Hetki ennen valoa – velvollisuuksien ristipaineessa

Pitkän ja palkitun uran tähänkin mennessä tehneen elokuvaohjaaja Klaus Härön viimeisin ohjaus on riipaiseva kuvaus sairaanhoitajien vaativista työolosuhteista, vastasyntyneen teho-osastokamppailuista ja sen herättämistä tunnekuohuista sekä työ- ja perhe-elämän yhteensovittamisen vaikeuksista, kun kriisien keskellä haluaisi omistautua kummallekin. Näiden aihepiirien tutkiskelusta syntyi elokuva Hetki ennen valoa.

Kyseessä on Härön kymmenes pitkä elokuva, joka kuitenkin muidenkin hänen elokuviensa tavoin on tiivis ja ytimekäs alle kaksituntinen. Hetki ennen valoa aloittaa suomalaisen elokuva- ja televisiotuotantoyhtiö Making Moviesin 30-vuotisjuhlavuoden. Yhtiö on aiemmin tuottanut kolme Härön elokuvaa: Miekkailija (2015), Tuntematon mestari (2018) ja Rakkaani merikapteeni (2022).

Arvioin Vartijassa puolisentoista vuotta sitten Härön edellisen pitkän elokuvan Ei koskaan yksin (2025). Sen sekä muiden Härön elokuvien pohjalta voin sanoa, että hän on taitava kuvaamaan erityisesti ihmisten tunteiden kirjoa tavalla, joka jää katselukerran jälkeen pohdituttamaan vielä toviksi. Tämä välittyy myös Hetki ennen valoa -elokuvasta.

Laura Birn näyttelee Inkaa, työlleen omistautunutta erikoissairaanhoitajaa, jonka oma perhe-elämä on vaakalaudalla vaativien työolosuhteiden vuoksi. Tästä huolimatta hän on työssään sydämellinen ja empaattinen, mikä vetoaa suuren kriisin keskellä olevaan pariskuntaan, Leniin (Oona Airola) ja Kariin (Jussi Vatanen), joiden vastasyntynyt vauva on viety äkillisesti tehohoitoon. Uuden, pelottavan ja kaiken vaikeasti ymmärrettävän äärellä Leni luottaa ja tukeutuu Inkaan epävarmuutensa keskellä, samalla kun Inka kamppailee velvollisuudentuntonsa kanssa – allekirjoittaako hän työpaikalla kiertävän adressin hoitajien paremmista työolosuhteista, vai pysyykö hän oman perhe-elämästä ja jaksamisensa kustannuksella stressaantuneen pariskunnan omahoitajana.

Hetki ennen valoa on vaikuttavalla tavalla ajankohtainen, tai ehkä paremmin kuvattuna ajaton. Härö on todennut, ettei halua elokuvan koskettavan vain sen aiheen vuoksi, vaan toivoo henkilöiden tuntuvan todellisilta ja heidän tunteidensa tunnistettavilta. Koen, että tämä Härön toivomus toteutuu.

Katsoja pääsee sisään kaikkeen siihen paineeseen, turhautumiseen, epävarmuuteen ja helpotukseen sekä erityisesti tunteiden ristiriitaisuuksiin. Jokaisella meistä varmasti herää jonkinlaisia ajatuksia elokuvan henkilöiden valinnanvaikeuksista ja päätöksistä: meille ihmisille on (ainakin fiktiota seuratessa) aika tyypillistä ajatella 1) miksi joku tekee noin, tai 2) miksei joku tehnyt näin. Asetamme herkästi omat henkilökohtaiset näkökantamme ja toimintatapamme osaksi fiktiivisten henkilöiden välisiä kohtaamisia ja konflikteja, vaikka kyseessä ei olekaan interaktiivinen kertomus.

Tämä kertoo jotain elokuvan voimasta. Elokuvateatterista poistuessani jatkoin henkilöiden valintojen, perusteluiden, tekojen ja tunteiden pohtimista. Birnin, Airolan ja Vatasen lisäksi elokuva oli täynnä upeasti kirjoitettuja ja esitettyjä roolisuorituksia, joista erityisesti Mari Rantasilan esittämä yli 30 vuotta hoitoalalla työskennellyt Tuula jätti vahvan muistijäljen. Voimakastahtoisena sairaanhoitajana Tuula on etupäässä keräämässä nimiä hoitajien oikeuksia ajavaan adressiin, mikä herättää tärkeitä keskusteluja hänen ja muiden hoitajien välillä esimerkiksi liittoon kuulumisesta sekä kohtuullisista työajoista ja palkoista.

Elokuva saa katsojan myös pohtimaan hoitoalan ammattilaisen työ- ja kotielämän velvollisuuksien yhteensovittamisen paineita. Kun molemmat ovat merkityksellisiä ja täynnä tärkeitä päätöksiä, mistä kaikesta voi – tai pitää – tilanteen tullen joustaa? Härö on pohtinut esimerkiksi sitä, eikö meidän pitäisi aina asettua haavoittuvimpien puolelle, mutta tähdentää, ettemme aina välttämättä tiedä, kuka on kaikkein haavoittuvin.

Härö ei yritäkään kuvata Inkan tai Lenin tilannetta toistaan tärkeämpänä, mutta ymmärrettävästi katsoja voi omista lähtökohdistaan käsin samaistua toisen kokemuksiin ja tunteisiin enemmän ja silti yhtä lailla tuntea toisen ahdingon. Ennen kaikkea katsoja todennäköisesti tuntee elokuvan henkilöiden tavoin turhautumista ja epäluuloa taustalla vallitsevien järjestelmien puutteita kohtaan, jotka venyttävät hoitoalan ammattilaiset äärimmilleen jaksamisen ja pärjäämisen kanssa.

Valitettavasti nämä epäkohdat järjestelmissä eivät kuitenkaan ole vain fiktiota. Voimmekin odottaa, herättääkö Hetki ennen valoa taas laajempaa keskustelua hoitoalan työntekijöiden olojen ja palkkojen parantamisesta.

Hetki ennen valoa tulee elokuvateattereihin 11.9.2026.