Dogmatiikka. Nyt! Elämänkuvista

Arto Köykkä kirjoitti äskettäin Vartijaan hienon kirjoituksen elämänkuvista ja allegorioista.

Kävimme Arton kanssa hauskaa ja asiallista sähköpostiviestittelyä aiheesta.

Oli näet niin, että olin kirjoittanut samasta aiheesta joskus von Adam her ja pitänyt myös pastoraalikursseilla aiheesta koulutuksia arvoisassa Kirkon koulutuskeskuksessa.

Loimme muistiimme samanaikaisen keksinnön historiaa.

Kerran kävi siten, että Britanniassa sekoitettiin toisiinsa kaksi jaarli Russellia. Näistä toinen oli tunnettu filosofi ja toinen samanniminen jaarli, jollainen jaarli toki ensin mainittukin oli.

Sekaantumisen välttämiseksi he julkaisivat lehdistössä seuraavan tiedonannon:

Täten vakuutamme, että kumpikaan meistä ei ole toinen. B. Russell ja B. Russell.

Arto muisti myös Newtonin ja Leibnizin samanaikaisen differentiaalilaskennan keksinnön. Julkaistiin selonteko, jonka mukaisesti differentiaalilaskennan ovat keksineet Leibniz ja Newton, aakkosjärjestyksessä.

Ja on myös Nabokovin merkintä: Minä olen X ja X on minä, mutta kumpikaan meistä ei tiedä, keitä me olemme.

Pieni muistelma

Olipa kerran once upon a time, jolloin kuljin Siperian aroille ja vasitenkin Pietarin lähelle opettamaan teologian alkeita. Ja olipa hetki, jolloin opetin samoja asioita myös suomalaisen yliopiston määräaikaisena professorina.

Käytettävissä suomenkielisten dogmatiikkojen osalta olivat Gustaf Johanssonin Kristillinen uskonoppi, aivan karmeata beckiläistä kamaa, Antti J. Pietilän Kristillinen dogmatiikka, jos mahdollista vieläkin edellistä kauhuskenaarioisempaa settiä,  Osmo Tiiililän Systemaattinen teologia, joka hurraa ensilauseesta lähtien kristillisen kolminaisuusopin ulkopuolelle johonkin kvanttifysiikan ja kristologian välisen suhteen analyysiin, Hans Georg Pöhlmannin dogmatiikan johdatus, joka vilisee ensisijaisesti luterilaisen puhdasoppisuuden ns. distinktioita ja latinankielisiä termejä, suppea Hägglundin Uskon malli, Miikka Ruokasen lehtikolumnneista koottu Ydinkohdat, Juha Pihkalan  Johdatus dogmatiikkaan jne., esimerkiksi. Yksikään näistä ei käsitykseni mukaisesti vastannut tarpeita, joita syntyvät akateemisen opetuksen piirissä.

Aloin siis valmistella ns. virkatyönä systemaattisen teologian ja dogmatiikankin yleisesitystä luonnosnimikkeellä Uskonto elämänkuvana. Sain punnerretuksi ensimmäiset kymmenen sivua. Loppui sitten virat ja tuli niiden varrelle toiset. Loppui puhti ja syntyi uusi. Jäi kirjoittamatta.

Onnistuin siis huonommin kuin yksikään edellä mainitsemani esitys.

Köykän kanssa naljailimme ystävälliseen tyyliin termin ”elämänkuva” alkuperästä viitaten Russellin, Newtonin, Leibnizin ja Nabokobin merkintöihin.

Mutta väliäkö hällä, mistä ilmentyi kieleen ja käsitykseen?

Julkaisen kuitenkin alla sen, mitä sain äherrettyä johdantoluonnokseksi joskus 2000-luvun alkupuolella. Toivon, että nykyinen tutkijasukupolvi olisi tämän asian osalta ahkerampi ja julkaisisi suomenkielisen dogmatiikan yleisesityksen.

Johdatus dogmatiikkaan

1. PERIMMÄISET KYSYMYKSET

Onko elämä mieletön?
Onko elämä merkityksetön?
Onko elämä tarkoitukseton?
Monet miettivät näitä kysymyksiä. Mikä on niiden sisältö?

Jos joku kysyy, onko elämä mieletön tai onko elämällä mieli, hän esittää jäsentämistä ja käsittämistä koskevan kysymyksen. Yleensä liitämme tähän yhteyteen termin rationaalisuus. Mikäli jokin on mieletöntä, se merkitsee sitä, että asia on selkeän ajattelun ja käsittämisen vastainen tai sen ylittävä. Vastaavasti sanottaessa jotakin mielekkääksi tarkoitetaan, että luonnehdinnan kohteeseen liittyy järkevä eli rationaalinen ajatuskulku. Kysymys elämän mielestä liittyy siten elämän käsittämiseen ja selittämiseen.

