Allegorioita ja elämänkuvia

Allegorisen raamatuntulkinnan pätevyyteen ei enää uskota, vaikka sillä on ollut paikkansa Raamatussa. Yritän perustella sillekin olemassaolon oikeutta, vaikka siinä on kieltämättä vaaransa. Samalla otan esille elämänkuvan käsitteen, jonka ajattelen kuvaavan samanlaisia ihmiselämän ilmiöitä kuin allegorioiksi ymmärretyt kertomukset.

1. Heliosentrisyyttä on vaikea omaksua arkielämään

Nikolaus Kopernikuksen ajoista on kulunut jo 500 vuotta, mutta yhä puhutaan siitä, kuinka aurinko nousee ja laskee. Tämä maakeskeinen puhe katsotaan sopivaksi jopa tieteelliseen artikkeliin. Onkin kiinnostava kysymys, miksi tieteellisen maailmankuvan heliosentrisyys ei ole siirtynyt osaksi ihmisten arkikieltä tai miksi sitä sallitaan tieteellisessä kielessä, kun ei viitata nimenomaisesti aurinkokuntaan, vaan puhutaan ainoastaan yön ja päivän vuorottelusta.

Maailmankuvan ja ihmiskielen välinen ristiriitaan on vähintään kaksi syytä. Ensinnäkin kieli on hidas muuttumaan. Monet sen ilmaisut jäävät voimaan, vaikka kirjaimellinen yhteys sanotun ja tarkoitetun välillä ei enää ole voimassa. Edes uusin teknologinen kehitys ei välttämättä hävitä vanhan teknologian sanastoa. Yhtä auton kahdesta tai kolmesta polkimesta kutsutaan edelleen kaasuksi, vaikka kaasuttimet katosivat autoista 1990-luvun katalysaattoritekniikan mukana. Jopa sähköautojen yhteydessä puhutaan kaasupolkimesta, vaikka esillä ovat olleet myös sanat ”voimapoljin”, ”ajopoljin”, ”wattipoljin” ja ”nopeuspoljin”.

Toinen syy kielen kirjaimelliseen epäkorrektiuteen on siinä, että ihmisen arkikokemus ei aina vastaa tieteellisiä tutkimustuloksia. Ei tarvitse mennä kvanttimekaniikan syvyyksiin, joissa kaksi keskenään ristiriitaista asiantilaa saattavat olla yhtä aikaa voimassa. Riittää, että miettii edellä olevaa esimerkkiä auringonnoususta ja laskusta. Kun ihminen päivän päätteeksi katselee mökkilaituriltaan taivaanrantaa, näkymä on luonnollisinta tulkita auringonlaskuksi sen sijaan, että ajattelisi astronomin tavoin maapallon pyörimisliikettä.

Kyseessä on eräänlainen versio pedagogisesta valheesta. Vaikka ihmisellä on tieto oman aurinkokunnan liikeradoista, tavallinen arkielämä perustuu siihen ajatukseen, että aurinko nousee idästä ja laskee länteen. ”Tähtitieteellisen keskipäivän aikaan aurinko on korkeimmillaan”, määrittelee Wikipedia, vaikka hyvin tiedetään, ettei auringon liikkeitä oikeastaan voisi lainkaan kuvata korkeuden ja mataluuden käsitteillä. Arkielämässä on käytännöllistä olla välittämättä joka hetki heliosentrisestä maailmankuvasta ja hyväksyä, että ihmismieli yksinkertaistaa maailmaa ja ajattele niin kuin ajattelee.

2. Seurakuntaelämän arkista pragmatismia

On mahdollista, että kansanomaisessa tavassa tulkita Raamattua on kyse arkielämän pragmatismista. Tavallinen seurakuntapappi ei pääse asiassaan edes alkuun, jos hän jokaisen Jeesuksen opetuksen kohdalla pysähtyy ensin selvittämään, onko Jeesuksen sanomaksi mainittu todella Jeesuksen sanomisia vai onko se varhaisten kristittyjen seurakuntapuhetta tai evankelistan ja redaktorien sanoja. Käytännössä asioita on suostuttava karkeistamaan, teorioita oikomaan ja numeroita pyöristämään. On otettava huomioon, kuinka pitkiä ja perusteellisia puheenvuoroja ihmiset jaksavat kuunnella. Siksi on monesti käytännöllisintä sanoa: ”Jeesus sanoo maallisesta omaisuudesta että – -.” Eksegeettisiin tutkimustuloksiin puuttuminen johtaa helposti siihen, että varsinaiseen omaisuuskeskusteluun ei päästä ikinä. Kun joku ihminen kysyy omistamisen vaaroista, hän haluaa yleensä vastauksen juuri tähän kysymykseen. Toisella kertaa voidaan sitten keskustella Jeesuksen sanojen aitoudesta.

