Presidentin kyyditys – vallankaappaus kännissä

Itsenäisen Suomen alku ei ollut helppo. Jo ensimmäisenä keväänä vastakkainasettelu ja vihapuhe johtivat sisällissotaan, mutta vaikka itse sota oli melko lyhyt kestoltaan, se jätti nuoreen kansakuntaan sellaiset arvet, että ne tuntuvat edelleen olevan olemassa, siitäkin huolimatta, että itse sotaan osallistuneita asianomaisia ei ole enää elossa. Kansaa jakava haava oli vielä 1920-luvulla verisesti auki. Vaikka valkoiset olivat voittaneet sodan ja Suomi oli siirtynyt kohti demokratiaa, suomalainen äärioikeisto piti kommunismin uhkaa todellisena ja katsoi demokratian olevan kommunistien salajuoni, jotta kommunismi saataisiin ujutettua kaikkialle.

Presidentti K.J. Ståhlbergin kyyditys kuuluu itsenäisen Suomen ehkä dramaattisimpiin yksittäisiin tapahtumiin, vaikka monilta aikalaisiltamme se on varmasti päässyt unohtumaan. Vaikka ei ehkä saisi, sillä vihapuhe ja väkivallalla uhkaileminen on jälleen nostamassa päätään. On kuitenkin omituista, ettei Ståhlbergin kyyditsemisestä itärajalle ole aikaisemmin tehty elokuvaa. Nyt, lähes 100 vuotta tapahtumien jälkeen, Samuli Valkama, joka on toiminut paitsi ohjaajana myös toisena käsikirjoittajana yhdessä John Lundstenin kanssa, on päättänyt, että nyt on oikea hetki tehdä elokuva tästä kummallisesta sopasta, jonka keittämiseen osallistui maan ylintä sotilaallista johtoa.

Kerronnallisesti Presidentin kyydityksessä seurataan päällekkäin kahta tapahtumaketjua, jotka liittyvät toisiinsa. Toisessa tarkastellaan sotilasjohdon toimintaa ja toisessa varsinaista presidentin kidnappausta ja kyyditysmatkaa Helsingistä Joensuuhun, mistä presidentti oli tarkoitus noutaa itärajalla vievään kuljetukseen. Everstiluutnantti Eero Kuussari (Jussi Vatanen) on hyvä sotilas, joka onnistuu kiitettävästi harjoitusammunnoissakin. Pätevällä miehellä onkin oikeus yhdessä vaimonsa (Elsa Saisio) kanssa odottaa ylennystä esihenkilöltään kenraalimajuri K. M. Walleniukselta (Aku Sipola). Walleniuksella tuntuu olevan kuitenkin oma suljettu lähipiirinsä, johon Kuussaari ei täysin tunnu kuuluvan, vaikka halua tuntuisi olevan. Vaikka lokakuussa 1930 eletään vielä tukevasti kieltolain aikaa, niin Suomen sotilasjohto tuntuu olevan jatkuvasti tukevassa humalassa. Erään ryyppyillan jälkeen Kuussaari herää muistamattomana Joensuusta ja saa mystisen sähkösanoman, jota on hankala tulkita muuten kuin, että jotain tärkeää on tapahtumassa. Samalla Walleniuksen sisäpiiri, johon Kuussari otetaan mukaan, suunnittelee Suomeen vallankumousta, sillä kommunistit ovat demokratian turvin ottaneet maan hallintaansa, eikä sellainen peli vetele.

Samaan aikaan on eläköitynyt tasavallan ensimmäinen presidentti K. J. Ståhlberg (Pertti Sveholm) yhdessä vaimonsa Esterin (Riitta Havukainen) kanssa rauhallisella päiväkävelyllä Helsingin Kulosaaressa, kunnes joukko oikeistoradikaaleja kaappaa heidät. Ståhlberg oli jo pitkään ollut oikeistoaktivistien poliittinen vihollinen. Hän oli koko poliittisen uransa ajan järkähtämätön laillisuusmies. Ståhlbergin presidenttikautena punaisten puolella taistelleet saivat yleisen armahduksen vuonna 1921, mikä oli äärioikeistolaisten keskuudessa herättänyt runsaasti pahaa verta. Vuonna 1930 Ståhlberg oli tehnyt paluun päivänpolitiikkaan muun muassa asettumalla poikkiteloin lapuanliikkeen ajamia ulkoparlamentaarisia toimintatapoja vastaan. Todellisuudessa Ståhlberg ei suinkaan ollut mikään kommunismin ystävä, mutta oli kuitenkin sopiva maalitaulu äärioikeistolaisille.

Nuoria asialle täysin omistautuneita kaappareita johtaa joukon vanhin, sisällissotaankin osallistunut Jukka (Elias Salonen). Muuten porukka tuntuu olevan moiseen suoraan toimintaan varsin kokematonta ja kykenemätöntä, ja jo alusta alkaen kaikki tuntuu menevän pieleen. Ester, jota ei ollut alun perin tarkoitus kaapata mukaan, astuu väkisin mukaan autoon, koska ei halua jättää miestään yksin kaappareiden armoille, jolloin autosta loppuu tila, ja yhden kaappareista on jäätävä kesken pois kyydistä. Eripurainen joukko jatkaa kommelluksista huolimatta matkaansa kohti Joensuuta, ja kaapparit yrittävät saada yhteyttä kaappauskäskyn antaneeseen Kuussaareen, joka ei edelleen muista kännissä soittamaansa käskyä kaapata Ståhlberg.

Lopussa soppa sakeutuu entistä kovemmin, ja sotilasjohdon vallankaappaukseen saadaan hyvällä palopuheella kansan syviä rivejä mukaan. Sitten Joensuussa alkaa yleinen sekasorto, kun kommunisteja nähdään jokaisessa kanssaihmisessä. Tässä kohdin tekijät ovat varmasti dramatisoineet tapahtumia. Valkama on myös ottanut taiteelliseksi tehokeinoksi kuvata omituisia tapahtumia komedian kautta, ja päällisin puolin valinta tuntuu oikealta.

Vaikka presidentti Ståhbergin kyyditseminen meni tosielämässäkin uskomattomaksi sekoiluksi, niin kyydityksen taustalla oli todella äärioikeiston masinoima vihakampanja, jonka uhreina 1920- ja 1930-luvuilla kuolikin ihmisiä. En ollenkaan tuomitse Valkaman valintaa tehdä tapauksesta komedia, sillä niin absurdi tapaus on kyseessä. Komedia oli onnistunut valinta, sillä en usko, että tarina olisi toiminut vakavana jännityselokuvana. Sellaisia maailma on pullollaan. Komedia on onnistuessaan myös hyvä taiteellinen tehokeino nauraa kamalille aiheille ja osoittaa tilanteen absurdius ja vakavuus, kuten esimerkiksi Stanley Kubrick teki elokuvallaan Tri. Outolempi. Presidentin kyyditys ei kuitenkaan osu aivan nappiin. Suomalaisten sotilaiden motiivit jäävät elokuvassa sen verran kännisen sekoilun peittoon, että todellista vaaraa tapahtumien taustalla on vaikea nähdä. Samoin kaapparit nähdään vain sympaattisina toheloina, joita on vaikea ottaa todesta. Siitäkin huolimatta elokuva voi toimia puheenavauksena näinä aikoina, jolloin vihapuhe ja eri mieltä olevien maalittaminen ovat jälleen osa päivänpolitiikkaa niin politiikkojen kuin kansalaisten taholta.

Presidentin kyydityksen ensi-ilta on 4.9.2026