Musiikin tohtori, kanttori-urkuri, rovasti Pekka Vapaavuori kertoo muistelmissaan yllättäen menehtyneen legendaarisen isänsä etsinnästä, joka päättyy löytöön olla se, joka on.
Vauhdikkaan ja taitavasti soitetun elämäkerran loppu on yllättävä: Jumala on se, joka Hän on. Samaanhan päätyi esimerkiksi Tuomas Akvinolainen, joka edustaa kovin toisenlaista konserttiohjelmistoa kuin Vapaavuori: Tiedämme Jumalasta, että emme tiedä Hänestä. Sopivin nimi on Minä olen.
MUSIKAALISEN URAN JA KIRKKOMUSIIKIN DOKUMENTAATIO
Vapaavuoren muistelmat ovat antoisaa luettavaa musiikkikoulutuksesta, kirkkomusiikista ja esittävästä taiteesta sekä teologisesta keskustelusta kiinnostuneelle. Vapaavuori on toiminut esittävänä pianotaiteilijana ympäri maailmaa. Hän on toiminut useiden musiikkioppilaitosten johtajana, myös Sibelius-Akatemian rehtorina. Hänellä on ollut keskeisiä tehtäviä kirkkomusiikin kehittämisessä. Hän on rakentanut klavikordeja ja perehtynyt vanhojen soittimien soittamiseen yhtenä maailman keskeisistä tämän alan asiantuntijoista. Erityisen kiinnostavia ovat hänen keräämänsä näytteet afrikkalaisesta kansanmusiikista, joka muistuttaa eräiltä osin gregoriaanista laulua ja esimerkiksi Palestiinan kirkkomusiikin kehittämistehtävät.
Näin Vapaavuoren muistelmat ovat keskeinen ja kiinnostava dokumentti myös käsiteltäessä seurakuntien musiikkitoiminnan historiaa ja tulevaisuutta.
PIANISTI JA PAPPI
Muistelmien loppuosa ”eläkeläisen mietteitä” käsittelee Vapaavuoren palaamista teologisten kysymysten tarkastelijaksi.
Hän mainitsee opiskeluaikojen innoittajaksi teoksen Teologia etsii suuntaa (WSOY 1965) ja siitä esitellyistä teologeista erityisesti Bultmannin, Barthin, Bonhoefferin ja Tillichin. Näiden pariin hän on myöhemminkin palannut ja esittelee näiden keskeisiä ajatuksia asiantuntevasti. Myöhemmästä lukemisesta Vapaavuori mainitsee Borgin ja Spongin tunnetut teokset.
Muutos musiikissa on muutos maailmankaikkeudessa, sanotaan. Jokainen esittävä taiteilija miettii tulkinnoissaan tämän kaltaisia kysymyksiä. Pianistisella urallaan Vapaavuori on saanut kiitosta vanhojen soittimien esittelyn lisäksi Mozartin teosten ja erityisesti Bachin teosten esittämisestä. Huikeimmillaan häntä on verrattu tunnettuun venäläiseen pianistiin Sokoloviin.
Tehtävä on niin vaativa, että harva uskaltaa. Mutta mitä merkitsee se, että asettautuu teologian alalla ”esittäväksi taiteilijaksi”? Mikä on ohjelmisto ja mikä tulkinta? Kuinka sujuu? Tarkastelen tätä hieman Vapaavuoren mainioihin muistelmiin sisältyvän noin 80-sivuisen niiden loppuosaan sijoittuvan teologisen konstruktion osalta.
ESITYS JA TULKINTA
Tutkielmansa aluksi Pekka Vapaavuori selostaa asiallisesti edellä sanottujen 1900-luvun merkittävimpien teologien ajattelun keskeisimpiä piirteitä. Bultmannin myyteistäriisumistulkinnan, Barthin Jumalan täydellisen toiseuden ajatuksen, Bonhoefferin paradoksaalisen Vankilakirjeissä ilmaistun kannan elämästä Jumalan kanssa ilman Jumalaa ja Tillichin korrelaation metodin ja ajatuksen syvyydestä.
