Vanhoillislestadiolaisuus, kirkko ja yhteiskunta

Aihe on puhututtanut mediassa, eikä ihme. Entisenä vanhoillislestadiolaisena aihe on minulle hyvinkin tuttu liikkeen sisältäpäin. Se on taas oma juttunsa, onko tietoni vanhentunutta, koska liikehän on muuttunut kovastikin siitä, kun minä siihen kuuluin. Olkoon puheenvuoroni siis vain keskustelunavaus, jota sopii ampua niin vasemmalta kuin oikealtakin puolelta. Toivon siis keskustelua ja eniten siksi, jotta ymmärrys lisääntyisi molemminpuolin suhteessa vanhoillislestadiolaisuuteen ja sen ulkopuolelle. 

Silloin, kun minä kuuluin vielä vanhoillislestadiolaiseen herätysliikkeeseen, siellä sanottiin usein, että ”olemme maailmassa, mutta emme maailmasta”, ja se tarkoitti sitä, että vaikka elämme muiden ihmisten keskellä, emme ole yhtä heidän kanssaan. 

Kirkkoa taas pidettiin opetuksessaan vääräuskoisena ja omavanhurskauden tyyssijana, joka ei tuo pelastusta kannattajilleen. Kirkon katsottiin olevan liikkeelle vain suoja, jonka alla elävää uskoa oli turvallista saarnata ilman pelkoa vainosta ja väkivallasta. Tähän liittyy liikkeessä usein mainittu munankuorioppi, jonka mukaan uskovaiset elävät kahden kuoren suojissa, valtion ja kirkon, niin kuin linnunpoikaset kasvavat kahden kuoren suojassa turvallisesti. 

Tähän päälle kun liikkeessä usein puhuttiin, että Jumalan valtakunnan raja täytyy pitää selkeänä liikkeen ulkopuolisiin ihmisiin nähden, ei ole ihme, että ilman ongelmia ei ole selvitty. Rajanveto tarkoitti sitä, että uskovaisen tulee tunnustaa uskoaan ja puhua ulkopuolisille uskostaan ja myös puhutella epäuskoista hänen tilastaan ja synneistään. Jos näin ei toiminut, siinä ei hyvä heilunut. 

”Joka tunnustaa minut ihmisten edessä, minä tunnustan hänet Isäni edessä.”

”Jos uskovainen ei puhuttele epäuskoista hänen synneistään, niistä tulee itsekin osalliseksi.”

Vanhoillislestadiolaisuudessa ajateltiin ainakin aiemmin siis niin, että ihmisellä ei ole pelastusta liikkeen ulkopuolella. Paitsi että kaikki maailman pienet lapset ja kehitysvammaisen ovat taivaskelpoisia kuollessaan. Näin, muut kärventyvät tulimeressä, muilla ei ole pelastusta eikä taivaspaikkaa. Vanhoillislestadiolaiset  tietenkin toivovat kovasti jokaisen ihmisen pelastusta ja ovat valmiita todella mielellään autuuttamaan ihmisiä synninpäästösanoillaan: Jeesuksen nimessä ja veressä kaikki synnit ovat anteeksi. Jokainen, joka haluaa, saa tuon siunauksen osakseen rahatta ja hinnatta. 

No mutta tässä näitä perusasioita, joiden pohjalta voi alkaa miettiä liikkeen kipupisteitä yhteiskuntaan ja kirkkoon päin ja toisinpäin. Saman Isän lapsiahan tässä ei olla millään muotoa – jos oltaisiin, mitään kiisteltävää ja kipupisteitä ei olisi. 

Ensimmäinen havaitsemani närää aiheuttanut juttu mediassa liittyi Oulun kaupunkiin kulttuuripääkaupunkina. Hesarin pääkirjoituksessa väitettiin, että ”takavuosina vanhakantainen lestadiolaisuus ja keskustalaisuus hallitsivat – siis jarruttivat – alueen kehitystä”. Jutussa ei avattu kunnolla, mitä tuolla heitolla tarkoitettiin, mutta sinällään se oli jo omiaan saamaan lestadiolaiset piirit äkämyksen valtaan. Jotkut liikkeen ihmiset vaikuttivat oikein vihaisilta jopa. 

Olisin itsekin kaivannut tarkennusta tuolle väittämälle. Vanhoillislestadiolaiset ovat mielestäni oikein tunnustetusti ahkeria ja yritteliäitä ihmisiä. Lisäksi heissä on isosti osaamista niin teknologian kuin rakentamisenkin alalla, joten siitä tuskin jarruttamisessa on ollut kyse. Mieleeni tulikin päättävät elimet kouluissa ja kaupungissa. 

Vl-liikkeessä kehotettiin ainakin minun aikanani hakeutumaan yhteiskunnan ja kirkon päättäviin elimiin, jotta oikeanlaiset ja elävää uskoa tukevat päätökset saisivat yhteiskunnassa jalansijaa. Tällöin uskovaistenkin olisi helpompi elää ja olla maailmassa maailman ihmisten keskellä. Liittyykö Hesarin juttu tähän vai ei, se jäänee arvoitukseksi. Mutta jos liittyy, minun on helppo kuvitella ainakin takavuosilta, kuinka liikkeen ihmiset olisivat voineet olla jarruna monessakin hankkeessa, näin on myös tapahtunut. Kun olin nuori, muistan kun meillä kävi puhujia ja muita uskovaisia kylässä ja kuuntelin heidän tarinoitaan korva tarkkana. Voi hurja, miten oli pantu jauhot suuhun milloin kenellekin ja missäkin tilanteessa! Ihmettelin noiden taitavien sanamiekkailijoiden rohkeutta ja taitoa saada muut hiljaiseksi milloin missäkin. Ihailinkin heitä. Heistä huokui halveksuntaa ja myös pilkkaa vääräuskoisia ja epäuskoisia kohtaan, mutta sehän oli ihan oikein, kun elävää uskoa oli puolustamassa. 