Kysymykseen elämän merkityksestä liittyy ainakin kaksi vivahdetta. Se voi viitata sekä arvostuksiin eli tärkeinä ja merkittävinä pidettyihin asioihin että lauseiden viittaussuhteisiin, semanttisiin ominaisuuksiin. Sanottaessa ”sillä, että Juha Mieto hävisi Thomas Wassbergille sekunnin sadasosan, on suuri merkitys”, esitetään arvottava lause. Lause ”englannin lauseella ’this is red’ on sama merkitys kuin suomen lauseella ’tämä on punainen’” on puolestaan semanttinen. Se väittää, että kaksi lausetta viittaavat samaan asiaan. Niillä on yhteinen mieli.

Myös kysymykseen elämän tarkoituksesta liittyy kaksi vivahdetta. Lause ”kirjoitan tätä valaistakseni aihepiiriä” ilmaisee tavoitteellisen suuntautuneisuuden. Lause ”teen tämän, koska tahdon sinun oppivan” ilmaisee syyn tai vaikuttimen.

Elämänpohdinnan yhteyteen asetettuja mieltä, merkitystä ja tarkoitusta koskevia kysymyksiä on luontevaa sanoa perimmäisiksi kysymyksiksi. Perimmäinen kysymys on luonteeltaan sellainen, että sen takana ei ole enää toista kysymystä. Perimmäinen kysymys on viimeinen tai äärimmäinen kysymys. Se asettaa esittäjänsä seinää vasten.

Perimmäiset kysymykset voivat herätä monista syistä. Monet länsimaisen antiikin ja keskiajan ajattelijat uskoivat, että niiden esittäminen liittyy ihmisen todelliseen olemukseen, hänen ihmisyyteensä. Tällaisen katsomuksen mukaan ihminen on ihmettelijä ja etsijä, jonka korkeimmat älylliset kyvyt etsiytyvät perimmäisten kysymysten äärelle. On ihmisiä, jotka eivät mieti perimmäisiä kysymyksiä, mutta heistä viis: he vain eivät toteuta ihmisyyttään aidolla tavalla.

Myöhäiskeskiajalta lähtien länsimaissa on puolestaan voimistunut toisenlainen ajattelutapa. Sen mukaan perimmäiset kysymykset eivät herää välttämättä ihmisen älyllisen uteliaisuuden voimasta. Ne alkavat rasittaa mieltä pikemminkin elämänkohtaloiden takia. Elämään sisältyy menestyksiä ja pettymyksiä. Ne synnyttävät kokemuksen siitä, että elämä onkin ehkä mieletöntä, merkityksetöntä ja tarkoituksetonta.

Kahden vaikutusvaltaisen filosofisen perinteen lisäksi ns. tieteet ovat etsineet selitystä perimmäisten kysymysten heräämiselle monelta taholta. Antropologiassa on viitattu avaruudellisuuden ja kuolevaisuuden kokemukseen. Sosiologiassa selitystä on etsitty yhteiskunnallisten ja sosiaalisten suhteiden sekä näihin liittyvien valtarakenteiden vaikutuksista ja sisäistyksistä. Psykologiassa vastausta on haettu ihmisen viettienergian käyttäytymisestä. Jotkut aivotutkijat ovat leikitelleet ajatuksella aivojen hermoverkkoon kätkeytyvistä salaisuuksista. Joku saattaa otaksua, että kyseessä on yksi ”geenien salaisuuksista”.

Yhden, erityisesti Demokritoksen yhteyteen liitetyn ajatteluperinteen mukaisesti perimmäiset kysymykset ovat melko mitättömiä. Jo satoja vuosia ennen Kristuksen syntymää kehiteltiin ajatusta, jonka mukaan kaikessa on kysymys pyörreliikkeen aiheuttamasta aineen jakamattomien perusosien eli atomien yhteenliitoksista ja hajoamisista tyhjiössä. Väitteet muusta ovat turhaa mystifiointia.

Voi olla, että yhdessä tai useammassa yllä mainituista lähestymistavoista on jotakin perää. Yhden lähestymistavan perimmäisiin kysymyksiin esittää kristillinen usko ja erityisesti sen piirissä muodostetut uskontunnustukset eli symbolit.