Tämän jälkeen hän tekee joitakin huomautuksia ”uskonnottomasta ajasta” ja kristillisen sanoman uudelleenmuovaamisen tarpeesta. Seuraa kohtuullisen laaja 1960-luvulta alkaneen kirkollisen kehityksen selostus, niin naispappeuskeskusteluineen kuin esimerkiksi niihin tapahtumiin kohdistuen, jotka johtivat Suomen teologisen instituutin ja Lähetyshiippakunnan syntyyn sekä myös kirkosta eroamisaaltoon. Esitys näistä etenee mielestäni huomautuksia aiheuttamattomasti eli asiantuntevasti.
Tämän jälkeen Vapaavuori ottaa esille varsinaisen nuotinnoksensa ja esityksensä siitä luvussa ”Raamattu ja uskonnontunnustukset.” ”Konsertin” varsinainen ohjelma syntyy preludin jälkeen tästä osuudesta.
Ensimmäisessä osassa Vapaavuori referoi asiantuntevasti ajankohtaisen eksegetiikan tutkimustuloksia Raamatun kirjojen luonteesta. Mielestäni maailmankuvan selostuksessa tapahtuu kuitenkin kompastus. Ns. kolmiportaisesta maailmankuvasta luovuttiin joitakin vuosisatoja ennen Uuden testamentin kirjoitusten syntyä siirryttäessä ptolemaiokseen maailmankuvaan, ja muutos ei tapahtunut vasta Kopernikuksen aikana, vaikka hänenkin tutkimuksensa osoittivat ptolemaiolaisen maailmankuvan muutoksia tarvitsevaksi. Vaikka tällainen maailmankuva on luomiskertomuksessa, sitä on vaikeampi löytää Uudesta testamentista, toisin kuin esimerkiksi Bultmann esitti. Merkittävä osa kirkkoisistä kielsi sen ennen uskontunnustusten muotoilua.
On liian nopeasti soitettu, jos ajatellaan, että Uuden testamentin kirjoittajat olivat aikansa maailmankuvista irrallinen saareke, samoin kuin jos esimerkiksi ongelmalliseksi koettu Uuden testamentin seksuaalietiikka katsotaan hellenistisessä maailmassa samaan aikaan vallinneen syvällisen samaa sukupuolta olevien ihmisten välisen parisuhteen hyväksymisen ulkopuoliseksi periferiaksi. Uuden testamentin kirjoittajat olivat ehkä hieman tietäväisempiä kuin heistä joskus jonkinlaisina kummelina-hahmoina ajateltu karikatyyri.
Yllä oleva huomautus on niin sanottu harrastuneen kuulijan kokemus eikä sinänsä kiistaton, mutta se paljastaa, minkälaisia kokemuksia yleisössä syntyy esityksestä.
Vapaavuori esittää hyvän kysymyksen, oliko alkua. Kun aikanaan Stephen Hawking vieraili Vatikaanissa esittelemässä alkuräjähdysteoriaa ja sai sille paavin innostuneen hyväksynnän, hän alkoi heti kotimatkalla suunnitella maailmankaikkeutta, jolla ei ole alkua. Tämä johtui siitä, että hän vierasti tieteellisen uskottavan hypoteesin omaksumista uskonnolliseen käyttöön. Kuten Vapaavuorikin toteaa, on mittaustuloksia ja tutkimusvälineitä, joilla on perusteltu alkuräjähdystä. Mutta tietenkin kyseessä on vain tieteellinen todennäköinen omaksuma, jolle on mielekästä etsiä muitakin vaihtoehtoja. Tämä tietysti kertoo tieteen luonteesta. Se on totuutta etsivää ja itseään korjaavaa toimintaa.
Tämä liittyy myös Tillichin korrelaation menetelmän ongelmaan. Tillichin mielestä kristillinen sanoma tulee välittää niin sanotulle nykyihmiselle uusin termein. Mutta sellaista nykyihmistä kuin Tillich kuvaa, ei ole olemassa. Kyseessä on ideaalityyppi, joka hallitsee kaikkien tieteiden viimeaikaiset tulokset ja lähestyy elämää niiden antaman tiedon varassa.