Nykyisten liikkeen ihmisten on hyvä tietää ja tiedostaa, miten röyhkeästi ja ikävästi tuota kuuluisaa Jumalan valtakunnan rajaa puolustettiin liikkeen joidenkin ihmisten toimesta. Itsekin olen puhutellut ihmisiä turuilla ja toreilla, ja vaikka en nyt ollut niin itsevarma ja röyhkeä, niin siltikin jokainen puhutteluni harmittaa kovasti nyt. Pakkohan se oli puhutella, kun niin käskettiin. Joka tapauksessa menneiden ”pyhien” varjo lankeaa myös nykypäivän vanhoillislestadiolaisuuteen. Jos on oltu ikävällä tavalla jarruttamassa vaikkapa jotakin kulttuurista hanketta, tai jos hiekkalaatikolla on lapsi peloteltu tulimerellä eikä oma lapsi kelpaa liikkeen nuorelle kaveriksi epäuskon tähden, tämä aiheuttaa jännitteitä puolin ja toisin. Jännitteen ja kipupisteet ei synny tyhjästä!

Toinen mediassa havaitsemani kohu liittyy Limingan seurakunnan kappalaisvaaleihin. Ehdolla oli eräs naispappi ja sitten kaksi miespappia, joista toinen oli vanhoillislestadiolainen. Virkaan valittiin vanhoillislestadiolainen, vaikka hän ei ollut niin pätevä siihen kuin naispappi. Oijoi, liikkeen ihmiset äänestivät omaansa ja siitäkös poru. No mutta tietenkin he äänestivät omaansa. Vaikka vastassa olisi ollut miespappi, he olisivat siltikin tehneet niin. Se on ihan luonnollista, jokainen haluaa läheisensä, tuttunsa, samaan porukkaan kuuluvan saavan työpaikan muita enemmän. 

Kerran eräs nainen kertoi minulle, kuinka heidän seurakunnassaan järjestettiin kirkkoherranvaalit ja kuinka he menivät sankoin joukoin äänestämään jotain pappia sen takia, jotta toinen ehdokas, joka oli vanhoillislestadiolainen, ei tulisi valituksi. Näin toimitaan kaikkialla eikä siinä mitään. Kansa on puhunut ja sillä siisti. Mielestäni tuo ei ole ongelman ydin. 

Ongelma on se, että aktiivinen kirkon väki ei saa haluamaansa ja kirkon oppeja puolustava pappi ei pääse kirkkoon töihin, vaikka vastassa on kirkon oppeja mitätöivä henkilö. Tietenkään kaikki vanhoillislestadiolaisuuden lippua kantavat papit eivät ole eksklusiivisia, mutta mistä sellaisen tietää tavallinen kirkossa kävijä, kun asiaa ei uskalla edes pappi itse kertoa? Jos hän sanoisi sen, hän joutuisi hyljätyksi omasta uskonyhteisöstään, sukulaisistaan ja ystävistään. 

”Kuulkaahan rakas kirkkoväki, minun hengellinen kotini on vanhoillislestadiolaisuudessa kun olen sinne syntynyt tai se tuntuu hyvältä, mutta saman Isän lapsiahan tässä ollaan ja samaa evankeliumia uskotaan, eli ole turvallisella mielellä sisareni ja veljeni!” 

Tuollaiseen lauseeseen loppuisivat kipupisteet. Kirkossa saarnaa pappi, joka ei tuomitse minua kadotukseen, vaikka en ole vanhoillislestadiolainen. Nyt voin äänestää seuraavissa vaaleissa vaikka hiustupsun tai äänensoinnin perusteella kun ollaan kaikki saman Isän lapsia :). 

Kipupisteitä vähentäisi myös kunnon keskustelut liikkeen, kirkon ja yhteiskunnan päättävien kesken. Tämä pitäisi ehdottomasti tehdä, jotta ainakin menneisyyden haamuista päästäisiin irti. Jos liike on edelleenkin muut pelastuksesta poissulkeva, ei se kaikkia ongelmia poistaisi, mutta avoimuus ja rehellisyys ovat arvoja, jotka toimivat aina. 

Kirkon ja vanhoillislestadiolaisuuden jännitettä ei voi poistaa muutoin kun sillä, että eksklusiivisuudesta luovutaan tai liike eroaa kirkosta. On todella ikävää, että kirkon väen pitää tuntea itsensä tuomituksi vl-papin toimesta omassa seurakunnassaan ja kirkossa sen takia, ettei kuulu tiettyyn herätysliikkeeseen. Siksi on myös epäkorrektia tunkea kirkon virkoihin töihin, jos ei kirkon oppeja allekirjoita eikä pidä kirkon väkeä pelastuvana. 

Miksi vl-liike kuuluu kirkkoon? Minun aikanani kirkkoon ei saanut edes mennä kuin omiin tilaisuuksiin. Loppuaikoina kuulin myönnytyksen, että voi sinne mennä joskus, sillä onhan siellä ne Raamatusta luettavat tekstit oikeita. Kolehtiin ei kuitenkaan ollut hyvä laittaa rahaa, ja voi miten häpesin kun kirkko oli täynnä väkeä, eikä oikein kukaan laittanut pussukkaan rahaa. 

En ole koskaan ymmärtänyt enkä nytkään, miksi vl-liike kuuluu kirkkoon. Ei aukene ei.

Artikkelikuvassa kulttuuripääkaupunki Oulun taidemuseo. Kuva: Santeri Viinamäki, CC BY-SA 4.0, via Wikimedia Commons