2. USKONTUNNUSTUS NÄKÖKOHTANA PERIMMÄISIIN KYSYMYKSIIN

Kristillinen perinne on monin tavoin solmiutunut maallisten, filosofisten ja tieteellisten katsantokantojen kanssa yhteen. Se on joko lisännyt niihin kristillisen lisänäkökohdan, työstänyt oman sanomansa niiden antamin välinein tai asettunut kilpailevaksi vaihtoehdoksi niiden kanssa. ”Uskon, jotta ymmärtäisin”, sanoivat Augustinus ja Anselm Canterburyläinen. ”Filosofia valmistaa uskoon,” väitti Kleemens Aleksandrialainen. ”Filosofia on uskon palvelijatar,” lausui aristotelinen skolastiikka. Mutta on myös niitä kristittyjä, jotka ovat Tertullianuksen ja myöhemmin Blaise Pascallin ja Sören Kierkegaardin tavoin väittäneet, ettei Ateenalla, järjellä, ja Jerusalemilla, uskolla, ole mainittavasti yhteistä: ”Uskon, koska se on absurdia.”

Ajatus uskosta pimeytenä tuntuu viehättävältä. Miksi sitten käsitellä uskontunnustuksia näkökohtina? Miten pimeydeksi luonnehditun uskonnollisen uskon seikat voisivat olla perimmäisten kysymysten näkökohtia? Näkeminen edellyttää valoa.

Valon ja pimeyden paradoksiin ei ole ehkä hyvää vastausta. Tästä huolimatta tuntuu uskottavalta väittää, että kristillinen usko on luontevinta esittää ns. perimmäisten kysymysten yhteydessä. Osa teologeista ja uskonnonfilosofeista olisi varmaankin eri mieltä, mutta tulkitsen uskontunnustuksen syntyä siten, että sen muotoilleet ihmiset pyrkivät ilmaisemaan sen avulla uskonsa avaaman näköalan perimmäisiin kysymyksiin. He tahtoivat sanoa: Kyllä! Kyllä! Kyllä! Onko millään mitään mieltä? Kyllä: Isä Jumala on luonut kaiken. Onko elämällä merkitys? Kyllä: Jumala on Jeesus Nasaretilaisessa tullut lihaan, ilmoittanut itsensä ja tehnyt ihmisille yhteyden itseensä mahdolliseksi. Onko elämällä tarkoitus? Kyllä: Isä ja Poika lähettävät Pyhän Hengen, joka on rakkauden Henki.

Uskontunnustus toisin sanoen ilmaisee elämänkatsomuksen, jonka mukaan perimmäiset kysymykset linkittyvät uskoon kolmiyhteiseen Jumalaan. Esitetyn tulkinnan mukaan uskontunnustus on sen sanomista, että elämän mieli on Isä, jonka persoonasta käsin elämä jäsentyy ja tulee luomisesta käsitettäväksi. Elämän merkitys on Poika, joka on sekä olevan täydellinen ja ehdoton arvo että luomisen merkki, Sana. Isä luo Sanalla ja lihaan tullut Jumala viittaa eli yhdistää luodun luojaansa, Isään. Elämän tarkoitus on Pyhä Henki, joka osoittaa Isän luoneen kaiken rakkaudesta ja rakkauteen.

Tulkintani mukaisesti uskontunnustus on näkökohta, josta käsin yllä luonnosteltu elämänkuva avautuu katsottavaksi. Erityisesti Martti Luther on korostanut korvien merkitystä uskonnollisen uskon syntymisessä. Hänkin tunsi kuitenkin myös antiikin kirkon puhetavan ”uskon silmistä”. Sen mukaan uskonnollinen usko on ”sisäistä katselua”, jossa ”nähdään” näkökykyä muistuttavalla mielen kyvyllä se, mitä ei voida tavoittaa luonnollisten aistien havaitsemassa maailmassa. Kristillisessä uskossa kohdaksi, jossa ”näkeminen” tapahtuu, esitetään uskontunnustusta.

3. USKONTUNNUSTUKSET, APOSTOLINEN PERINTÖ JA RAAMATTU

Miten uskontunnustukset ovat syntyneet ja millainen suhde niillä on Raamattuun?

Kristillisen uskon alku liittyy Jeesuksen toimintaan, hänen julistukseensa lähelle tulleesta Jumalan valtakunnasta sekä ristiinnaulitsemiseen ja sen jälkeisiin tapahtumiin.

Jeesuksen oppilaat kertoivat kohdanneensa ristiinnaulitun elävänä. Kertomukset ja luonnehdinnat ylösnousemuksesta vaihtelevat sitä varhaisimmista kirjallisista maininnoista myöhäisempiin. Varhaisimmat merkinnät esiintyvät apostoli Paavalilla, jonka vanhimmat kirjeet on kirjoitettu 10-20 vuotta Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen. Markuksen, Matteuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumien merkinnät eroavat toisistaan. Merkitseekö ylösnousemus Jeesuksen nousemista kuolleista vai hänen siirtymistään taivaaseen pilvessä, on viime kädessä epäselvä kysymys. Voinee kuitenkin väittää, että ensimmäisille Jeesuksen seuraajille ylösnousemususko merkitsi uskoa siihen, että ristille menehtynyt Jeesus olikin elossa ja että hän oli siirtynyt pois havaittavan maailman piiristä.

