Suomen valtion viestinnän kovassa ytimessä useita vuosia toimineiden Markku Mantilan ja Jouni Mölsän kirja pureutuu valtiolliseen informaatiovaikuttamiseen. Kirjoittajien osaamisen ja kokemuksen perusteella on lupa odottaa sujuvaa rautaisannosta. Esipuhe kertoo, että kirja on syntynyt kustantajan ehdotuksesta. Toiveissa oli saada lukijoille yleisteos, joka kertoisi, kuinka ihmisiin vaikutetaan ja avaisi sekä ilmiöitä että käsitteitä.
Kirjan keskiössä on vihamielinen informaatiovaikuttaminen, jonka sisältöä ja siihen liittyviä käsitteitä kirjoittajat käsittelevät. Tarkasti formuloitua vihamielisen informaatiovaikuttamisen määritelmää Mantila ja Mölsä eivät jostakin syystä anna. Onneksi he kuitenkin toteavat, että on olemassa myös laillista ja perusteltua valtiollista vaikuttamista. Jäin kuitenkin kaipaamaan laajempaa analyysiä siitä, miten nämä suhtautuvat toisiinsa, kohteidensa, keinojensa ja tavoitteidensa puolesta.
Käsitteitä ja teoriaa avaava alaluku pureutuu alan muutamiin peruskäsitteisiin lukijaystävällisten esimerkkien avulla. Vaikka hybridiuhka ei käsitteenä ole makuuni, on sen määritelmä mielestäni onnistunut. Siihen olennaisesti kuuluvaa sotilaallista osuutta ei ole keinotekoisesti poistettu ja käsitteen yleinen määrittelemättömyys tuodaan esille.
Koska Mantila ja Mölsä ovat viestinnän moniottelijoita, painottuu kirjan sisältö koettuun ja elettyyn. Kirjan teoreettisemmasta puolesta minua viehätti analyysi viestintäteknologian aiheuttamasta suuresta henkisestä muutoksesta, jonka seurauksena yhä enemmän informaatiota vastaanottava ihminen kuvittelee hallitsevansa huomionsa kiinnittymistä.
Kirjoittajat tuovat esiin havainnon siitä, että televisio tappoi talkoot ja muun vastaavan yhteisöllisyyden. Yhtä lailla se on lopettanut kyläilyn ja kirkossakäynnin. Median pirstoutuminen on jo vaikuttunut yhteiskunnan kiinteyteen, eikä sitä ole enää tukemassa kaikkia yhdistävää kansallista kertomusta. Tällaiseksi Mantila ja Mölsä tarjoavat tasavallan presidentti Alexander Stubbin virkaanastujaispuhetta mukaillen neljään vuosilukuun – 1918, 1945, 1989 ja 2022 – perustuvaa menestystarinaa Suomesta, joka on itsenäisyytensä ajan historian käänteissä pyrkinyt kohti läntistä yhteisöä, mikä saa nyt täyteytensä Nato-jäsenyyden myötä.
Kirjoittajat myöntävät, että tällaisesta tarinasta jäävät pois epävarmuudet ja ristiriidat, mutta tämä ei ole heidän mielestään olennaista. Tunnevaikutus, joka synnyttää halun olla osa tätä tarinaa, on tärkein. Rosoisempaa tarinaa kaipaavana ja nostalgiaan taipuvaisena striimaan kuulokkeisiini Jukka Kuoppamäen Sinisen ja valkoisen vuodelta 1972.
Kirjan mielenkiintoisin osuus on Markku Mantilan kertomus Venäjän ulkomaantiedustelupalvelun SVR:n yrityksestä värvätä hänet tietolähteekseen 2000-luvun alussa Madridissa. Nuoren diplomaatin epäilyt heräsivät, kun venäläisen Sergein espanjankielisessä käyntikortissa oli pieni kirjoitusvirhe. Mantila ilmoitti epäilyksistään esimiehelleen. Ulkoministeriön turvallisuuspäällikkö hankki suojelupoliisilta tarkat ohjeet, kuinka Sergein kanssa piti menetellä. Yhteydenpitoa häneen jatkettiin hetken aikaa, jotta venäläisten lähestymistavasta saataisiin lisää tietoa. Mantilan neuvokas toiminta ja kehut supon työlle lämmittävät.
Sergein käyntikortin tavoin piru piilee yksityiskohdissa. Mantilan ja Mölsän käyttämissä monipuolisissa ja valaisevissa tositapahtumiin perustuvissa esimerkeissä on paikka paikoin, jos ei huomauttamista, niin ainakin kysymistä.
Tuoreen haastattelun mukaan Venäjältä Suomeen vuonna 2009 diplomaattiautossa paennut 5-vuotias poika oli auton takakontissa isänsä kanssa, ei siis yksin kuten kirjoittajat kertovat.
Jugoslavian hajoamisvaiheen informaatiokamppailua käsittelevästä osuudesta voi lukijalle jäädä helposti väärä käsitys siitä, että Jugoslavia olisi syntynyt vasta toisen maailmansodan jälkeen. Samassa yhteydessä siihen kuuluneeksi osavaltioksi lueteltu Pohjois-Makedonia on ilmaisuna aavistuksen verran anakronistinen. Serbian SPS-puolueen tunnuslausetta tuskin käytettiin vaalikamppailussa englannin kielellä: there is no uncertainty with us. Eiköhän sitä kailotettu serbiaksi: sa nama nema neizvesnosti. Nämä vaalit järjestettiin vuonna 1990, ei 1991, kuten kirjassa.
Kirjassa on lyhyehkö lähdeluettelo, johon ei jostain syystä ole sisällytetty kaikkia tekstinsisäisinä viitteinä esiintyviä lähteitä. Esimerkiksi Ofer Fridmanin artikkeli puuttuu lähdeluettelosta.
Vastaavia pikkuvirheitä tai epäjohdonmukaisuuksia on muitakin. Vaikka ne eivät suoranaisesti haittaa kirjan muutoin ansiokkaan sisällön välittymistä, on tietokirjalta lupa odottaa enemmän.
Arvioitu teos: Markku Mantila & Jouni Mölsä: Valehtelua, vakoilua ja valtiollista vaikuttamista. Helsinki: Docendo 2024. 268 s.