Katsauksen jälkeen Pekka Vapaavuori selostaa Uuden testamentin sisältöjä osoittaen tuntevansa nykyisen tutkimuksen päälinjat, ainakin sellaisena kuin ne esitetään alan yhdessä johtavassa korkeakoulussa eli Helsingin yliopistossa. Hän siirtyy sitten tarkastelemaan uskontunnustuksia. Hän selostaa oivallisesti myös niiden poliittista ja oppihistoriallista taustaa. Lisäksi hän tekee kysymyksiä eri uskontunnustusten kohtien vastaanottamisen edellytyksistä.
Hän asettaa hyvän kysymyksen: mitä jumalanpalveluksessa vieraileva henkilö, joka ei ole tutustunut kristilliseen perinteeseen, ajattelisi tällaisesta rallatuksesta.
Oma vastauksena on se, että liittymis- eli kääntymiskokemuksia on monenlaisia. Esimerkiksi Neuvostoliitossa tapahtui näin. Ihmiset näkivät kirkon (jota he eivät tunnistaneet kirkoksi). He menivät sisään. Tulivat toisenkin kerran. He alkoivat kumartaa ja tehdä ristinmerkkejä. Lopulta, kun heiltä kysyttiin, että oletteko ortodokseja, he vastasivat, että kyllä. Osallisuus kristilliseen yhteisöön ei siis edellyttänyt rationaalisia toimenpiteitä tai uskonnollisten lauseiden justifiointia. Samanlainen tilanne lienee vaikkapa mennessämme taidenäyttelyyn. Sitä katselee, jostakin kuvasta pitää ja toisesta ei. Tai konsertissa ollessa.
ESITTÄJÄ JA YLEISÖ
Pekka Vapaavuoren valitsema ohjelmisto ja sen tulkinta on kiinnostava. Soiton tekninen osuus on pääosin moitteetonta, joskin herää kysymys, syntyykö tahattomia kömmähdyksiä. Tulkinta ei ole räyhähenkinen vaan pikemminkin meditatiivinen. Vapaavuoren pianismi siirtyy teologian alueelle niine riskein, joita jokainen soittaja joutuu kohtaamaan sen asian kanssa, että muutos musiikissa on muutos maailmankaikkeudessa.
Kyse on eräänlaisesta mission impossible -tilanteesta. Mutta on rohkeaa ottaa haaste vastaan ja selviytyä siitä kohtuullisen kuivin jaloin vähintäänkin siihen hiljaisuuteen, jossa joutuu toteamaan, että Jahwe.
Nykyisessä konstruktiivisen teologian debatissa esitetään silloin tällöin jaottelu teologiseen oikeistoon ja vasemmistoon. Oikeistoa edustaa lähinnä angloamerikkalainen uskonnonfilosofia, joka on eurooppalaisesta näkökulmasta arvoitusta sisältämätöntä teknisesti huippulaatuista fundamentalismia. Ääripäähän sisältyvät esimerkiksi Richard Swinburnen tutkimukset, joissa Bayesin kaavassa lasketaan Jumalan olemassaolon todennäköisyysarvoja ja kerrotaan, että on tehty ihmiskunnalle palvelus, samana päivänä kuin Kaksoistorni-isku tapahtui, että Jumalan olemassaolo on noin 98-prosenttisesti totta. Lievempänä edustajana voi pitää esimerkiksi Alister McGrathin tuotantoa, joka oppineisuudessaan edustaa kohtuulliseen jäykkää perinnäisen kristillisen ajattelutavan puolustamista.
Teologisen vasemmiston ääriedustusta ovat esimerkiksi Don Cupittin kirjoitukset ja akateemisen keskustelun ulkopuoliset John S. Spongin kirjoitukset. Niissä oletetaan, että niin sanottu nykyihminen uskonnon alalla tarvitsee vuosittaisen radikaalipaukun kulkeakseen herätyksen poluilla. Väitettä perustellaan tyypillisin agitaatiomenetelmin: nyyhkytarinoin ja trivial pursuit -tason käsityksin tieteen tuloksista ja sen historiasta paketoiden ne hyvin myyväksi eräänlaiseksi pikaruoaksi.
