Hamasin hyökkäys

Miksi Israelia on syytä puolustaa?

Israelin ja palestiinalaisten välinen konflikti on kestänyt vuosikymmeniä, ja sen kärjistymispisteenä pidetään Israelin valtion syntyä vuonna 1948.[1] Länsimaisessa keskustelussa tästä konfliktista esitetään näkemyksiä, jotka jakautuvat useimmiten jyrkästi kahtia: voisi puhua Israelin ymmärtäjistä ja Palestiinan ymmärtäjistä.[2] Edelliset painottavat Israelin oikeutta olla olemassa ja puolustaa itseään terrorismia vastaan. Jälkimmäiset puolestaan painottavat Palestiinan oikeutta omaan valtioonsa sekä oikeutta erilaisiin keinoihin päämääränsä saavuttamiseksi. Oman osapuolen myötäkarvainen ymmärtäminen skaalautuu erilaisiin painotuksiin, mutta kahtiajako näyttäytyy selvästi siinä, kumman osapuolen väkivallan tuomitsemista vaaditaan yksiselitteisesti ja kumman tuomitseminen torjutaan vähintäänkin kyllä, mutta -asenteella.

Yksi näkemysten kahtiajaon keskeisistä tekijöistä on suhtautuminen konfliktiin liittyvään väkivallan kierteeseen. Palestiinan ymmärtäjät näyttävät pohjimmiltaan vihreää valoa palestiinalaiselle terrorismille, kun taas Israelin ymmärtäjät lähtevät siitä, että Israelilla on oikeus taistella terrorismia vastaan ja pyrkiä terroristien toiminnan lopettamiseen. Kun nämä näkemykset kiistelevät keskenään, kiistassa on syytä kiinnittää huomiota kaikkiin relevantteihin tekijöihin ja yksityiskohtiin kaihtamatta moraalisesti vaikeita kysymyksiä. Samalla Israelin ja Palestiinan konflikti on nähtävä koko asiaan liittyvän historiallisen prosessin valossa sekä kytkettävä se koko Lähi-idän kontekstiin, jossa se on elänyt ja elää edelleen.

Timo Stewartin näkemys palestiinalaisesta terrorismista

Timo Stewartin kirja Miksei kukaan tee mitään? avaa konfliktia palestiinalaisten asiaa ymmärtävästä näkökulmasta. Hän kuvaa Hamasin 7.10.2023 tekemää poikkeuksellisen raakaa terrori-iskua ja sitä seurannutta Israelin armeijan aloittamaa Gazan sotaa kaunistelematta kumpaakaan. Stewart tuomitsee jyrkästi Israelin armeijan toiminnan ja muotoilee kantansa Hamasin terrorismiin kytkemällä sen laajempaan asiayhteyteen. Hän kirjoittaa näin: ”Ilmiselvät sotarikokset oli helppo tuomita: siviilejä ei saa tappaa, panttivankeja ei saa ottaa. Hyökkäys kuitenkin tapahtui kontekstissa, jossa esimerkiksi Suomi tunnusti palestiinalaisten oikeuden omaan valtioon, piti siirtokuntia laittomina ja ylipäänsä katsoi Israelin miehityksen kansainvälisen oikeuden vastaiseksi.” Voi keskustella siitä, miehittäisikö Israel Länsirantaa ja saartaisi Gazaa, mikäli se itse ei olisi ollut kaikki nämä vuodet palestiinalaisen terrorismin kohteena.

Yhtä kaikki, Hamasin terrorismilla on Stewartin mukaan oikeutuksensa. Hänen kantansa palestiinalaiseen terrorismiin on hänen näkökulmastaan kokonaisuuteen kuuluva asia: ”Terrorismi ei ole päämäärä; terrorismi on keino. Itse päämäärä, kuten itsenäisyys, voi olla hyvin ymmärrettävä. Jos itsenäisyys on miljoonien ihmisten toive, tavoite ja oikeus, pienen ryhmän terrorismi ei voi tehdä sitä tyhjäksi.”

Stewart näkee terrorismin toiminnaksi, jolla on aikansa ja kontekstinsa osana oikeutensa puolesta taistelevan sorretun kansan tietä kohti ansaittua itsenäisyyttä. Hän kytkee terrorismin siirtomaiden taisteluun kolonialistista valtaa vastaan. Palestiinalainen terrorismi on siten pohjimmiltaan samaa kuin kaikki muukin terrorismi. Stewartin mielestä Hamasin esittämät vaatimukset tulee ottaa vakavasti siitä huolimatta, että se harjoittaa terroria.[3] Hänen mukaansa terrorismin vastaisen ”moralismin retoriikassa valtiohaaveista tulee herkästi palkinto, joka pitää ansaita hyvällä käytöksellä; ei oikeus, jonka puolesta jotkut ovat valmiita taistelemaan.” Hamasin terrorismi on siis joka suhteessa oikeutettua ja ansaitsee kansainvälisen yhteisön hyväksynnän.