Juutalaisena lahkona aluksi vaikuttanut Jeesus-liike, jonka keskeiset johtajat olivat Jeesuksen oppilaat Pietari ja Jaakob, levisi pian erityisesti Kristuksen seuraajaksi kääntyneen hellenistijuutalaisen Paavalin julistuksen voimasta ympäri antiikin maailmaa. Sen varhaisiksi keskuksiksi muotoutuivat Jerusalemin ohella Afrikan pohjoisrannikolla sijaitsevat Aleksandrian ja Karthagon kaupungit, Syyriassa sijaitseva Antiokia sekä Rooma. Syntyi seurakuntia, jotka uskoivat ilman, että niiden käytössä olisi ollut Uusi testamentti, jonka me tunnemme.

Uuden testamentin kirjat syntyivät noin vuosien 50–100 jKr. välillä. Kesti aikansa, ennen kuin uskovat tulivat yksimielisiksi siitä, mitkä kirjoitukset kuuluivat Uuteen testamenttiin ja mitkä eivät. Asiaa koskevan arvionsa suorittamiseksi heillä oli enemmän tai vähemmän julkilausuttuja arviointimittareita. Niistä keskeisin oli kirjoitusten apostolisuus. Vain kirjat, joiden katsottiin edustavan apostolien esittämää uskon sisältöä (traditio apostolica, apostolike paradosis), voitiin sisällyttää Uuden testamentin kaanoniin (kaanon=sääntö). Kirjoitusten apostolisuuden arvioimiseen liittyi uskomus, jonka mukaan varhaisella seurakunnalla oli hallussaan uskon sääntö (regula fidei), joka siirsi eli tradeerasi apostolien opetuksen ajassa eteenpäin. Erimielisyys tästä asiasta on säilynyt meidän päiviimme saakka.

Seurakunnissa levisi suullinen perimätieto Jeesuksen opetuksesta sekä luultavasti myös kirjallisia esityksiä, joihin oli koottu hänen opetuksiaan. Uuden testamentin kirjoittajat, erityisesti ns. synoptikot (Markus, Matteus ja Luukas) käyttivät niitä hyväkseen. Seurakunnan kielenkäytön varhaisissa kerrostumissa tavataan tunnustuksia, kuten ”Jeesus on Herra” (1. Kor 12:3) ja ”Jeesus on Kristus” (Mk. 8:29). Näistä yksinkertaisista tunnustuksista muokattiin laajempia, jotka luultavimmin liittyivät kasteeseen ja jumalanpalvelukseen. Käytännön jumalanpalveluselämän tarpeiden lisäksi uskontunnustukset muotoutuivat asian synnyttämän monitulkintaisuuden aiheuttamasta tarpeesta selventää sitä, mitä Kristukseen uskovien yhteisö katsoi sisältyvän omaan uskoonsa ja mitä se ei katsonut siihen sisältyvän.

Jeesuksen julistus, Jeesuksen julistukseen liittyvä julistus (keerygma) ja tunnustautuminen Jeesukseen, uskontunnustuksen alkeellinen muoto, ovat siis Uutta testamenttia historiallisesti varhaisempia ja alkuperäisempiä kristillisen uskon lähteitä. Niinpä kristillisen uskontulkinnan kannalta enemmän tai vähemmän hämäräksi jäävä apostolinen perinne ja uskon sääntö eli Jeesuksen julistukseen liittyvä apostolien harjoittama julistus ja sen tulkinta varhaisessa kristillisessä yhteisössä ovat siis kristillisen uskon historiallista ydinaluetta, eivät Raamatun kirjoitukset ja uskontunnustukset. On vain ongelmallista, että alkuperäisen historiallisen ytimen sisältöä ei tiedetä suoraan. Se katsotaan ilmaistuiksi Raamatussa ja tunnustuksissa. Näin asiassa vallitsee kehätilanne: Apostolinen usko on Raamatun arvioimisen periaate, mutta samalla tämä periaate on löydettävissä vain Raamatusta itsestään! Millä kriteerillä arvioimme, mikä Uuden testamentin useista opillista korostuslinjoista on apostolista uskoa?