Tätä käytännöllistä näkökulmaa voidaan tietysti vastustaa sanomalla, että totuus ei kestä leväperäisiä lähtöarvoja. Pienillä epätarkkuuksilla on taipumus eskaloitua. Kompassissa yhden asteen heitto tuottaa kilometrin matkalla seitsemäntoista metrin virhesuunnistuksen. Toisaalta voidaan sanoa, että ihmiset vain hyvin poikkeuksellisesti valitsevat suuntansa kompassin perusteella. Useimmiten riittää, että mennään vain sinne päin, missä päämäärän tiedetään olevan ja sitä lähestyttäessä korjataan kulkusuuntaa.

Pragmaattinen näkökulma auttaa ymmärtämään ihmisten reaalista uskontopuhetta. Ihmiset puhuvat uskontoa välittämättä siitä, onko heidän puheensa uskonnonfilosofisella tavalla adekvaattia. Ammattilaisen on tietysti oltava perillä kaikista raamatuntulkintaan ja oikeaan ymmärrykseen vaikuttavista seikoista. Tämä perilläolo takaa sen, että hän ei rakenna vastauksiaan täysin kestämättömälle perustalle, mikä on pragmaattisen lähestymistavan vaara.

Samalla on muistutettava siitä, että ns. tavallinenkaan kansa ei ole kokonaan immuuni tieteelliselle tutkimukselle. Historiallis–kriittinen eksegetiikka on mullistanut sen, mitä Raamatusta sanotaan koulukirjoissa, ja tämä on kieltämättä vaikuttanut Raamattua koskevaan arkiymmärrykseen. Se ei ole kovin syvällistä, mutta joka tapauksessa on laajalti omaksuttu ajatus kahdenlaisista raamatunkohdista. Toiset on tulkittava kirjaimellisesti, kuten kertomus Simon Kyreneläisestä, joka tulee pelloiltaan ja joutuu kantamaan Jeesuksen ristiä. Toiset kohdat ovat taas vertauskuvallisia, kuten Jeesuksen puhe siitä, että hän on lampaiden paimen. Jopa rippikoululaisen on helppo ymmärtää tämä erottelu. Astetta vaikeamman vertauskuvallisuudenkaan käsittäminen ei vielä tuota ylivoimaisia vaikeuksia. Konkreettisesta ajattelunvaiheesta abstraktiin kasvanut nuori ymmärtää, ettei Jeesuksen mainintaa 77-kertaisesta anteeksiannosta pidä käsittää aivan numeron päälle. Lasten kanssa on toisin. Vielä kymmenen ikäinen ryhtyy todennäköisesti kapinoimaan ja sanomaan, että niin moninkertainen anteeksianto ei ole enää mahdollista; jokin seitsemän kertaa voitaisiin vielä hyväksyä. Alakouluissa olen hieman huvittuneena törmännyt tähän ongelmaan.

3. Ihmekertomusten neljä tulkintaa ja niiden kompromissit

Astetta vaikeampaa on suhtautua raamatunteksteihin, joihin uskomisen tai uskomatta jättämisen perusteella tehdään johtopäätöksiä ihmisen vakaumuksesta ja uskonnollisesta asennoitumisesta. Näitä tekstejä ovat Jeesuksen vetten päällä kävelemisen kaltaiset, luonnontieteen maailmankuvan kanssa ristiriitaiset raamatunkohdat. Ammattiteologeja, kirjallisuustieteen tuntijoita tai muita erityisen perehtyneitä ihmisiä lukuun ottamatta käytössä on neljä tulkintaa.