Kiinnostavaa on ehkä asettaa kysymys: mitä on sitoutumaton konstruktiivinen teologia?
Pekka Vapaavuori on tässä jaottelussa tulkintani mukaisesti kallellaan maltillisen teologisen vasemmiston piiriin. Vallankumousta tarvitaan, mutta ei kritiikittömänä, agitatiivisessa ja militäärisessä muodossa. Tällä asenteella on tietysti protestanttisen teologian piirissä vahva perinteensä.
Kirja on kovasti lukemisen arvoinen ja on tärkeää, että tällainen soitto soitetaan. Maailma olisi huonompi, jos sellaista ei soitettaisi. Kuulija elähtyy monin kohdin ja tsemppaa soittajaa silloin, kun kuulijan näkökulmasta herää tunteita, jotka eivät välttämättä pysy soiton edistymisessä. Lopputulemaksi jää alkuosan mahtavien vetojen ja loppuosan mietteitä herättävien ja asiallisten soittojen jälkeen kovin, kovin sympaattinen vaikutelma. Kirjoittaja voisi vedota lauselmaan: tehkää perässä.
Arvioitu teos: Pekka Vapaavuori, Erään eläkeläisen uskontunnustus. Momentum 2025. 383 s.
'Isää etsivän pianistin teologia' have 8 comments
27.3.2025 @ 23.25 Theo
Kolmikerroksista maailmankuvaa on vaikea löytää UT:sta? Miten tuollaista käsitystä voi perustella?
Eihän UT:ssa juuri muusta puhutakaan kuin edestakaisesta liikenteestä maan ja sen ylä- ja alakertojen välillä. Ainakin kerrosten ja niille ominaisten asukkaiden olemassaolo tiedostetaan (Fil. 2:10), vaikka kerrosten välillä sukkuloisikin lähinnä Jeesus. Hän laskeutuu taivaasta maan päälle, noustakseen sinne myöhemmin takaisin. Kuolemansa jälkeen mutta ennen taivaaseen astumistaan Jeesus laskeutuu maan päältä alas tuonelaan. Jeesuksen taivaaseen paluun jälkeen seurakunta odottaa Jeesuksen laskeutuvan maan päälle vielä toisenkin kerran – viedäkseen omansa lopullisesti pois maan päältä.
Kaikilla näillä häpeilemättömän lokaalisilla käsityksillä on juurensa VT:ssa ja varmasti myös hellenistisen kulttuurin hades-tarinoissa. Lukemattomat virret ja hengelliset laulut ovat sisäistäneet tämän sekä VT:sta että UT:sta löytyvän mytologisen, kolmikerroksisen maailmankuvan. Niissä tehdään selvä lokaalinen ero nykyisen eksistenssin (”täällä Pohjantähden alla”) ja tulevan elämän (”toinen koto tähtein tuolla puolen”, ”tuo maa päällä pilvien”) välille. Kyse on konkreettisista paikoista, jotka ovat etäällä toisistaan – ei vain olotiloista.
Ajattelivatpa valistuneimmat kirkkoisät kolmikerroksisesta maailmankuvasta mitä hyvänsä, heidän oletetuista vastalauseistaan ei näytä jääneen jälkiä ekumeenisiin uskontunnustuksiin. Sen sijaan niissä kuljetaan maan suhteen ylös ja alas juuri niin naiivilla ja kansanuskoisella tavalla kuin Bultmann esitti. Jos meidän aikamme filosofisesti harjaantunut ihminen kirjoittaisi uskontunnustusten asian uusiksi eli kääntäisi niiden mytologisen ja luonnontieteellisesti hölmön korukielen selkokieleksi, uskontunnustuksista tulisi hyvin toisenlaiset. Niin perin juurin eri tavalla käsitämme ja käsitteellistämme todellisuuden kuin antiikin ajan ihminen.
Mielestäni teologin ei pitäisi yrittää selittää pois Raamatun primitiivisiä, taikauskoisia tai kielellisesti vanhentuneita sisältöjä, vaan kysyä, onko Raamatulla niistäkin huolimatta jotain kestävää sanottavaa.