Uuden testamentin kirjoituksia myöhäisempi apostolinen uskontunnustus kuten karkeasti ilmaisten muutkin uskontunnustukset pyrkii ilmaisemaan uskon säännön. Uskontunnustukset ovat siten Uuden testamentin apostolisuuden tulkinnan kirkollisia periaatteita. Näkemys, jonka mukaan kirkon opin (dogma) lähde on Raamattu ja traditio, onkin tyypillisempi valtaosalle maailman kristittyjä, roomalaiskatolisen ja ortodoksisen kirkon jäsenille. Jotkut protestanttiset liikkeet ja lahkot ovat korostaneet Raamatun merkitystä irrallaan uskonnollisesta perinteestä, joka ”keksi” Raamatun. Heidän mielestään kirkon opin pitäisi perustua Raamattuun. Sekä Raamatun arvioiminen apostolisen perinteen näkökulmasta että kirkon opetuksen arvioiminen Raamatun näkökulmasta ovat kuitenkin ongelmallisia, joskin kiehtovia lähtökohtia.

Kokoavasti tilanne on seuraava: Kristillisen uskon ydin on Jeesuksen julistus. Sitä seurasi hänen oppilaidensa julistus, luonteeltaan julistavien Uuden testamentin kirjojen syntyminen sekä apostolisen julistuksen tallentavaksi uskottu uskon sääntö. Sitä pyrittiin muokkaamaan tiivistelmäksi uskon sisällöstä. Jää kuitenkin avoimeksi, kuinka hyvin uskon sääntö kääntyi uskontunnustukseksi ja missä määrin se talletti apostolisen julistuksen. Niinikään jää avoimeksi, mikä oli Jeesuksen julistuksen ja apostolien julistuksen välinen suhde. Koetettaessa vastata näihin kysymyksiin lähteiksi ei tarjoudu kaikilta osin historiantutkimuksen lähteiksi kelpaavaa aineistoa. Tieteellisestä näkökulmasta ”kristinuskon olemus” on avoin kortti. Uskonnollinen asennoituminen on antautumista tuollaisen kortin varaan. On keskeinen kristillisen uskon ainesosa, että uskoo kristillisen uskon historiallisen ytimen olevan Uudessa testamentissa, joka historiallisesti on myöhäisempi kuin Jeesuksen ja apostolien julistus.

Kolme uskontunnustusta syntyivät neljän ensimmäisen kristillisen vuosisadan aikana. Apostolisen uskontunnustuksen synnystä ja tekstihistoriasta on J. N. D. Kelly laatinut seikkaperäisen tutkimuksen. Tunnustus on syntynyt Tyrannius Rufinuksen sekä eräiden muiden lähteiden esittämän legendaarisen selityksen mukaan siten, että kukin apostoli on lausunut siitä osan. Kertomus kyseenalaistettiin 1438 pidetyssä idän ja lännen kirkkojen erimielisyyksiä käsitelleessä Firenzen kirkolliskokouksessa. Idän teologit eivät hyväksyneet legendaarista syntyselitystä; apostolinen uskontunnustus ei kuulu ortodoksisen kirkon virallisiin uskontunnustuksiin. Nykyisen käsityksen mukaan tunnustus on kehkeytynyt Rooman seurakunnassa. Ilmaisu apostolinen uskontunnustus esiintyy ensimmäisen kerran Milanon synodin 390 paavi Siriukselle lähettämässä kirjeessä. Nykyisten käännösten alkuteksti on 500-luvulla eläneen Caesarius Arlesilaisen kirjoituksista.

Varhaisessa kirkossa oli pyrkimys muotoilla tiivistelmä uskon sisällöstä. Osittain apostolien aikana ja pian heidän jälkeensä vaikuttaneiden apostolisiksi isiksi kutsuttujen kirjoittajien teksteissä ei esiinny varsinaista uskontunnustusta. Heidän kirjoituksensa sisältävät kuitenkin useita tunnustuskatkelmia. Kirkon opin ja teologian muotoutumisen kannalta keskeisenä pidetyn kirjoittajaryhmän, kirkkoisien kuten Justinos Marttyyrin, Hippolytoksen, Irenaeuksen ja Tertullianuksen kirjoituksissa tavataan sitä vastoin uskontunnustuksen luonnostelmia. Niistä eräät muistuttavat sisällöltään ja rakenteeltaan apostolista uskontunnustusta. Erityisesti Irenaeus esitti ensimmäisenä kristillisen uskon jäsenneltynä esityksenä pidetyssä teoksessaan Adversus Haeresis (Harhaoppeja vastaan) apostolista uskontunnustusta muistuttavia muotoiluja. Ireneus oli vakuuttunut siitä, että kirkolla oli hallussaan uskon sääntö (regula fidei), joka erotti sen erilaisista lahkoista.