Kriittisimmät epäilevät huijausta ja sanovat, että höpöjä puhumalla ihminen saadaan uskomaan mitä tahansa. Huijaajien motiiveiksi arvioidaan esimerkiksi uskontojärjestelmien taloudellista hyötyä ja niiden pyrkimystä kietoa ihmiset jäsenyyteensä mahdottomilla tarinoilla. Tätä suhtautumistapaa voi nähdä ennen muuta aktiivistien ateistien kirjoituksissa. Luonnontieteellinen, jo teologiseen pohdiskeluun viittaava vastaus selittää kertomuksen esimerkiksi hallusinaatioksi: Vetten päällä kävely ajoittuu vuorokaudessa neljänteen yövartioon aamuyölle eli sudenhetkeen. Unenpöpperöiset oppilaat näkivät hallusinaation tai tulkitsivat näkemäänsä muuten väärin. Kolmantena vaihtoehtona on niin sanotun lapsenomaisen sielun ajatus, että Jeesus kykeni rikkomaan kaikkia luonnonlakeja ja pystyi tarvittaessa tekemään mitä tahansa. Kaikki Raamatussa sanottu on kirjaimellisesti tapahtunut.

Nämä kolme tulkintaa muistuttavat sikäli toisiaan, että ne ovat kaikenkattavia selityksiä eivätkä tarvitse tuekseen muita ymmärtämisen tapoja. Tarkastellaanpa mitä tahansa Jeesuksen tunnustekoa tai ihmekertomusta, voidaan aina ajatella, että kertomus on huijausta, jonkinlaista hallusinaatiota tai luonnonlait suvereenisti rikkovan Jumalan toimintaa. Elämän ristiriitaisuuksia tai sumeita kohtia ei tarvitse ottaa huomioon.

Monet ihmiset eivät kuitenkaan voi tyytyä näin yksiselitteisiin ja tarkkarajaisiin ajatuksiin. Horjumista on sekä vahvan uskon että lujan epäuskon puolella. Kun otetaan äärimmäinen esimerkki luonnonlakien rikkomisesta, kuten Joosuan pysäyttämästä auringosta, kasvaa fundamentalistin kiusaus turvautua vertauskuvalliseen raamatuntulkintaan. Kansanomaisilla parantamisihmekertomuksilla on rajansa. Puhutaan kyllä, että karismaattisissa kokouksissa raajat olisivat pidentyneet, mutta koskaan ei kerrota siitä, että amputoidun jalan sijaan olisi kasvanut uusi.

Vastaavasti myös luonnontieteiden kaikkivoipaisuuteen luottaminen vaatii lujaa uskoa ja houkuttelee ainakin siihen kompromissiin, että on olemassa jokin todellisuuden alue, joka ei ole ihmistieteen tavoitettavissa. Jos ajatellaan, että universumeja on enemmän kuin meidän omamme, on perin vaikea kuvitella, että ihminen voisi saada niistä ihmistieteen keinoin jotain tietoa.

Kompromisseja voi rakentaa monella tavoin. Yksi suosituimmista tavoista heijastaa agnostismia. Sen mukaan on viisainta kiinnittää huomio näkyvään reaalimaailmaan samalla, kun aistien ulkopuoliseen maailmaan ei oteta kantaa. Kolumbialainen nobelistikirjailija Gabriel Garcia Márquez sanoo näin: ”Ainoa asia, minkä tiedän ilman vähintäkään epäilyä, on se että todellisuus ei pääty tomaatin hintoihin.”

Positiivisesti Raamattuun suhtautuva tulkintakompromissi on allegorinen tai vertauskuvallinen. Sen mukaan Raamatun ihmekertomukset ovat symbolisia kuvauksia Jumalan voimasta ja sellaisesta uskosta, jonka varassa ihminen voi mennä Aleksis Kiven sanoin läpi harmaan kiven. Ajatuksiinsa vakaasti luottavan ihmisen kannalta tämä allegorinen tulkinta on joustavuudessaan vähäongelmainen. Se on näppärästi tehty. Siinä voi säilyttää normaalit käsitykset luonnonlaeista ja mahdollisen ja mahdollisen rajoista. Samalla voi säilyttää uskonnollisen maailmankatsomuksensa tai ainakin pitää ovea avoinna sen suuntaan.