Pekka Vapaavuoren kirjaa en ole vielä lukenut, mutta kiinnostavalta ja harvinaislaatuiselta teokselta kuulostaa. Kiitos Petrille esittelystä.
28.3.2025 @ 16.23 Petri
Tahtomatta inttää sen kummemmin, toistan vain joitakin sinänsä kiistanalaisen kysymykseni taustoja.
Kolmiportainen maailmankuva ei ollut antiikin ihmisen maailmankuva. Siitä luovuttiin viimeistään 500 eKr lähtien ja siirryttiin näkemyksiin, jotka Ptolemaios sittemmin kokosi. Ptolemaiolainen maailmankuva oli maakeskinen, mistä Kopernikus luopui. Tämä myöhempi maailmankuva puolestaan eroaa nykyisestä käsityksestä siten, että nykyisin maailmankaikkeuteen ei ajatella keskusta.
Jos Ut:ssa on kolmikerroksinen maailmankuva, tämä on kiinnostavaa siksi, että se edustaa varhaisempaa kuvaa kuin Uuden testamentin ajan maailmankuva ja lisäksi on kiinnostavaa, olivatko Ut:n kirjoittajat tietämättömiä oman aikansa käsityksistä.
Viitattu Fil 2:10 toki kertoo, että on taivaissa, maassa ja maan alla olevia. Mutta jos oletan, että olen maanpinnalla, hautaan kuolleet maan alle ja tuijottelen tähtitaivasta kaikenlaista pohdiskellen, onko minulla kolmikerroksinen maailmankuva. Tai onko tällainen jäänne mielteissäni jonkinlainen este ymmärtää maailmaa?
29.3.2025 @ 15.44 Theo
Oma asiantuntemukseni ei riitä sen määrittelemiseen, oliko UT:n kirjoittajilla ptolemaiolainen maailmankuva, mutten hämmästyisi, jos he olisivat edustaneet jo omana aikanaan vanhentunutta, kolmikerroksista maailmankuvaa. Siinä määrin selkeästi tekstit itse puhuvat taivaan, maan ja sheolin sijainneista ja erityispiirteistä. Kertomuksia taivaaseen astumisesta tai sheoliin laskeutumisesta tai vajoamisesta on vaikea ymmärtää, ellei oleteta niiden tarkoittavan konkreettista siirtymistä yhdestä paikasta toiseen paikkaan. Ja jokaisessa lokaatiossa on tuon katsomustavan mukaan vastassa jonkinlaisia tietoisia olentoja.
UT:n kirjoittajat olivat paitsi vuosisatoja vanhemman VT:n tradition jatkajia, myös maailmanloppua odottaneen ja karismoja viljelleen maallikkoliikkeen perillisiä. Olisivatko he olleet kiinnostuneita tai tietoisia oman aikansa parhaasta kosmologiasta? Kuka heille sellaista olisi opettanut ja voiko siitä löytää jälkiä konkreettisista teksteistä? Edes arkisemmat asiat, kuten naimisiinmeno, eivät tuntuneet enää kiinnostavan heitä (1. Kor. 7). Maailma oli katoamassa ja tekemässä tilaa uudelle luomakunnalle. Kaikella vähällä (vrt. VT) mitä he kiireessä kirjoittivat, oli interim-luonne.
Yleiset, kaikkien jakamat maailmankuvat muuttuvat hyvin hitaasti. Mahtaako siirtymäkohtia pystyä määrittelemään edes vuosisadan tarkkuudella? Kestää usein pitkän aikaa ennen kuin tieteen uusimmat löydöt saavuttavat jonkin kulttuurin tai yhteiskunnan kokonaisuudessaan, etenkin jos ne haastavat ja dekonstruoivat radikaalilla tavalla vanhat käsitykset.
