Kesken jäänyt vapauttaminen

Timofei Malikovin (nimimerkki) teos Suomen vapauttaminen talvisodassa kertoo talvisotaan johtaneesta poliittisesta kehityksestä, sitä edeltäneistä neuvotteluista, neuvostopropagandasta, sodan kulusta ja sodan päättymisestä. Kirjan aineistona on suomalaisten arkistojen lisäksi vaikeasti saatavia neuvostoliittolaisia arkisto- ja lehdistölähteitä.

Malikov kertoo pyrkineensä jättämään omat kommenttinsa mahdollisimman vähäisiksi, jotta lukija voisi hänen esittämänsä aineiston perusteella päätyä itsenäisesti omiin johtopäätöksiin. Hän kuitenkin ilmoittaa epäonnistuneensa tässä. Hän päätyi tulkintojen esittämiseen siksi, että pelkäsi joidenkin lukijoiden ottavan propaganda-aineiston totena.

Tällainen tulkinnasta pidättyvän objektiivisuuden vaatimus, jota nykyisin humanistiselle tutkimukselle ja myös journalismille usein esitetään, on nähdäkseni paitsi kohtuuton myös täysin teoreettinen, koska jo pelkästään käsiteltävän aiheen ja aineiston valinta on tulkintaan perustuva päätös.

Suomen vapauttaminen talvisodassa on ajankohtainen, eikä ainoastaan siksi, että sodasta on 85 vuotta. Luin kirjaa pikemminkin kuvauksena siitä, kuinka suurempi valtio perustelee, ja siten myös näennäisesti oikeuttaa, ensisijaisesti omalle väestölleen sinänsä brutaalin ja kansainvälisen oikeuden periaatteiden vastaisen hyökkäyksen pienempää naapuriaan kohtaan.

Perustelu tapahtuu valheellisen uhkakuvan avulla. Sen mukaan pienempi naapuri muodostaa suuremmalle valtiolle itseään vastaan suuntautuvan hyökkäyksen lähtöaseman, jota jokin kolmas valtio tai liittokunta voisi tulevaisuudessa käyttää hyväksi. Tällaisen uhkan poistaminen esitetään välttämättömänä, lähes velvollisuutena. Oikeuttamisen mekanismiin kuuluu myös naapurivaltion kansalaisten vapauttamisen teema, jota tuetaan miehittäjän asettamilla nukkehallituksilla.

Analogia talvisodan ja Venäjän Ukrainaan kohdistaman hyökkäyssodan välillä on kiistaton, ja Trumpin kurkottelu kohti Grönlantia osoittaa, ettei tämä käyttäytymismalli taida olla ilmansuunnasta riippuvainen.

Suomalaisille uutta tietoa talvisodasta tuovat muun muassa kirjan esittelemät neuvostoliittolaiset aineistot Terijoen hallituksesta, Suomen demokraattisen ja myöhemmin Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan perustamisesta. Niilläkin on nykypäivän vastineensa: Venäjän Ukrainan alueelle perustamat mielikuvitustasavallat. Mielenkiintoisia ovat myös kertomukset Karjalankannakselle ja Suomenlahden saarille sodan alkaessa paikoilleen jääneestä siviiliväestöstä sekä kuvitteellisesta propagandahahmosta puna-armeijan sotilaasta Vasili Tjorkinista, jonka seikkailut eivät päättyneet talvisotaan.

Kirja ei pyri järjestelmälliseen yleisesitykseen talvisodan sotatoimista. Suomalaisesta näkökulmasta tärkeitä taisteluita, Tolvajärvellä joulukuussa 1939 ja Raatteen tiellä tammikuussa 1940, ei käsitellä taistelukentän taktisesta näkökulmasta. Malikov perustelee rajauksensa sillä, että ”kirjan pääteemana on kuvaus siitä, miten sota heijastui neuvostoliittolaisista lähteistä [— —] sitä paitsi nykytutkimuksessa on avattu näiden taistelujen kulkua tarpeeksi tarkasti.”

Valinta on perusteltu, mutta viittaus mainitun nykytutkimuksen tekijöihin olisi ollut paikallaan. Tuoreehkoa venäläisnäkökulmaa taisteluiden kulkuun kaipaava voi tutustua Bair Irintšejevin (Irincheev) teokseen Talvisota venäläisin silmin (2012). Jostakin syystä Malikov ei mainitse tämän maanmiehensä teosta.