4. Aleksandrian ja Antiokian perinteet

Sekä allegorisella että kirjaimellisella raamatuntulkinnalla on pitkä historia. Jeesusta tuskin voi sijoittaa yksiselitteisesti jompaankumpaan ryhmään, mutta aikansa rigoristisessa kulttuurissa hän näyttää korostaneen väljää tulkintaa. Allegoriseen ymmärtämiseen viittaa hänen lausumansa (Matt. 12:40): ”Niin kuin profeetta Joona oli meripedon vatsassa kolme päivää ja kolme yötä, niin on Ihmisen Poika oleva maan povessa kolme päivää ja kolme yötä.” Allegorinen tulkintaperinne näkyy selvästi Uuden testamentin kirjeissä (1. Piet. 3:20): ”Vain muutama ihminen, kaikkiaan kahdeksan, pelastui arkissa veden kantamana. Tuon esikuvan mukaisesti teidät pelastaa nyt kaste.” Kertoessaan Saarasta ja Haagarista Paavali käyttää Galatalaiskirjeessä (4:22) kreikan kielen sanaa alleegoroumena. Hänen mukaansa Saara ja Haagar tarkoittavat kahta eri liittoa. D. R. Stiverin mukaan tässä Paavalin ajatuksessa on tosin kyse pikemminkin typologiasta kuin allegoriasta.

Varhaisen kirkon aikana allegorisen raamatuntulkinnan keskus oli Aleksandriassa. Vastapoolina oli Antiokia. Joskus näiden kahden kaupungin vastakkaisuutta on liioiteltu, mutta kieltämättä ne edustivat erilaisia tapoja suhtautua Raamattuun. Kyseessä oli myös aristotelisen ja platonisen filosofian ero. Antiokiassa painotettiin Aristoteleen hengessä ilmoituksen historiallisuutta ja varottiin hukkaamasta sitä symbolimaailman hämäryyteen.

Reformaattorit olivat lähinnä antiokialaisia. Lutherin, Zwinglin ja Calvinin kokemus oli, että raamatuntulkinnasta oli tullut liian epäselvää ja että Raamatun yksinkertainen sanoma oli sen vuoksi hukattu. Siksi he painottivat tulkinnassaan kirjaimellista merkitystä. Teoksessaan Kirkon Baabelin vankeudesta Luther kirjoittaa: ”Mutta minun mielipiteeni tärkein peruste on ennen kaikkea se, ettei kukaan enkeli eikä ihminen saa tehdä mitään väkivaltaa Jumalan sanalle, vaan tämä sana on käsitettävä mahdollisimman yksinkertaisessa merkityksessä, eikä sitä ole, jollei jokin seikka ehdottomasti pakota siihen, käsitettävä muutoin kuin kieliopin ja varsinaisen merkityksensä mukaisesti, jotteivät vastustajat saisi aihetta pitää pilkkanaan koko Raamattua. Tämän vuoksi Origenes muinoin täydellä syyllä hylättiin, koska hän antoi puille ja kaikelle muulle, mitä paratiisista on kirjoitettu, kuvaannollisen merkityksen ja syrjäytti sanojen varsinaisen merkityksen, sillä siitä olisi voitu päätellä, etteivät puut olleet Jumalan luomia.”

Lutherin mainitsema Origenes on aleksandrialaisen perinteen tunnetuimpia edustajia. Origenes ei hylännyt kirjaimellista merkitystä, mutta allegorinen tulkinta oli hänelle korkea-arvoisempaa. Hän erotti kolme tulkinnan tasoa: kirjaimellisen, moraalisen ja hengellisen.

Ehkä vakavimmin näitä esittelemiäni klassisia raamatuntulkinnan malleja kyseellistää historiallis–kriittisen perinteen ohella lukijakeskeinen tutkimus (reader response critisism), joka liitetään uskonnonfilosofiassa esimerkiksi Wolfgang Iseriin. Sen mukaan tekstin ymmärtämisen kannalta on ratkaisevinta, mitä tapahtuu lukijan kohdatessa tekstin. Merkittävintä ei ole itse teksti, vaan lukijan ja tekstin vuorovaikutus ja tämän vuorovaikutuksen seuraus. Kirjoittaja ja hänen intentionsa jäävät taka-alalle. Tällainen tulkintamalli on kuitenkin liian sofistikoitu, jotta siitä voisi tulla kansanomaisen suosittua. Asiaan niukasti perehtyneitä ja tietämyksensä rajallisuuden tunnustavia ihmisiä ei puhuttele opetus: ”Oikea tulkinta on sitä, mikä tapahtuu, kun luet tekstiä.” Poikkeuksena ovat ne ihmiset, jotka ovat vakuuttuneita siitä, että Pyhä Henki johtaa juuri heidän elämäänsä ja heidän ymmärrystään.