Minusta asia ei ole lainkaan näin yksinkertainen.

Hamasin terrorismi ja sen perimmäinen tavoite

Hamas on joulukuussa 1987 ensimmäisen intifadan aikana perustettu palestiinalainen poliittinen ja sotilaallinen liike, jonka viitekehys on sunnilaisessa islamismissa. Se yhdistää ideologiassaan ja toiminnassaan sunni-islamismin ja palestiinalaisen nationalismin. Hamasin vuoden 1988 alkuperäinen peruskirja julistaa Israelille pyhän sodan ja vaatii Israelin tuhoamista. Vaikka vuonna 2017 päivitetty asiakirja hyväksyykin vuoden 1967 rajat, se ei tunnusta Israelin valtiota.[4] On olennaista huomata, että Hamas ei ole milloinkaan kumonnut tai muuttanut peruskirjaansa kirjattuja tavoitteita. Kaiken Hamasin tähänastisen toiminnan valossa on ilmeistä, että asiakirjan päivitys on laadittu taktisista syistä. Vaikka Israel palautti Gazan palestiinalaisten hallintaan ja purki juutalaiset siirtokunnat vuonna 2005 sekä siirtyi saartamaan Gazaa vuonna 2007, se ei vaikuttanut Hamasin terrorismiin millään tavalla – päinvastoin: se kiihdytti sitä.

Hamasin terrorismin juuret ovat syvällä uskonnossa. Sen sota Israelia vastaan perustuu islamin käsitykseen ”sodan maasta”.[5] Tämä tarkoittaa uskottomien hallitsemaa maata, joka on aiemmin ollut islamilainen ja jossa asuu muslimeja. Islamistisen ideologian mukaan tällainen maa tulee valloittaa takaisin, ja siihen tarvitaan kaikkien muslimien yhteistyötä. Islamistisen käsityksen mukaan muslimi ei saa millään tavoin tukea uskotonta vallanpitäjää. Hamasin ideologian valossa Israel on juuri tällainen uskottomien hallitsema valtio. Käsitys sodan maasta ei perustu Koraaniin, vaan myöhempään uskonoppineiden tulkintaan. Modernit islamin tulkinnat eivät nojaudu siihen.

Islamistinen Hamas viestittää terrorismiinsa liittyviä asioita tavoilla, jotka sopivat kulloiseenkin asiayhteyteen. Gazassa käytetyissä oppikirjoissa ja selvityksissä palestiinalainen terrorismi esitellään yksinomaan vapaustaisteluna.[6] Itse asiassa kysymys ei edes palestiinalaisten yhteisestä vapaustaistelusta vaan pyhästä sodasta, jota Allahin soturit käyvät islamin vihollisia vastaan. Näitä eivät ole ainoastaan juutalaiset ja kristityt vaan myös vääränlaiset palestiinalaiset – liberaalit ja maallistuneet muslimit, seksuaalivähemmistöihin kuuluvat sekä kaikki ne, jotka tavalla tai toisella suostuvat yhteistyöhön Israelin kanssa. Ulkoisessa viestinnässään Hamas tietysti kohdistaa kaiken huomion yksinomaan Israelin vastaiskujen aiheuttamiin kuolonuhreihin ja aineellisiin vahinkoihin.

Israelilla on vastassaan islamistiseen ja leimallisen antisemiittiseen ideologiaan perustuva terrorismi, jonka päämääränä on Israelin tuhoaminen ja koko alueen valtaaminen. Kaikki osittaiset alueluovutukset ja kompromissit ovat Hamasille vain hyödyllisten idioottien mahdollistamia välietappeja pyhässä sodassa.

Pieni Israelin valtio on monessa muussakin olennaisessa suhteessa aivan eri tilanteessa kuin kolonialistiset siirtomaavallat, joihin Stewart anakronistisesti sitä vertaa. Israelin juutalaisilla ei ole lähettävää emämaata, vaan Israel itse on se ainoa valtio ja maa – ellei Israelin emämaaksi katsota ”kansainvälistä juutalaisuutta”. Lisäksi Israelin on täytynyt aina ja koko ajan puolustaa olemassaoloaan kaikin tavoin totaaliseen tavoitteeseensa pyrkivää palestiinalaisterrorismia vastaan.