Ja vaikka yleinen maailmankuva lopulta muuttuisikin, ihmisillä on ällistyttävä kyky vielä sen jälkeenkin ylläpitää vanhoja käsityksiä, jotka ovat ristiriidassa uusien käsitysten kanssa. Niinpä vielä meidänkin aikanamme miljoonat kristityt odottavat kolmikerroksisen maailmankuvan mukaisesti ns. ylöstempausta (Rapture, 1. Tess. 4:17) ”tuuliin ja pilviin”, käyttääkseni saarnaaja Leo Mellerin suosimaa ilmausta. Aivan kuin jossain äärimmäisen korkealla todella olisi konkreettinen ja fyysinen paikka, empyreum, johon meidät, konkreettiset ja fyysiset olennot, voitaisiin evakuoida vaikkapa juuri nyt. Samainen Meller muuten uskoo, että helvetti on konkreettisesti maapallon sisuksissa ja että ilmakehän sfäärit kuhisevat jos jonkinlaista ilmavallan hallitsijaa. Vaikka tällaiset käsitykset nostattavat kulmakarvoja nykyaikaisen luonnontieteen näkökulmasta, niille on helppo löytää vastineita UT:n kolmikerroksisesta kosmologiasta ja ajatusmaailmasta.
En tosin lopulta oikein edes ymmärrä, mitä tekemistä ptolemaiolaisella käänteellä on maailman oletetun kerroksellisuuden kanssa. Eikö ptolemaiolainen kosmologia ole etupäässä kannanottoa taivaankappaleiden asemiin ja kiertosuhteisiin? Keskiajan teologit ja runoilijat työskentelivät kaiketi juuri ptolemaiolaisen maailmankuvan puitteissa ja siitä huolimatta juuri he systematisoivat ja veivät huippuunsa ajatuksen maailman vertikaalisesta kerroksellisuudesta. Kun tutkii sen ajan mielikuvitusta stimuloivia kuvauksia taivaan, maan ja tuonelan/helvetin rakenteesta ja lokaalisista suhteista, niin tuntuu kuin ajaisi hissillä rinnakkaistodellisuudesta toiseen. Siksi tuo väite, että kolmikerroksinen maailmankuva katosi maailmasta viimeistään 500 eKr., tuntuu hiukan hämmentävältä. Kun ei se ole kadonnut maailmasta täysin vielä tänäkään päivänä!
”Jos oletan, että olen maanpinnalla, hautaan kuolleet maan alle ja tuijottelen tähtitaivasta kaikenlaista pohdiskellen, onko minulla kolmikerroksinen maailmankuva. Tai onko tällainen jäänne mielteissäni jonkinlainen este ymmärtää maailmaa?”
Vastaus on tietysti ei molempiin kysymyksiin. Puhe taivaasta, maasta ja maan alla olevista asioista on mytologista ja ongelmallista vain, jos oletamme, että elämää ja tietoista olemassaoloa löytyy kaikista noista eikä vain maan päältä.
29.3.2025 @ 16.47 Theo
Ainakin helluntaikristillisissä piireissä tunnetaan vanha laulu ”Mepä kuunkin sivuutamme”, joka kuvaa vertikaalista matkaa Jumalan luo. Vaikka laulu on humoristinen, siitä käy hyvin ilmi, miten kolmikerroksisen maailmankuvan tietoisesti tai tiedostamattaan sisäistänyt kristitty mieltää Jumalan ja taivaan olemassaolon ja sijainnin.
https://youtu.be/RjtPcxwgwLA?feature=shared
29.3.2025 @ 17.37 Petri
Ptolemaiolainen käänne, jonka yhtenä alkupisteenä pidetään Alkmeionin käsitystä maasta ja todellisuudesta pallona ja lisäksi tuona aikana kehkeytyneestä tähtitieteestä, poisti kolmikerroksisen maailmankuvan, jota esimerkiksi luomiskertomus edustaa.
Vt oli tietenkin Jeesuksen ajan juutalaisuuden pyhä kirja ja on ymmärrettävää, että sen kaikuina mahdollisesti vanha tulkinta esiintyy myös Ut:n joissakin ilmaisuissa.
Mutta jos oma kokemukseni, joka on suurinpiirtein samanmuotoinen kuin Fil 2:10 ei ole kolmikerroksinen maailmankuva ja tämä raamatunjae taas on sitä, herää kysymyksiä.
