Ei koskaan yksin kuvaa Suomen juutalaisluovutuksia

Jussi-palkitun ohjaajan Klaus Härön viimeisin, tositapahtumiin perustuva elokuva Ei koskaan yksin sai ensi-iltansa 17. tammikuuta vastaanottaen yleisesti positiivisia arvosteluja kriitikoilta. Rony Smolarin vuonna 2003 julkaistuun kirjaan Setä Stiller: Valpon ja Gestapon välissä vapaasti pohjautuva elokuva tuo valkokankaalle palasen Suomen häpeällistä historiaa toisen maailmansodan aikaisesta veljeilystä natsi-Saksan kanssa ja juutalaisluovutuksista. Sekä Smolarin kirjan että Härön elokuvan keskushahmona toimii suomenjuutalainen liikemies, Abraham Stiller (1885–1972), jota Ville Virtanen moneen taipuvana esittää.

Elokuvassa liikutaan kahden aikakauden välillä. Itse toisen maailmansodan aikaiset tapahtumat kuvataan väreissä, kun taas näitä käsittelevät 1970-luvun tapahtumat näytetään mustavalkoisina. Ei ole suinkaan epätyypillistä käyttää väri-mustavalko-jaottelua erityisesti historiaa käsittelevissä elokuvissa, sillä tämän avulla on helppo viestiä katsojalle siitä, mikä on ”mennyttä” ja mikä ”nykyhetkeä”. Ei koskaan yksin kääntää tämän jaottelun kuitenkin päälaelleen kuvatessaan mustavalkoisena nimenomaan 1970-lukua, kun journalisti Elina Sana (Satu Tuuli Karhu) selvittää sodanaikaisia tapahtumia Stilleriltä. Visuaalisena tehokeinona tämä luo mielikuvaa sota-ajasta vähemmän etäisenä.

”Minun kauppa, minun säännöt”

Vuonna 1938 Ariadne-laiva saapuu Helsinkiin mukanaan juutalaisia pakolaisia Itävallasta. Heidät ollaan palauttamassa takaisin ilman minkäänlaista maihinnousua, mutta paikalle saapuva Stiller onnistuu neuvottelemaan heidät hoiviinsa ja lupaa hankkia heille sekä asuinolot että työpaikat. Itävallanjuutalaisten pakolaisten majoituksessa auttaa Helsingin juutalainen seurakunta, ja osa pakolaisista löytää työpaikan Stillerin ja tämän vaimon Veran (Nina Hukkinen) menestyvästä vaatetusliikkeestä.

Liiketilassa koetaankin elokuvan tapahtumien kannalta ensimmäinen merkittävä konflikti Stillerin ja Valtiollisen poliisin päällikön Arno Anthonin (Kari Hietalahti) välillä, kun Anthoni osoittaa näkyvästi inhoa liikkeessä työskenteleviä juutalaisia kohtaan, ja Stiller ajaa tämän pois porttikiellon kera: ”Minun kauppa, minun säännöt.”

Välikohtaus luo jännitteisen tunnelman. Katsoja ymmärtää, että tapahtumat tulevat vain eskaloitumaan elokuvan aikana.

Stiller ei lakkaa puolustamasta kiihkeästi Suomen juutalaispakolaisia Valtiollisen poliisin suunnitelmilta lähettää heidät Gestapon haltuun ja keskitysleireille. Hän yrittää estää Anthonin ja muiden samanmielisten aikeet sekä vedota tämän lisäksi ministereihin, kuten Väinö Tanneriin (Hannu-Pekka Björkman), ettei luovutuksia tehtäisi. Stiller ei missään välissä anna periksi, vaan pysyy velvollisuudentuntoisesti taistelussaan loppuun saakka.

Hänen toimensa eivät kuitenkaan riitä. Vuonna 1942 Suomi lähettää kahdeksan juutalaispakolaista natsi-Saksalle. Stiller ehtii juuri satamaan nähdäkseen, kuinka nämä kahdeksan luovutettua nousevat laivaan, joka vie heidät Tallinnan kautta Auschwitzin keskitysleirille. Vain yksi heistä selviäisi sodasta hengissä. Tätä ennen Anthoni oli pilkannut Stillerin kyvyttömyyttä muuttaa tapahtumien kulkua tämän omilla sanoilla: ”Minun kauppa, minun säännöt.”

Kompastuskivet ja menneisyyden muistamisen tärkeys

Tietyistä elokuvantekoon liittyvistä vapauksista huolimatta Ei koskaan yksin on vaikuttava teos, joka tuo tärkeitä menneisyyden tapahtumia suuren yleisön tietoisuuteen. Kaikki eivät ehkä tiedä Suomen osuudesta holokaustissa. Tai Abraham Stillerin roolista juutalaisluovutuksissa. Tai sitä, että elokuvassa keskeisinä hahmoina esiintyvien Georg ja Janka Kollmannin (Rony Herman ja Naemi Latzer) sekä heidän poikansa Franz Olofin nimet löytyvät Helsingin Munkkiniemestä, osoitteesta Munkkiniemen puistotie 18.