Kysymys Israelin puolustustaistelusta ja Gazan kaistaleen siviiliuhreista

Stewart torjuu ajatuksen, että Hamas pyrkisi koston kierteen ylläpitämisellä ja kiihdyttämisellä saamaan lännen tuen taakseen. Hänen mukaansa länsi ei ole koskaan välittänyt palestiinalaisten taistelusta. Stewart havainnollistaa teesiään kuvaamalla palestiinalaishallinnon presidentti Mahmud Abbasin vierailua Saksaan elokuussa 2022: ”Abbas sai tuolloin osakseen runsaasti kritiikkiä syytettyään Israelia siitä, että se oli historian kuluessa tehnyt ’50 massamurhaa, 50 holokaustia’.” Tämän paikkansapitämättömän väitteen esittäminen Saksassa, holokaustia edelleen raskaasti muistavassa maassa, kertoo Stewartin mukaan turhautumisesta siihen, että lännessä ei edelleenkään haluta ymmärtää palestiinalaisten kärsimystä ja uhria kaikkien kuluneiden vuosikymmenten jälkeen.

Minusta Stewartin kuvaama Abbasin lausuma ei kerro ainoastaan turhautumisesta vaan yhtä lailla uhmasta ja taipumattomuudesta: me näemme historian näin, tämä on totuus, uskottepa sen tai ette, tästä me emme peräänny, kunnes asiamme on voittanut. On syytä muistaa, että Mahmud Abbas kirjoitti vuonna 1982 Moskovassa suorittamiensa tohtoriopintojen pohjalta väitöskirjan, joka julkaistiin myöhemmin vuonna 1984 arabiaksi ja englanniksi.[7] Yksi kirjan olennaisista väitteistä oli, että holokaustin uhriluvuksi tavallisesti mainittu kuusi miljoonaa juutalaista on erittäin vahvasti liioiteltu ja että uhreja olisi todellisuudessa ollut muutama sata tuhatta. Tällaisella tuulesta temmatulla väitteellä Abbas näyttää ikään kuin myöntävän, että holokaustin korkea uhriluku olisi liian hyvä argumentti Israelin valtion oikeutuksen puolesta. Abbasin syvään juurtuneesta antisemitismistä ei ole jäänyt minkäänlaista epäselvyyttä.[8]

Olennaista on – vastoin Stewartin näkemystä – edelleen se, että palestiinalaiset johtajat pyrkivät toiminnallaan luomaan länsimaiden keskuuteen hajaannusta ja hyödyntämään sitä. Propalestiinalaisten mielenosoittajien tuki palestiinalaisten asialle on olennainen osa sellaista hajaannusta. Hamasille kaikki seikat, jotka ovat merkkeinä lopullisesta ja totaalisesta voitosta tai voivat johtaa siihen, ovat tärkeitä. Hamasin päämäärän totaalisuus ja sen väkivaltaisen toiminnan tinkimätön peräänantamattomuus ovat välittömästi ja olennaisesti kytköksissä järjestön islamistiseen eskatologiaan – myyttiin, jonka mukaan Allahin soturit saavat lopunajallisessa taistelussa voiton uskottomista, jotka puolestaan syöstään helvetin tuleen.[9]

Stewart kirjoittaa länsimaisesta näkökulmasta ja sivuuttaa islamismin ideologian, kun hän sanoo, että Hamasin sinnikkäässä ja kärsivällisessä sodassa ”uhrit ovat hinta, joka tästä ollaan valmiita maksamaan, eivät tavoite”. Vastoin tällaista arviota Hamasin pyhän sodan ideologia nojaa terrorismin ohella koko kansan marttyyriuteen ja marttyyrihalukkuuteen. Tähän kansaa on kannustettu ja kannustetaan edelleen ikuisella palkinnolla, joka marttyyreja odottaa paratiisissa.[10] Hamasin agendassa uhrit ja tavoite kuuluvat erottamattomasti yhteen.[11]

Stewart selittää Hamasin toiminnan tuottamia kymmeniä tuhansia siviiliuhreja asymmetrisellä sodalla. Hamasilla ei ole mahdollisuutta taistella Israelia vastaan kuin siviiliväestöä raskaasti kuluttavalla sissisodalla. Stewartin mukaan Hamasilla ei ole varaa rakentaa Gazan siviiliväestölle pommisuojia eikä se voi ottaa siviiliväestöä taistelua tukeviin maanalaisiin tunneleihin.

