Apofaattinen tieto ja tiede

Teologisen puheen kieltä on jaoteltu asteikolla katafaattinen/apofaattinen.

Katafaattinen eli positiivinen teologia on käsitteenä lähellä positivismiksi kutsuttua tieteen filosofiaa. Tämän tietokäsityksen mukaan kielen ilmaisut ja aistimme tavoittavat maailman perimmäistä todellisuutta ”oikein”, ja rationaalinen mielemme ja kielen käsite-varustus on pätevä väline puhua maailmasta.

Apofaattinen eli negatiivinen teologia on yli 2000 vuotta vanha mystiikan kielen ilmaisutapa, joka viittaa ihmisen perimmäiseen mahdottomuuteen nähdä peri-todellisuuden pohjaan. Maailman syvin olemus on mysteeri. Teologisessa puheessa on sanottu: Jumalasta puhuttaessa inhimillinen kieli jää auttamatta vajaaksi. Asianmukaisempaa olisi kielen avulla sanoa mitä Jumala ei ole – siitä termi negatiivinen teologia.

Uskonnollista puhetta kritisoivat teräväkieliset älyköt ovat ottaneet käyttöön termin Jesus smuggling. Tällä tarkoitetaan tilannetta, jossa puhuja argumentoi neutraalin sivistyneen puheen kielellä, joka kuulostaa soljuvan luonnollisen ajatuskulun sanoin ja perusteluin. Kuitenkin puheen mittaan ilmenee, että puhujalla on esityksen kehyksenä taustalla uskonnon jopa fundamentalistinen narratiivi, joka vain kätkeytyy Raamatun sitaatteja välttävän puheen laskoksiin. Tällaisen kritiikin on kokenut mm tunnettu vaikuttaja Jordan Peterson, jolla on syvällinen juutalais-kristillistä uskontoa arvostava katsomus, mutta jonka pohdinnoissa uusateismin promoottorit (kuten Richard Dawkins ja Matt Dilahunty) tunnistavat piilotettua julistusta.

Kieli ja kielen ulkopuoli

Kuvattu salakuljetuksen ilmiö on mukana jo apofaattisen teologian määrittelyssä. Jos lausutaan ”Jumalaan ei voi viitata luonnollisen kielen sanoilla”, tämä ilmaus kertoo, että puhuja on jo valinnut oletukseksi jumala-nimisen asian/objektin, eli tiedon, jonka epävarmuutta apofaattinen teologia kunnioittaa ja jonka olemassaoloa ja oikeutusta se pohtii. Apofaattinen puhe tarkoittaisi myös tästä väitteestä pidättymistä. Tätä lähelle tulee juutalaisen mystiikan syvyys, jossa todetaan jumalan nimeämisen mahdottomuus.

Teologi, dosentti Timo Eskola on blogissaan kriittinen apofaattisen teologian ilmaisuja kohtaan: ”Sen lähtökohtana on yhtäältä turhautuminen siihen, mitä Raamatusta on historiallis-kriittisen tutkimuksen jälkeen jäljellä ja toisaalta hämmennys sen edessä, että postmodernin filosofian mukaan mikään kielellinen ei voi koskaan tavoittaa Jumalaa. Hieman yksinkertaistaen: kyseessä on yritys perustella uskonnollisuutta sen jälkeen, kun liturgia ja Raamattu ovat menettäneet hartauden harjoittajalle merkityksensä.”  . Jälkimmäisen lauseen kielteinen ulos sulkeva klangi on outo. Historiallisen ja kriittisen tutkimuksen läpivalaisema traditio, tekstikorpus ja liturgian perinne voi edelleen olla todella merkittävä, hartauden ja elämyksen aihe. 

Ihmisen kykyä tavoittaa perimmäinen todellisuus ovat pohtineet antiikin suuret ajattelijat Platon, Filon Alexandrialainen ja keskiajalla Mestari Eckart. Uuden ajan merkittävät nimet Hume, Kant ja Wittgenstein ovat pohtineet syvältä kielen ja todellisuuden suhdetta, ihmisen tietokyvyn rajoja. Amerikkalainen filosofi Richard Rorty on myös pohtinut realismin ongelmaa ja ns pragmatismin perusteluja.

Pakeneva horisontti

 Nykyajan luonnontiede tarjoaa hämmentäviä löydöksiä, tietämisen upottavia aukkoja, joiden vuoksi olisi aihetta harkita apofaattisen tietokäsityksen ulottamista myös tieteen piiriin. Ainetta ja avaruutta koskeva tieto kasvaa, mutta todellisuuden ymmärtämisen horisontti pakenee. Maailmaa koskevat suuret kysymykset ovat apposen auki ja tieteen tarjoamat selitykset näyttävät hypoteesiluonteensa.

Aineen synty, tajuisuuden olemus, elämän alkuperä ovat arvoituksia ja niitä koskien tarjolla on vain väliaikatietoja ja spekulaatioita, joista monet ovat toki jännittäviä. Arkisen maailmaa koskevan ymmärryksen peruskäsitteet, kuten materia, energia, aika, etäisyys ja kausaalinen järjestys ovat joutumassa uuteen tarkasteluun.