Nikean-Konstantinopolin uskontunnustus on Nikeassa 325 ja Konstantinopolissa 381 järjestettyihin ekumeenisiin kirkolliskokouksiin liittyvä tunnustus. Tosin ei liene niin, että se työstettiin näissä kokouksissa muotoon, jossa sen tunnemme. Athanasioksen uskontunnustus on tämän kirkkoisän nimeen viittaava toisen tai toisten 400-luvulla laatima symboli. Sen on tulkittu sisältävän Augustinuksen pääteoksessaan De Trinitate(Kolminaisuudesta) esittämän kolminaisuus- eli triniteettiopin piirteitä. Sekä Nikaian-Konstantinopolin uskontunnustus että Athanasioksen uskontunnustus liittyvät Jumalan kolminaisuutta koskevan keskustelun kehkeytymiseen vanhassa kirkossa.

4. USKONTUNNUSTUS-SYMBOLI ELÄMÄNKUVANA

Sanalla symboli on useita merkityksiä. Antiikissa se saattoi merkitä esimerkiksi sotajoukon edellä kulkevaa lippua tai sotilaan tunnussanaa. Yksi esimerkki symbolista on aatelisvaakuna, johon tiivistyy olennainen kantajansa ominaisuuksista. Uskontunnustus-symboli on tiivistelmä, ”lyhennetty sana”. Se esittää tiivistetysti kristillisen uskon sisällön. Mutta tämän lisäksi se merkitsee jotakin. Mitä?

Symboliteorian piirissä on esitetty, että mielen todellisuutta koskevat sisällöt ovat symbolisia edustuksia todellisuudesta. Esitettävä todellisuus tulee läsnäolevaksi symbolin avulla. Näin tulkittuna symboli on kielellinen kuva.

Poissaolevan henkilön piirteet voi palauttaa mieleensä katsomalla hänen valokuvaansa. Katsoja ei usko, että valokuva itse on tuo henkilö. Hän ei kuitenkaan ole kiinnostunut valokuvan piirteistä, vaan nimenomaisesti poissaolevan henkilön piirteistä. Uskontunnustus-symboli muistuttaa kuvaa. Sen lausuva henkilö ”näkee” Jumalan. Millainen kuva uskontunnustus on?

Maailmankuva merkitsee kuvausta siitä, millaisia olioita ja niiden välisiä suhteita todellisuudessa on. Vastaavasti maailmankatsomus merkitsee käsitystä maailmankuvan kohteista saatavan tiedon luonteesta ja välineistä sen saavuttamiseksi sekä todellisuuteen liittyvistä arvoista. Esimerkiksi tieteellisellä maailmankuvalla tarkoitetaan tämänhetkisen todellisuutta koskevan tieteellisen tiedon kokonaisuutta. Filosofinen maailmankuva merkitsee puolestaan esimerkiksi tieteellisen maailmankuvan taustalla olevien käsitteellisten oletusten ja vakaumusten kokonaisuutta. Se vastaa siihen, mitä oleva on, esimerkiksi jäsentynyt tai jäsentymätön, ajallinen tai ajaton, paikallinen tai paikaton, aineellinen tai henkinen, päämäärään suuntautunut tai suuntautumaton, syitä sisältävä tai sattuma. Esimerkiksi opit kategorioista ovat filosofisen maailmankuvan kovaa ydintä. Varhaisemmissa kategoriaopeissa, erityisesti Aristoteleen esittämässä, syyn, paikan, substanssin jne. kategoriat ajateltiin mielen ulkoisen todellisuuden piirteiksi. Uudella ajalla erityisesti Immanuel Kantin vaikutuksesta kategoriat on tulkittu mielen piirteiksi, jotka edeltävät henkisiä toimintoja: emme tiedä, onko todellisuus sinänsä (das Ding an sich) ajallinen ja paikallinen. Hahmotamme sen sellaisena.

Monet uskonnonfilosofit ovat käsitelleet kysymystä uskonnollinen uskon ja maailmankuvan välisestä suhteesta. 1900-luvun alkupuolen tieteenfilosofisten lähtökohtien takia jotkut esittivät, että uskonnollinen usko ei esitä tosiasiaväitteitä. Sen lauseet ovat joko moraalilauseita, jotka ilmaisevat käyttäjänsä sitoutumisen lähimmäisen rakastamisen elämäntapaan tai esteettisiä lauseita, jotka ilmaisevat sisäisiä tunteita ja kokemuksia maailmassa olemisesta.

Edellä mainittuja uskon ja järjen tai teologian ja filosofian suhdetta koskevia perinnäisiä ratkaisuja mukaillen aihetta on lähestytty monin tavoin. Uudemmassa keskustelussa Richard Swinburne on edustanut käsitystä, jonka mukaan uskonnollisten totuuksien järkevä todistaminen vie ihmiskuntaa eteenpäin järkiperäisyyden tiellä. Alvin Plantinga on väittänyt, että uskonnollinen usko on yhtä hyvä muita uskomuksia jäsentävä perususkomus (basic belief) kuin muut vaihtoehtoiset perususkomukset.