Vaikka kirja ei revittele suomalaisten Raatteen tiellä osoittamalla taktisella nerokkuudella, kuvaavat Malikovin valitsemat dokumentit neuvostojohdon tyrmistystä tilanteessa, jossa pääsuunnan hyökkäys Karjalankannaksella oli pysähtynyt tarunomaiseen Mannerheim-linjaan ja jossain pohjoisen mitättömässä korvessa kulkevalla tiellä menetettiin kaksi divisioonaa.  Näiden huolimattomasti edenneiden divisioonien kohtaamasta katastrofista ei raportoitu puna-armeijan tavanomaisten johtosuhteiden mukaisesti, vaan maan sisäisestä turvallisuudesta vastannut Lavrenti Berija esitteli armeijaa valvoneiden NKVD:n erityisosastojen hankkimat tiedot suoraan Stalinille. Valvontayhteiskunnan piirteistä kertoo se että, Venäjän asevoimien sotilasvastatiedustelu on nykyisinkin järjestetty samalla ulkopuolisen valvonnan periaatteella.

Kirja käsittelee aikalaisdokumenttien lisäksi myös talvisodan suomalaisten muistomerkkien nykyistä kohtelua Venäjällä. Tätä näkökulmaa olisi voinut laajentaa käsittämään myös talvisodan, erityisesti siihen johtaneen kehityksen, tulkintoja nykyisessä venäläisessä historiankirjoituksessa, kuten esimerkiksi Venäjän puolustusministeriön 2010-luvulla tuottamassa 12-osaisessa toisen maailmansodan yleisesityksessä.

Malikov on pilkkonut teoksensa peräti 48 lukuun, joista monet ovat varsin lyhyitä, vain muutaman sivun mittaisia. Kirja vyöryttää lukijansa silmille ennenkokemattoman paljon neuvostoliittolaista arkisto- ja lehdistöaineistoa, josta osan yhteys Malikovin tekstiin jää avoimeksi.

Maija Dahlgren ansaitsee tunnustuksen teoksen kääntämisestä venäjästä suomen kielelle. Tehtävään on sisältynyt myös laajan venäjänkielisen aineiston toimittamista ja karsimista. Dalhgren ja sotilasasiantuntija Marko Eklund selviävät mainiosti sotilaskäsitteistä. Rykmentit, pataljoonat ja komppaniat marssivat tekstissä hyvässä järjestyksessä. Parin sanan kohdalla olisin päätynyt toisenlaisiin käännösratkaisuihin. Tekstissä vilisevien komentajien määrästä päätellen komandir on käännetty muitta mutkitta komentajaksi, vaikka sanan vastine on useimmissa tapauksissa johtaja tai päällikkö ja vasta pataljoonista (vastaavista) ylöspäin komentaja. Venäläisessä käytännössä varsinaista komentajaa tarkoittavaa sanaa komandujuštši, leikillisesti komentojussia, käytetään vasta armeijan komentajasta ylöspäin. Talvisodan kutsuminen retkeksi tuntuu hieman kepeältä. Venäjän kielen pohod kääntyisi kontekstiin sopivammin sotaretkeksi tai jopa sotatoimeksi.

Tulkitsen Malikovin itselleen asettamaa tehtävää selvittää, miksi neuvostojohto luopui helmikuun lopulla tavoitteestaan Suomen valtaamiseksi, hänen kirjansa valossa realistisesti. Stalin ei palkinnut Suomea sitkeästä puolustustaistelusta, vaikka olisi sitä mahdollisesti arvostanutkin. Ilman Britannian ja Ranskan väliintulon uhkaa Suomi olisi lähes varmasti murskattu keväällä 1940. Täyttä luottoa Hitleriin ei ollut, joten vihollisia ei kannattanut hankkia liikaa. Venäjän nykyisestä johtajasta poiketen Stalinilla taisi olla realismin tajua, ilmankos hänen suosionsa on kasvussa.

Arvioitu teos: Timofei Malikov, Suomen vapauttaminen talvisodassa. Suomennos Maija Dahlgren. Docendo 2025. 448 s.