Tämä ei pidä paikkaansa. Totta kai Hamas voisi viedä siviilit turvaan satoja miljoonia euroa maksaneisiin, terrori-iskuja varten rakennettuihin tunneleihinsa ja taistella ilman ihmiskilpiä Israelin armeijaa vastaan.[12] Hamas ei kuitenkaan käy terroriteoistaan johtuvaa puolustussotaa suojellakseen siviilejä vaan uhratakseen heidät, aivan kuten heidän islamistinen marttyyri-ideologiansa edellyttää. Stewart huomauttaa, että siviiliväestön suojeleminen ja taistelijoiden altistaminen avoimelle sodankäynnille olisi ”sissisotaa käyvälle osapuolelle” tuhoisaa: ”Jos tälle tielle lähdetään, olisi ehkä loogisempaa luopua taistelusta kokonaan.” Stewartin seuraaman logiikan mukaan länsimaiden tulee siis tukea Hamasin terrorismia kansainvälisillä pakotteilla ja painostuksella sekä varauksetta hyväksyä Gazan siviiliväestön käyttö ihmiskilpinä, jotta Israelia voitaisiin syyttää kansanmurhasta, kun se yrittää lopettaa Hamasin terroritoiminnan. Tässä kielenkäytössä, johon myös Stewart liittyy, terroristijärjestöä vastaan käytävän sodan lukuisat siviiliuhrit oikeuttavat puheen kansanmurhasta. Tässäkin pannaan mutkat suoriksi, koska perinteinen kansanmurhan määritelmä on rajoittunut sellaiseen erilliseen sodankäyntiin, jonka ainoana tarkoituksena on siviiliuhrien tuottaminen – kuten kuuden miljoonan juutalaisen murhaaminen toisen maailmansodan aikana ja yli miljoonan armenialaisen murhaaminen erityisesti vuosina 1915–1916.

Joka tapauksessa Israelin on jatkossakin valittava: jos se haluaa taistella Hamasin kymmenien tuhansien taistelijoiden armeijaa vastaan, kymmeniä tuhansia siviiliuhreja vaativa kaupunkisota on sen ainoatodellinen keino suojella omia siviilejään ja saada Hamasin jatkuvat terroriteot loppumaan. Vaikka kansainvälinen laki kieltää ehdottomasti ihmiskilpien käytön, tämä on jäänyt monilla kriisialueilla kuolleeksi kirjaimeksi. Keskeiseksi ongelmaksi on nähty kysymys vapaaehtoisesta ja vastentahtoisesta ihmiskilpien käytöstä.[13] Hamasin johtaman Gazan puolustuksen osalta näiden väliin on mahdotonta vetää selvää rajaa, vaikka on käynyt monin tavoin selväksi, että islamistinen Hamas hallitsee palestiinalais-väestöä pelotteiden ja väkivallan avulla. On tyrmistyttävää, että koko moraalinen vastuu Hamasin valitsemasta ja kansainvälisen lain vastaisesta ihmiskilpien käytöstä sysätään Israelin armeijan kannettavaksi. Israelin armeijalla on pitkä ja vakiintunut käytäntö huolellisesta siviiliväestön informoimisesta ennen sotatoimien aloittamista, ja sitä seurattiin myös lokakuussa 2023 Gazan pohjoisosaan tehdyn hyökkäyksen yhteydessä. Hamas puolestaan toimi tässäkin johdonmukaisesti ideologiaansa seuraten eikä varoittanut siviiliväestöä millään tavalla.[14]

Kokonaan toinen näkökulma Hamasin ylläpitämään väkivallan kierteeseen avautuu, jos ajatellaan, että olisi palestiinalaisten oman edun mukaista rakentaa edistyksellistä, tasa-arvoista ja demokraattista yhteiskuntaa tässä ja nyt. Stewart haraa vastaan puhumalla – kuten edellä mainitsin – palkinnosta, ”joka pitää ansaita hyvällä käytöksellä”. Tällaisessa logiikassa palestiinalaisten oman yhteiskunnan rakentaminen ja yhteisen hyvän edistäminen näyttäytyy ”hyvänä käytöksenä” eikä välttämättömänä tienä, jota palestiinalaisten olisi joka tapauksessa kuljettava – etenkin jos sen naapurina olisi Israel, joka kaikkine vikoineen ja puutteineenkin on Lähi-idän ainoa demokraattinen valtio. Israel on jatkuvasta uhattuna olemisestaan huolimatta onnistunut kehittymään yhteiskunnallisen elämän jokaisella sektorilla. Hamasin islamismia ja terrorismia tukemalla saadaan Israelin naapurissa nähdä huimaa kehitystä päinvastaiseen suuntaan. Ja nimenomaan tätä länsimaiden propalestiinalaiset mielenosoittajat haluavat tukea – kehitystä, jonka he haluavat johtavan Israelin valtion delegitimoimiseen tai tuhoamiseen.