Jopa tyhjiön käsite on nykymalleissa outo tuntematon, mieltä vailla. Jos lähtöruutu olisi tiedossa, sinne tulisi palata.

 Suuren yleisön tietoon on ehtinyt isoja tiedeuutisia. Aineen käyttäytymisen perusteoriat gravitaatio ja kvanttitodellisuus ovat keskenään solmussa ja yhteen sovittamista on koetettu pian sata vuotta. On mahdollista, että vastassa on tietämisen aukko, jonka ohi ei ole reittiä. Maailma on juhlinut materian ja ajan alkupisteeksi ehdotettua big bang ajatusta, mutta tätä teoriaa ollaan haastamassa. Kumoamisen sijasta menossa on syventäminen; teorian pohjana on toki vakuuttava aineisto havaintotietoa.

 Ihminen on kehittänyt havaintolaitteita, joiden kantama ulottuu käsittämättömiin kosmologisiin etäisyyksiin. Mykistäviä havaintoja ovat kysymykset pimeästä aineesta ja pimeästä energiasta. Maailmankaikkeuden materiasta vain noin 5 prosenttia näyttäisi olevan mittalaitteille näkyvää, loppu lymyää muodossa, jota ei havaita nykytieteen keinoin. Kun lapsuudessa 1950-luvulla maailmankaikkeuden suuruutta kuvasi Aurinkokunta ja Linnunrata, nyt maailman kartastossa nähdään miljardeja galakseja, galaksijoukkoja ja niiden muodostamia seittirakenteita. Seittien väliin jää valtaisia autioita tyhjiä ulapoita. Tiedeuutisten psykedeelisia outouksia kuvaa esitetty oletus, jonka mukaan aika etenee eri tavalla galaktisten tyhjiökuplien alueella.

Ajan ja materian alku

Kun aineen ja ajan salaperäinen alku on saanut paikkansa yleissivistyksen sanastossa ja kansan kielessä ja BB-hypoteesi laajaa kannatusta populaarikosmologiassa, tämä ajatus on otettu halukkaasti käyttöön myös populaariteologiassa, jossa haaveena on löytää perusteluja Vanhan testamentin kuvaukselle maailman synnystä, elämän ja lopulta ihmisen ilmaantumisesta. Big Bang -hypoteesin ovat ottaneet omakseen toisaalla tieteestä nojaa etsivän ateismin edustajat (Richard Dawkins, Lawrence Krauss, Sean M. Carroll) mutta myös fundamentalismin innoittamat kristityt ja juutalaiset sekä ne tutkijat, jotka haluavat nähdä tieteellisen tiedon tukevan raamattuperäistä apologiaa. Näistä tunnettuja ovat Stephen Meyer, William Lane Craig, John Lennox ja Alister McGrath.

Areiopagi-verkkolehdessä on kiinnostava tuore artikkeli ”Lauri Mäenalanen: Mitkä ovat järjenkäytön rajat ja miksi meidän pitäisi olla niistä kiinnostuneita?” Kantin pohdinnat transsendentaalisista ideoista ovat aina ajankohtainen haaste. Tieteellisen materialismin ja sitä kampittavan rationaalisuuden kykyyn nojaavan uskontofilosofian välinen köydenveto on edelleen 0-0 tilanteessa. Apofaattinen tietonäkemys voisi avata yhdyspolkua leirien välille. Seisomme paljain päin maailman salaisuuden ja tiedon mystisen ulapan rantakivillä.

Singulaarisesta ajan ja materian alkupisteestä käynnistyvä kosmologia on kiehtova selitysvoimainen alkukertomus. Sen mukaan ajan ensi sekunnin jälkeen maailmankaikkeus koostui hiukkasista, pian vetyatomeista. Laajenemista puskeva voima ja yhteen kokoava gravitaatio alkoivat muovata seosta, johtaa tiivistymiin, tähtiin, galakseihin. Tähdissä käynnistyivät ydinreaktiot, jotka johtivat raskaampien alkuaineiden syntyyn. Jotkut jättiläiskokoiset tähdet romahtivat kokoon ja räjähtivät supernovana. Näissä pätseissä syntyivät raskaimmat alkuaineet kuten kulta ja uraani.

Minua kiusaa kysymys, jonka fysikalismi on hissukseen ohittanut. Miten voidaan selittää se, että maailmankaikkeus haluaa koostua hiukkasista? Miten ja miksi muodostuvat protonit, elektronit, fotonit ja muut hituset? Miksi tällainen femto-mittakaavan lautapeli? Mitä olisi ensimmäisen (nano)sekunnin historia? Vastaukset johtavat vain uusiin kysymyksiin.

Artikkelikuvassa universumin laajenemisen aikajana. Kuva: NASA/Wikimedia Commons.