Mikäli olet aikeissa kävellä osoitteen ohi, tulet luultavasti henkisesti ”kompastumaan” kolmeen messinkilaattaan, jotka on asetettu maahan oven eteen. Näissä laatoissa lukee Kollmannien nimet, syntymäajat ja -paikat sekä kohtalot sodassa. Kyseiset laatat ovat saksalaisen taiteilijan Gunter Demnigin luomat kompastuskivet, jotka toimivat muistomerkkeinä holokaustin uhreille. Näitä muistolaattoja esiintyy jo yli 100 000 kappaletta ympäri Eurooppaa, ja Suomesta löytyy laatta kaikille kahdeksalle vuonna 1942 luovutetulle juutalaispakolaiselle.

Kompastuskivet eivät ole maasta kohoavia, vaan pitkälti sulautuvat maastoon ellei niiden kohdalta kulje. Silti ne saavat meidät mielessämme kompastumaan, pysähtymään ja muistamaan natsien vainoamia henkilöitä siinä sijainnissa, joka heille joskus oli koti.

Mitä pidempi aika toisen maailmansodan kauheuksista on, sitä tärkeämmäksi tulee niiden muistaminen.

Uskonnon harjoittamisen rituaalit sodan keskellä

Elokuvassa kuvattujen kauheuksien keskeltä nousee esiin kuitenkin myös juutalaisuuteen kuuluvien rituaalien tärkeys, erityisesti sapatinvietto. Kun alussa itävallanjuutalaiset pakolaiset pääsevät Suomeen, he pääsevät myös viettämään sapattia Stillereiden luona. Perheen naisena Vera sytyttää kaksi kynttilää, peittää silmänsä kämmenillään ja samalla lausuu rukouksen.

Kun itävallanjuutalaisia miehiä kaapataan Sallaan suotöihin, Stiller matkustaa junalla heidän peräänsä ministeri Tannerin myöntämän matkustusoikeuden turvin ja vetoaa paikalle ilmestyville saksalaisille sotilaille, että heillä on oikeus harjoittaa uskontoaan, ja nyt on sapatti. Keskellä suota kynttilän korvaa tulitikku, ja monella kämmen peittää pään kipan tai hatun puutteessa.

Stillereiden sapatinviettoon kuuluu myös heidän oma perinteensä, jossa puisesta laatikosta otettu tuppo villaa annetaan toiselle niin anteeksi pyytämisen kuin anteeksi antamisen välineenä. Elokuvassa liikutaan paljolti yksilön vastuun kantamisen ja syyllisyyden tuntemisen teemoissa, jotka lopussa saavat tietynlaisen katharsiksen juuri tämän villatupon merkityksen kautta.

Elokuvan nimi tarjoillaan katsojille Suomen ja Saksan aseveljeyttä kuvaavassa propagandaesitteessä, joka on kiinnitetty tolppaan Bulevardilla Vanhan kirkkopuiston reunalla. ”Ei koskaan yksin”, esitteessä olevat sotilaat ilmentävät toisilleen ja ohikulkeville suomalaisille. Mutta tarkastellessaan elokuvaa syvemmin tulee pohtineeksi, mihin kaikkeen sen nimi voikaan päteä: yhdessäolon hetkiin sapatin aikana tai kenties syyllisyyden tunteeseen, joka ei vuosikymmeniksi jättänyt Stilleriä yksin.

Elokuvanteon monet mahdollisuudet

Kokonaisuudessaan elokuva on laadukkaasti toteutettu, ja erityiskiitokset se mielestäni ansaitsee upeasta vaivannäöstä monikielisyyden eteen. Esimerkiksi roolissaan Stillerinä Virtanen ei ainoastaan puhu suomea ja ruotsia, vaan käy dialogia myös saksaksi ja lukee rukouksia hepreaksi.

Historiallisista elokuvista erityisen kiinnostuneena tulee kuitenkin aina hyvien saavutusten rinnalla miettineeksi, missä olisi voinut parantaa tai tehdä toisin. Mielenkiintoisen näkökulman esittää historiantutkija Veli-Pekka Leppänen kolumnissaan Nainen historian varjosta (3.2.2025 HS). Hän nostaa esiin SDP:n kansanedustajan Sylvi-Kyllikki Kilven (1899–1987), jolla todellisuudessa oli varsin merkittävä rooli juutalaispakolaisten auttamisessa Suomessa. Kilpi muun muassa oli Ariadne-laivan tuomia pakolaisia vastassa vuonna 1938 Stillerin kanssa. Lisäksi hän oli myös mukana vuonna 1942 juutalaisluovutusten estämisyrityksissä, kuten Stiller.

Härön elokuva on pituudessaan napakka 85-minuuttinen, mikä on virkistävää ottaen huomioon elokuvien keskimääräiset pituudet nykyään. On kuitenkin mielenkiintoista pohtia, millaisen elokuvan olisimme voineet nähdä, jos Stillerin vankkumattomien pelastusyritysten ohessa olisi valotettu Kilven merkittävää roolia samankaltaisissa pyrkimyksissä.

Kaikkiaan Ei koskaan yksin antaa kuitenkin katsojalle aihetta pysähtyä kuvattujen tapahtumien äärelle, viimeistään elokuvan lopussa, kun valkokankaalle ilmestyy kahdeksan nimeä: Heinrich Huppert, Kurt Huppert, Franz Olof Kollmann, Georg Kollmann, Janka Kollman, Elias Kopelowsky, Hans Robert Martin Korn, Hans Edward Szybilski.

Elokuvan aiheet ovat kipeitä Suomen historiassa, mutta kriittisiä tietää, jotta ymmärtäisimme menneisyyden muistamisen tärkeyden.