta 1881 Moses Urén katosi Turusta, eikä poliisikaan löytänyt häntä. Lopulta Isak Urén sai selvitettyä, että Helsingissä toimineet fanaatikot olivat ottaneet salaa yhteyttä poikaan, järjestäneet tapaamisen, houkutelleet hänet mukaansa ja salakuljettaneet Ruotsiin. Lopulta poika löydettiin tukholmalaisen rabbin ja paikallisen Venäjän konsulaatin avustuksella. Lapsen kaapannut helsinkiläinen kauppias Birger Tallberg (1826–1903) palautti Moseksen kotiin. Liukasliikkeiset lähetysaktiivit, kauppias Tallberg ja ruotsalainen hovisaarnaaja Johan Christopher Bring (1829–1898), olivat kuitenkin jo ehtineet kastaa Moseksen.

Tapaus nousi lehdistöön ja herätti tuntoja sekä puolesta että vastaan. Lapsen ryöstäminen tuomittiin laajalla rintamalla. Jotkut kuitenkin pitivät kaappaajien motiiveja puhtaina – hehän toivoivat vain saattavansa lapsen autuaaksi ja kristillisen kirkon piiriin. Toive tavallaan toteutuikin. Eläinlääkäri Silfvast adoptoi Johanneksen (ent. Moses), olihan tämä nyt kristitty. Eikä isäkään voinut pitää poikansa Johannes Silfvastin kohtalosta loputtomasti meteliä, sillä Isak Urén karkotettiin Suomesta Venäjälle.

Kuten aiemmin mainittu, tapausta on kuvattu kattavasti useammissakin tieteellisissä tutkimuksissa. Vuonna 1993 julkaistu, vuosia 1859–1895 käsittelevä Suomen Lähetysseuran historiateos viittaa tapahtumasarjaan silti vain kahdella lauseella: ”Hyvin alkuun lähtenyt [Helsingin] koulu kaatui kuitenkin yhden oppilaan kääntymyksestä syntyneeseen jupakkaan vuonna 1881. Juutalaiset vanhemmat vetivät lapsensa pois koulusta.”

Moses Urénin/Johannes Silfvastin jupakka ei ollut ainut laatuaan. Lopulta myös Suomen viranomaiset tarttuivat asiaan. Kahden ruotsinkielisen aatelisnaisen toimintaa alaikäisen käännyttämisessä ja muualle kuljettamisessa puitiin oikeudessa vuonna 1891. Kristillisen valtion järjestelmä kuitenkin suojeli omiaan. Tuomio langetettiin, mutta siihen ei lopulta sisältynyt mitään muuta rangaistusta kuin oikeudenkäyntikulujen maksaminen.

Lopuksi

Miten kirkolliskokouksen vuonna 2000 tekemä päätös sitten liittyy edellä kuvattuihin rikoksiin? Ensinnäkin Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla oli suora yhteys tähän toimintaan. Juutalaislapsille perustetut koulut olivat kirkon piirissä toimivan Suomen Lähetysseuran rahoittamia. Suomen Lähetysseuran johto koostui keskeisistä kirkonmiehistä, johtavista papeista aina piispoihin saakka. Esimerkiksi Turun ”juutalaiskoulun” rehtori Alopaeus valittiin vain muutama vuosi koulun lakkauttamisen jälkeen Porvoon piispaksi. Moses Urénin kasteopetuksesta vastannut kirkkoherra Hilden toimi myöhemmin muun muassa Suomen lähetysseuran sihteerinä ja johtokunnan jäsenenä. Lapsen salakuljetuksesta Ruotsiin vastasi Lähetysseuran johtokunnan jäsen kauppias Birger Tallberg, ja adoptioisä Anders Silfvast nousi myöhemmin Lähetysseuran hallituksen varajäseneksi. Kirkko rahoitti Lähetysseuraa ja tarjosi tilaisuuksissaan mahdollisuuksia kerätä varoja sen toimintaan. Lisäksi lähetystyötä kokonaisuutena pidetään edelleen keskeisenä osana kirkon toimintaa.

Tapaus osoittaa, kuinka juutalaisen uskonnon halveksunta ja kristillinen ylimielisyys leimasi suomalaisen papiston ajattelua 100–150 vuotta sitten. Se myös näyttää, kuinka vuosituhantinen kirkon piirissä elänyt juutalaisvastaisuus konkretisoitui Suomessa ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon toiminnassa. Jo osa aikalaisista piti tätä toimintaa arveluttavana, ja vaikka tuohon aikaan lähetystoiminnan epäilyttäviä puolia saatettiin katsella uskonnollisista syistä sormien läpi, on syytä muistaa, että nykyisin kysymys olisi ihmisoikeusrikoksista.

Asiaa enempää pitkittämättä, esimerkiksi tekemällä vertailuja tähän päivään ja vaikkapa Venäjän kaappaamiin ja länsimaiselta turmelukselta pelastamiin ukrainalaislapsiin, voisikin kysyä: olisiko Suomen evankelis-luterilaisen kirkon syytä pohtia historiallista suhdettaan juutalaisiin vielä kerran uudelleen, tällä kertaa lähtien liikkeelle ihan omasta toiminnastaan? Saattaisiko sittenkin löytyä syitä pyytää anteeksi?

Kirjallisuutta

Jacobsson, Santeri: Taistelu ihmisoikeuksista (1951)

Laitila, Teuvo: Lähimmäisenrakkautta, juutalaisvastaisuutta, antisemitismiä? Suomen juutalaisten käännyttäminen autonomian ajalla (SKHS vuosikirja 2012)

Laitila, Teuvo: Uskonto, isänmaa ja antisemitismi (2014)

Remes, Viljo: Siemen kasvaa puuksi (1993)

Swanström, André: From failed mission to apocalyptic admiration (2014)

Swanström, André: Judarna och toleransens psykohistoria i storfurstendomen Finland 1825–1917 (2017)

Torvinen, Taimi: Kadimah – Suomen juutalaisten historia (1989)

Wallendorff, Per: Suomen Lähetysseuran juutalaislähetystyön historia (1958)

Artikkelikuva: Maurycy Gottlieb, Juutalaiset rukoilemassa synagogassa Jom Kippurin aikaan (1878). Public domain, via Wikimedia Commons.