Voisi ehkä olettaa että mikäli Luukas oli lääkäri, hän tunsi ympäristöään. Myös Paavalilla esiintyy viittauksia, joiden perusteella hänellä on aikansa tietoa. Mutta kiinnostava ajatus, että Ut:n kirjoittajat olisivat olleet muusta kulttuurista erillinen saareke, joka ei ollut perehtynyt oman aikansa katsomuksiin.
Maailmankuvan käsite on monimutkainen ja olen kallellaan sellaiseen ajatukseen että tämän käsitteen verraten raskasta kalustoa on ajoittain sovellettu UT:n tutkimukseen melko robustisti. Ymmärrän kyllä, että vaikkapa pahojen henkien ajaminen sikalaumaan ei ole uskottava selitys myöhempien uskomusten osalta, mutta tämä ei ole oikein maailmankuvakysymys.
Maailmankuvilla ei ole niin suurta merkitystä uskomusten muodostamisen osalta kuin joskus väitetään, uskoisin.
Mitä väliä hengellisiin asenteisiimme on esimerkiksi sillä, että maa ei nykytutkimuksen mukaisesti ole pallo vaan pikemminkin säkki tai että maailmankaikkeudessa ei ole sen kummempaa keskipistettä, kuin vaikkapa oma nenänpääni?
Mitä tulee uskontunnustuksiin niissä on hyvin vähän viittauksia kosmologisiin teorioihin. Ne käsittevät ensisinaisesti Jumalan persoonien välistä suhdetta. Ut taas näyttää olevan aika hiljainen kosmologian osalta. Taivaskuvaukset ovat ensisijaisesti sosiologisia: häähuone, kaupunki, uusi taivas ja uusi maa. Ne käsittelevät eskatologista muutosta, joka korvaa tämänhetkisen tilanteen. Sen sijaan Ut:n lukeminen filosofisena tai kosmologisena esityksenä vaikuttaa vieraalta luettaessa ympäröivän filosofian ja kosmologian teoksia. On joitakin viittauksia, mutta lähinnä filosofikoulujen opit loistavat poissaolollaan.
29.3.2025 @ 23.41 Juha
Miksi meidän pitää lukea Raamattua ja käydä kirkossa?
Sitten on teologeja, joiden mielestä on olemassa pahoja henkiä, mutta en tiedä siitä mitään.
Putin on kyllä aikamoinen perkele ja paha henki minusta. Trump on tehnyt politiikasta showta: saa nauraa ( ja itkeä), mutta millä tavalla hän saa puhua on uskomatonta, että sille ei ole tullut loppua.
Minun maailmankuvaani voisi kuvata sanalla ” näyttämö”. Välillä en löydä sille tarkoitusta tai mieltä.
Ilmestyskirjassa nousee ” hahmoja ” kansojen merestä. Tämä on hyvin osuva kuvaus.
Joskus toivoisi, että puhuttaisiin enemmän hyvän tekemisestä kuin ninja veitsistä. Nyt on jo menty siihen, että lapsia palkataan tappajiksi ( Ruotsissa).
”Kärsi,kärsi kirkkaamman kruunun saat” ja ”Jumala koettelee, vaan ei hylkää”.
Mihin meitä kasvatetaan uskomaan?
Toiset ovat kehystäneet kastetodistuksensa. Varmaan siksi, että se on tapahtunut todellisuudessa.
Sitä ei tarvitse sitten epäillä.
Gazassa ihmiset ryntäsivät ortodoksikirkon suojiin pommitusta pakoon ja kuolivat kaikki. Rukoilivat henkensä edestä. Miksei se auttanut heitä?
Sitten lauletaan: ” Siunaa koko maailmaa ” . Siunaako? Toivossa on hyvä elää. Onko?
30.3.2025 @ 16.23 Theo
”Mutta kiinnostava ajatus, että Ut:n kirjoittajat olisivat olleet muusta kulttuurista erillinen saareke, joka ei ollut perehtynyt oman aikansa katsomuksiin.”