5. Elämänkuvat ihmiselämän välttämättömyyksinä

Tässä artikkelissani en pyri todistamaan allegorisen raamatuntulkinnan erinomaisuutta. En itsekään siihen usko. Jos ihminen on kerran maistanut historiallis–kriittisen eksegetiikan tutkimustuloksia, hänellä tuskin on paluuta sitä edeltävään aikaan, aivan niin kuin geosentrisellä maailmankuvalla ei ole astronomien keskuudessa tulevaisuutta. Tästä huolimatta on syytä muistuttaa, että allegorisella tulkinnalla on vankka historiansa ja sen pohjalta olemassaolon oikeutensa. Se kuuluu aatehistorian museoon, mutta siellä se yhä opettaa jotain eikä ole kokonaan menettänyt kykyään selittää kristillistä uskoa. Laskutoimitukset onnistuvat laskutikulla, vaikka nuoret eivät enää tiedä, mikä kapine se mahtaa olla eikä miten sen kanssa toimitaan.

Sitä paitsi allegorialla on vahva logiikkansa. Jos premissinä on Jumalan kaikkivaltius, on johdonmukaista ajatella, että hänellä on valta lähestyä ihmisiä myös allegorisesti tulkittavien raamatunkohtien avulla. Halutessaan hän voi käyttää tahtonsa ilmaisemiseen runoja, satuja tai peräti valheita, pedagogisia tai valkeita, tai mikseipä hän voisi turvautua myös karkeisiin valheisiin, jos hän kerran on kaikkivaltias? Ajatus rakastavasta, kaikkivaltiaasta ja tarvittaessa valehtelevasta mutta hyvää tarkoittavasta Jumalasta on mielestäni vähintään omituinen, mutten osaa keksiä siitä suoranaista epäloogisuutta. Allegorisen tulkinnan ongelmat eivät ratkea sillä, että sulkee silmältä kansanuskolta, jossa sillä on vankat asemat. Sen sijaan on syytä tutkia niitä syitä, joiden vuoksi ihmiset ikään kuin luonnostaan näkevät ympärillään allegorioita ja tulkitsevat tietyt tapahtumat jonkinlaisiksi oman elämän symboleiksi.

Ennen kuin siirryn kirjoitukseni seuraavaan osaan, yksinkertaistan käyttämääni termistöä. En puhu enää niinkään allegorisesta tai vertauskuvallisesta tulkinnasta enkä metaforista tai symboleista, vaan ennemmin käsitteestä elämänkuva. Tarkoitan sillä osittain samaa kuin elämän avaintapahtumalla, mutta elämänkuva voi olla itse välittömästi eletyn ohella jotain sellaista, jonka ihminen lukee, näkee, kuulee tai muuten havaitsee. Oleellista on, että elämänkuvassa ihminen tuntee elämänsä ja elämännäkemyksensä tiivistyvän jollain erityisellä tavalla. Kyseeseen tulee yksittäinen, mieleenpainuva hetki. Se voi olla nopea kuva, kuten läheisen ihmisen näkeminen hirttäytyneenä tai vastasyntynyt lapsi äitinsä sylissä. Se voi olla allegoriaksi tulkittu tapahtumasarja, joka koetaan kenties moninäytöksisenä draamana tai yhden still-kuvan kaltaisena tuokiona. Elämänkuva voi olla myös jotain sellaista, mikä tapahtuu ensisijaisesti jollekulle muulle, mutta silti tekee vaikutuksen.

Esimerkiksi sopii sumun keskeltä ensimmäiseen suureen voittoonsa sukeltanut Matti Nykänen. Olen keskustellut lukuisten ihmisten kanssa, joihin tämä yksi Holmenkollenin hyppy on tehnyt selittämättömän vaikutuksen. Kyseeseen tulee raamatullinen esikuva Simon Kyreneläisestä, joka ikään kuin sattumoisin osuu paikalle ja vahingossa päätyy osaksi suurta draamaa. Elämänkuva voi olla kaulassa riippuva rippiristi tai jalkapalloseuran logo, jonka alla on elänyt kannattajajoukon yhtenä jäsenenä. Oleellista on, että elämänkuva ilmaisee yksityisen kuvan, kuvasarjan, kertomuksen tai tapahtumaketjun avulla jotain yleispätevää. Tässä mielessä elämänkuvan käsite on sukua sille, mitä Paul Tillich sanoo Jumalasta: se mikä koskee meitä perimmäisellä tavalla (ultimate concern).