Ensimmäisen ratkaisun mukaan uskonnollisen uskon järkiperäisyyden oikeutus eli rationaalinen justifiointi tulee suorittaa muidenkin maailmankuvan arvioimiseen sovellettavien todisteiden ja päättelysääntöjen mukaisesti. Näin esitettäessä uskonnollinen usko muistuttaa tietoa (knowledge). Lisäksi oletetaan, että tieto perustuu todisteisiin (tietoteoreettinen evidentialismi). Jälkimmäisen ratkaisun mukaisesti kaikki, myös tiedolliset, uskomuksemme muodostuvat perususkomusten pohjalle (tietoteoreettinen foundationalismi).

D. Z. Phillips on puolestaan Ludwig Wittgensteinin myöhäisfilosofian eräitä ajatuksia seuraten esittänyt, että uskonnollinen usko on kokonaan oma kielipelinsä ja elämänmuotonsa. Tällaista kantaa kutsutaan fideismiksi, usko-ismiksi.

Aihepiiriin liittyy myös kysymys uskonnollisen kielen luonteesta. Useissa teologisissa johdantoteoksissa sanotaan, että uskonnollinen kieli on vertauskuvallista. Esimerkiksi Alister McGrathin suomeksikin käännetyn teoksen Johdatus kristilliseen uskoon jaottelun mukaisesti uskon kielelle ovat ominaisia analogia, metafora ja akkomodaatio.

Analogian ja metaforan erojen esittäminen on hankalaa. Analogia näyttää usein liittyvän kokonaisuuksiin ja metaforat ominaisuuksiin. Mikäli sanotaan, että henkilö on toiminut analogisella tavalla jonkun toisen henkilön toiminnan suhteen, ajatellaan, että kaksi eri toimintaa olivat samanlaisia, mutta esimerkiksi liittyivät eri tilanteisiin. Käytettäessä metaforia ajatellaan usein, että asia nimenomaisesti ei ole se asia, johon sitä verrataan. Verrattavilla asioilla on vain yksi tai useampi yhteinen ominaisuus. Perinnäisen esimerkin mukaan: Akhilleus on leijona, mutta kaikki tietävät, että Akhilleus ei ole leijona. Akkomodaatio puolestaan merkitsee jonkin asian esittämistä henkilölle, joka ei voi käsittää tätä asiaa tavalla, jonka henkilö voi itse käsittää. Esimerkiksi Augustinuksen mukaan Jumala on luonut maailman ikuisuudessa yhdessä hetkessä ja puhe luomisen kuudesta päivästä selittyy sillä, että ihmisten on helpompi käsittää luominen sen avulla kuin yhtenä ikuisuuden momentin mahtikäskynä.

Uskontunnustus-symboli ei näytä sisältävän maailmankuvaa sikäli, että se viittaa johonkin, joka ei ole maailmankuvan osa, Jumalaan. Se ei ole tieteellinen sikäli, että sen kohde ei ole tieteellisin menetelmin saavutettavissa oleva kohde. Tosin se sisältää osia, joista uskotaan, että ne ovat havaittavan maailman tapahtumia:”…syntyi neitsyt Mariasta, ristiinnaulittiin, kärsi Pontius Pilatuksen aikana, kuoli ja haudattiin.” Toisaalta uskomuksiin, että Maria oli Jeesuksen äiti, että Jeesus ristiinnaulittiin roomalaisen maaherran päätöksen perusteella, että hän kuoli ja että hänet haudattiin ei tarvitse liittyä uskonnollista uskoa. Ne pitävät paikkansa historiantutkimuksenkin valossa. Uskontunnustus ei liioin näytä olevan filosofinenkaan maailmankuva. Uskomukset, joiden mukaan Jumala on Isä tai että Hänellä on Poika eivät tee filosofista vaikutusta.

Kyseessä ovat siten uskonnolliset kuvat. Mutta jos ne eivät ole maailmankuvia, millaisia kuvia ne sitten ovat? Sanoisin mielelläni, että ne ovat elämänkuvia. Sana valaisee jonkin verran uskon pimeyttä. Uskonnollinen henkilö voi kokea uskonsa kohteet kirkkaiksi. Maailmankuvaan verrattuna elämänkuva on kuitenkin hämärä ja epätarkka.

Joskus henkilön asennoitumista maailmaan kutsutaan elämänkatsomukseksi. Kierkegaardin tunnettuja olemassaolovaihtoehtoja mukaillen voisi puhua esteettisestä, eettisestä ja uskonnollisesta elämänkatsomuksesta. Elämänkatsomukselle on ominaista, että se esittää hallitsevan näköalan, horisontin, henkilön maailmaan suuntautumiselle. Uskonnolliset kuvat näyttävät liittyvät tällaiseen horisonttiin.