Mielestäni myös uskottava ajatus. Maailmassa on tänäkin päivänä lukemattomia ihmisiä, myös tunnustavia kristittyjä, jotka eivät ole juuri millään tavalla perehtyneitä oman aikansa katsomuksiin. Moni ihminen käyttää elinaikansa ihan muuhun kuin tieteen löytöihin tutustumiseen tai vakavaan filosofiseen pohdiskeluun. Edes akateemisen koulutuksen saaneista ihmisistä kaikki eivät ole kovin valveutuneita. Hyvin laaja-alaisesti sivistyneet ihmiset, kuten sinä, ovat ihailtavia mutta harvinaisia poikkeuksia, joiden perusteella ei voi tehdä yleistyksiä.
Kristittyjen piirissä on myös sellaisia ihmisiä, jotka ovat vaikuttavan oppineita ja ansioituneita jollakin ei-teologisella akateemisella alalla. Mutta kun he alkavat selittää, mitä Raamattu ja kristinusko ovat, tai mitä ”Jumalalla” ja ”Jumalan Pojalla” tarkoitetaan, heidän ajattelunsa valahtaa pyhäkoulutasolle ja liberaalin ammattiteologin kasvot valahtavat valkoisiksi. Uskonto voi ihmisen mielessä hyvinkin muodostaa erillisen saarekkeen, jolla ei ole mitään tekemistä muun tiedon kanssa. Kristinuskon Magna Carta, Uusi testamentti, saattaa paikoin olla nolo todiste tästä; sen arkaaisesta juuresta VT:sta puhumattakaan.
”Maailmankuvilla ei ole niin suurta merkitystä uskomusten muodostamisen osalta kuin joskus väitetään, uskoisin.”
Itse ajattelen, että maailmankuvallamme (käsitettä ei pitäisi mystifioida ja problematisoida liikaa), eli sillä millaisia käsityksiä, uskomuksia ja oletuksia meillä on todellisuudesta ja kaikesta sen sisältämästä, on joskus hyvinkin suuri merkitys sille, miten elämme ja käyttäydymme ja millaisia ratkaisuja teemme. Ei ole se ja sama, millaisia mielteitä meillä on maailmasta ja mitä niistä käytännön tasolla seuraa. Kaikki käsitykset eivät ole yhtä harmittomia kuin keskustelu siitä, onko maa pallomainen vai pikemminkin säkkimäinen. Esimerkiksi:
* Jos uskon, että on olemassa Jumala, joka ankarasti kieltää verensiirron, voin kuolla kieltäytyessäni lahjoitetusta verestä.
* Jos luotan siihen, että on olemassa rukouksia kuuleva Jumala, joka kykenee jopa herättämään kuolleita, ja on tehnyt sen Raamatun todistuksen perusteella jo useita kertoja, saatan mennä ruumishuoneelle herättelemään vainajaa vaihtovaatteet mukana, vaikka hänen sisäelimensä ja aivonsa olisi ruumiinavauksessa jo poistettu.
* Jos ”tiedän”, että sairaudet ovat pahojen henkien aiheuttamia, saatan alkaa karkottaa sairaasta riivaajia, vaikka hän tosiasiallisesti tarvitsisi lääkärin apua.
* Jos olen varma siitä, että maailmanloppu on lähellä ja Jumala valmistelee meille jo parempia asuinsijoja jossain muualla, saatan alkaa väheksyä radikaalisti tätä elämää ja huolenpitoa nykyisestä maailmasta.
* Jos pidän jotain kirjaa tai sen tulkitsijaa erehtymättömänä, luovun oikeudestani itsenäiseen ajatteluun ja arviointiin ja joudun lopun ikääni tottelemaan sokeasti sitä, mitä kirja tai sen tulkitsija käskee.
Ja niin edelleen.
30.3.2025 @ 21.17 Juha
Miten kohtaamme todellisuuden?
Paavali vetäisi tämän kilpailuvertauksen, mutta eihän kaikki kykene sellaiseen. Jeesus taas meni halvaantuneen luokse lammikolle.
Tässä on minusta kaksi eri todellisuutta ja kaksi eri maailmaa. Kumpi parempi?