Karismaattisten ryhmien uskoon tulemisesta kertovat muistot ovat näitä elämänkuvia, joihin palataan uskonveljien ja -sisarten seurassa loputtomiin, kun halutaan liittyä muiden kokemuksiin tai vakuuttaa joku ulkopuolinen. Tällöin oma kokemus ei ole enää yksityinen kokemus, vaan osa uskonyhteisön tarinaa ja tapa osallistua siihen uskonnäkemykseen, jonka omaksumista pidetään yhteisöön kuulumisen ehtona.

Uskonnolliseksi elämänkuvaksi muuttuneen elämäntapahtuman ei tarvitse olla ilmiuskonnollinen. Maallinen tapaus riittää yhtä hyvin. Mielessäni on eräs nuorimies, jonka kirkollinen ura alkoi siitä, että hän oli matkalla ostamaan käytettyä Saabia, ensimmäistä omaa autoaan. Matkan aikana hän omaksi yllätyksekseen tuli ajatuksiin, joiden olemassaolosta hän ei aiemmin tiennyt mitään. Hän rupesi kysymään, oliko juuri auto se asia, jota hän nyt tarvitsi, ja niin hän kesken automatkan toteutti Ernesto Cardenalin runon sanat: ”’Nyt tästä tulee loppu.’ Ja lähti / ja meni sinne minne sen pitkin mennä.” Tämän nuoren miehen tapauksessa ”sinne minne” oli orpokoti, jota hänen tätinsä piti Etiopiassa.

Kuultu tai luettu uutinen voi niin ikään olla elämän allegoria. Aikanaan suomalaiset pysäytti matkustajalaiva Kurun uppoaminen vuonna 1929, kun 138 ihmistä kuoli. Tiedän joidenkuiden kertoneen tarinaa, jonka mukaan jotkut matkustajat olisivat selvinneet onnettomuudesta, elleivät olisi halunneet pelastaa itsensä ohella myös matkalaukkujaan. Ei ole kovin merkittävää, onko Kurun upotessa todella tapahtunut jotain sellaista kuin kerrotaan tapahtuneen. Merkittävää on vain se, että kuviteltu tai muistettu elämäntapahtuma ilmaisee jotain elämässä vallitsevaa sääntöä. Tapahtuma tunnistetaan jälkikäteen eräänlaiseksi empiiriseksi kokeeksi tai todisteeksi jostain elämän yleisestä piirteestä. Elämänkuvana voi toimia myös jokin uskoon kannalta negatiivinen tapahtuma, jos ihminen tuntee yleensä vierautta hengellistä elämäntulkintaa kohtaan. Hän voi perustella näkemystään vuosikymmenten takaisella tapahtumalla: hän tuli pappilaan minuuttia yli säädetyn aukioloajan ja pappi kehotti tulemaan uudestaan seuraavana päivänä; semmoisia papit ovat, sellainen on kirkko.

Jokaisella ihmisellä on näitä elämänkuvia, joiden avulla hän tulkitsee näkemäänsä. Hän vertaa uusia kokemuksia niihin ja sanoo itsekseen: ”Silloin minulle tapahtui jotain samanlaista kuin tämä tässä.” Kyse on ihmisluonnon yleisestä piirteestä tehdä yksityistapausten pohjalta yleisiä päätelmiä ja niistä edelleen deduktiivisia johtopäätöksiä. Ihmisellä on tarve ja taipumus nostaa tietyt elämäntapahtumat koko elämää koskeviksi kuviksi. Niissä hän näkee tapahtuvan jotain yleispätevää, joka nousee arkipäivän elämän joutavuuksien ja rutiinien yläpuolelle. Niissä hän itse pelaa sitä peliä, jota historian suurhahmotkin ovat pelanneet.