Uskonnolliset kuvat eivät ole maailmankuvia vaan pikemminkin elämänkuvia. Vaikka uskonnollinen elämänkuva ja maailmankuva, tieteellinen tai filosofinen, eivät ole sama asia, niillä on kuitenkin yhteys. Uskonnollinen elämänkuva mielletään totuudeksi. Myös tiede ja filosofia etsivät totuutta. Olisi erikoinen tilanne, mikäli tiede tai filosofia löytäisivät totuuden, joka osoittaisi uskonnollisen totuuden olevan epätosi. Voisi ehkä väittää, kuten keskiajalla elänyt arabifilosofi Averroes, että totuuksia on kaksi. On järjen totuus ja on uskon totuus. Perinnäinen kristillinen teologia ei kuitenkaan hyväksy tätä näkemystä. Sen piirissä oletetaan, että totuus on yksi.

Uskonnossa on eräiltä osin kysymys horisontista, josta käsin henkilö lähestyy tahtomistaan, ajattelemistaan ja käyttäytymistään. Hän jäsentää uskonnollisen elämänkuvan avulla perimmäisiä kysymyksiä. Uskonnolliset kuvat, uskontunnustus-symbolit, ovat kuvia elämän perimmäisestä mielestä, merkityksestä ja tarkoituksesta. Ne ovat perimmäisen elämän kuvia. Ne ovat kuvia siitä, mikä uskotaan kaiken elämän ulkopuoliseksi, elämää edeltäväksi perustaksi ja syyksi. Niihin uskova uskoo, että niiden kadotessa elämä muuttuu mielettömäksi, merkityksettömäksi ja tarkoituksettomaksi.

5. USKO JA HEIKKO USKO

Uskonnollinen henkilö on henkilö, jolle uskonnollinen tunnustus, uskontunnustus-symboli, on näkökohta elämän perimmäisiin kysymyksiin. Sanoessaan ”minä uskon”, credo, hänen mielensä suuntautuu uskonnolliseen elämänkuvaan (sisäinen kohde). Mielen sisäisen kohteen kohde on puolestaan se, mitä kuva kuvaa, Jumala (ulkoinen kohde).

Vallankin luterilainen dogmatiikka kutsuu uskonnollisen mielen kohdetta uskoksi, johon uskotaan (fides quae creditur). Lisäksi uskonnollisen henkilön mieli on tietoinen siitä, että se suuntautuu uskonnolliseen kohteeseen. Luterilainen dogmatiikka nimittää tätä tietoisuutta uskoksi, jolla uskotaan (fides qua creditur). Millaisia piirteitä siihen liittyy?

Luterilaisessa teologiassa on puhuttu tiedollisesta (notitia), totenapitävästä (assentia) ja turvautuvasta tai luottavasta (fiducia) uskonnollisen tietoisuuden asenteesta. Jo Augustinus huomautti, että uskoa, että Jumala on (credere deum), uskoa, mitä Jumala sanoo (credere deo) ja uskoa Jumalaan (credere in deum) ovat kolme eri asiaa. Petrus Lombardus, jonka Sentenssikommentaari oli keskiajan teologikoulutuksen perusoppikirja, tunsi saman jaottelun. Uskonnollisen tietoisuuden katsotaan suuntautuvan kohteisiinsa tietämisen, tietämisen hyväksymisen ja sitoutumisen asentein. Usko (fiducia) on varmuutta muistuttava tunne siitä, että uskonnollinen elämänkuva on totta ja että se pätee henkilöön itseensä.

Martti Luther luonnehti varhaisemmassa Galatalaiskirjeen selityksessään uskoa yliluonnollisesti aiheutetuksi varmaksi (certus) tunteeksi (affectus) siitä, että lause ”Jeesus Kristus on Vapahtajani” pätee tämän tunteen kokijaan. Voisi kuitenkin sanoa, että henkilö voi olla uskonnollinen, vaikka hänellä ei olisikaan edellä tavoin määriteltyä uskoa. Uskonnolliset elämänkuvat voivat vaikuttaa hänessä merkitykselliseltä tuntuvan tunteen, johon ei liity varmuuden tai totenapitämisen asenteita. Tällainen usko on jonkinlaista heikkoa uskoa tai toivoa.

Monilla ihmisillä on heikon uskon tyyppiin kuuluvia uskonnollisia tunteita. Ne, joilla on usko, voisivat vahvistaa näitä ihmisiä siten, että he eivät esittäisi vaatimuksia vahvempaan uskoon siirtymiseksi.

Artikkelikuvassa Antti J. Pietilän Kristillisen dogmatiikan ensimmäinen osa.