6. Elämänkuvat ovat jälkiperäistä tulkintaa

Oleellista on, että elämänkuva ei synny heti tapahtumahetkellä vaan siihen tarvitaan sisäistä prosessia, joka muistuttaa sitä tapaa, jolla kirjailija muuntaa aiheensa kirjalliseen muotoon. Kokemus voi olla järkyttävä tai vaikuttava, mutta elämänkuvaksi se muuttuu vasta sitten, kun ihminen palaa siihen ajatuksissaan yhä uudestaan. Se ikään kuin etsaantuu mieleen toistuvan muistelemisen ansiosta. Monesti ihminen ei tapahtumahetkellä lainkaan aavista, kuinka merkityksellistä hetkeä hän elää. Tapahtuma on kenties liian suuri, jotta hän kykenisi sitä nopeasti omaksumaan. Sen todelliset merkitykset valkenevat hänelle vasta jälkikäteen, kun hän onnistuu liittämään sen kaikkiin niihin yhteyksiin, joihin hän sen myöhemmin elämässään liittää.

Kun Jeesuksen oppilaat osallistuivat vuoden 30 jKr. Jerusalemin pääsiäisjuhlille, heidän oli mahdotonta käsittää, että heidän kokemansa tapahtumat eivät olleet ainoastaan myöhempien aikojen allegoristen tulkintojen perustana, vaan niistä tuli jopa dogmaattisia opinkappaleita. He eivät aavistaneet, että niistä kirjoitettaisiin väitöskirjoja ja niiden perusteella ihmisiä jaettaisiin oikeaoppisiin ja hereetikkoihin. Merkityksen vähittäisestä valkenemisesta kertoo Luukkaan evankeliumin kuvaus kahdesta matkamiehestä, jotka ovat matkalla Emmaus-nimiseen kylään. Seuraan liittyy heille aluksi tuntematon kulkija, joka kysyy, mitä nämä kaksi ovat kävellessään puhuneet. He vastaavat kertomalla ristiinnaulitsemisesta ja pääsiäisen hämmästyttävistä uutisista. Kertomus jatkuu kolmannen kulkijan suulla: ”Oi, te ymmärtämättömät ja hitaat sydämeltä uskomaan kaikkea sitä, minkä profeetat ovat puhuneet! Eikö Kristuksen pitänyt tätä kärsimän ja sitten menemän kirkkauteensa?” Edelleen kerrotaan, kuinka tämä tuntematon ”alkoi Mooseksesta ja kaikista profeetoista ja selitti heille, mitä hänestä oli kaikissa kirjoituksissa sanottu”. Edes tuntemattoman selitystä kuunnellessaan toverukset eivät vielä ymmärrä olevansa asioiden ytimessä. Vasta merkitysten avaajan poistuttua paikalta he sanovat toisilleen: ”Eikö sydämemme ollut meissä palava, kun hän puhui meille tiellä ja selitti meille kirjoitukset?”

Kirjallisuutta:

Alston, William P. 2005. Religious Language. Teoksessa The Oxford Handbook of Pfilosophy of Religion, s. 220–244.

Biedermann, Hans 1993. Suuri symbolikirja. Suomeksi toimittanut Pentti Lempiäinen. Porvoo–Helsinki–Juva: WSOY.

Cardenal, Ernesto 1983. Sika jota Rigoberto ei syönyt. Teoksessa Ihmisen tie. Valikoima Latinalaisen Amerikan kirjallisuutta. Toimittanut ja suomentanut Matti Rossi. Helsinki: Love kirjat.

Fenton, J. C. 1985. The Gospel of St Matthew. Middlesex, England: Pengon Books.

Helenius, T., Koistinen, T., Pihström, S. (toim.) 2003, Uskonnonfilosofia Helsinki: WSOY.

Kallio-Tamminen, Tarja 2006. Kvanttilainen todellisuus. Fysiikka ja filosofia maailmankuvan muovaajina. Helsinki: Gaudeamus

Kragh, Helge 2002. Kvanttisukupolvet: 1900-luvun fysiikka. Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita.

Lempiäinen, Pentti 2002. Kuvien kieli. Vertauskuvat uskossa ja elämässä. Porvoo: WSOY.

Stiver, D. R. 1996. The Philosophy of Religious Language Oxford: Blackwell.

Tillich, Paul 1951. Systematic Theology I. University of Chicago Press.

Artikkelikuva: Titianin maalaus Varovaisuuden allegoria (1550–1565). Kuva: Titian, Public domain, via Wikimedia Commons.