Kysymys asutuskolonialismista

Lähi-idän arabit ovat alusta alkaen pitäneet Israelia kolonialistisena valtiona. Teesi Israelista asutuskolonialistisena valtiona syntyi kuitenkin 1970-luvulla Ranskan antisionististen vasemmistointellektuellien parissa; pioneerijulkaisun kirjoitti juutalainen Maxime Rodinson.[15]Teoriassa identifioidaan Israelin valtion ensimmäiset asukkaat länsimaisiksi, valkoihoisiksi ja rasistisiksi kolonialisteiksi, jotka murhasivat ja karkottivat suuret määrät viatonta paikallista arabiväestöä. Simon Sebag Montefiore kirjoittaa osuvasti: ”Tämä ideologia – joka on ollut vahvoilla akateemisessa maailmassa ja joka aivan liian kauan on ollut vailla vakavaa haastajaa – on myrkyllinen ja historiallisesti älytön sekoitus marxilaista teoriaa, neuvostopropagandaa sekä keskiajalta ja 1800-luvulta omaksuttua perinteistä antisemitismiä.”[16]

Montefioren mukaan Israelin valtio syntyi vuosien 1945–48 kapinasta brittejä vastaan sekä kansainvälisen oikeuden ja Balfourin julistuksen siivittämästä juutalaisten aktivismista, joka johti YK:n esittämään alueen jakoon juutalaiseen ja palestiinalaiseen valtioon. Samassa yhteydessä saivat itsenäisyytensä myös ranskalaisten takaamina Libanonin ja Syyrian valtiot sekä brittien takaamina Irak ja Jordania. Israelin valtion synty on sijoitettava historialliseen ja poliittiseen kontekstiinsa eikä abstraktiin ja ideologisesti määräytyneeseen, tarkoitushakuista historiantulkintaa palvelevaan kehikkoon.

Montefiore muistuttaa, että useimmat israelilaiset ovat niiden juutalaisten jälkeläisiä, jotka muuttivat alueelle vuosina 1881–1949. Edelleen noin puolet Israelin juutalaisista on kotoisin Lähi-idästä; monet heistä oli karkotettu pitkäaikaisista kotimaistaan. Arabivaltioiden ja palestiinalaisten sotilaat pyrkivät estämään juutalaisvaltion synnyn. Israelin sotilaat puolestaan karkottivat palestiinalaisia kodeistaan, ja monet palestiinalaiset pakenivat itse. Noin 700 000 palestiinalaista menetti kotinsa. Vuodesta 1948 alkaen noin 900 000 juutalaista menetti kotinsa islamilaisissa maissa ja muutti Israeliin. Montefiore kuvaa tätä historiaa pannakseen asiat perspektiiviin. Palestiinalaisten kärsimyksiä ja menetyksiä ei tule missään tapauksessa sivuuttaa tai vähätellä. Olennaista on kuitenkin myös, että tuon aikainen todellisuus ei ollut lainkaan niin yksioikoinen kuin asutuskolonialismiteorian edustajat mielellään väittävät.

Israelin juutalaisten suhdetta maahansa ei voi kuitata puhumalla pelkästään ”henkisestä siteestä”.[17]Juutalaisilla on historiallisesti kaukainen ja katkonainen, mutta kulttuurisesti vahva side maahansa. Juutalaisia on asunut Palestiinaksi kutsutulla alueella halki historiansa ja silloinkin, kun heidät on ajettu sieltä pois, osa heistä on aina palannut sinne takaisin. Vaikka kysymys onkin pienistä vähemmistöistä, ei ole oikein niputtaa Israelin perustajia  yhteen täysin vieraalle maalle hyökänneiden siirtomaavaltojen kanssa.

Jos ”asutuskolonialismi” ymmärretään niin laajasti kuin sen sovittaminen Israelin valtioon vaatii, mukaan on luettava hyvin monenlaisia asioita. Laajasti ymmärrettynä ”asutuskolonialismilla” on kirjava historia, jonka moninaisuus tekee moraalisesti kestämättömäksi räätälöidä se nimenomaan Israelin tuomitsemista ja sen valtiollisen olemassaolon kyseenalaistamista varten. Pitkän ajan kuluessa on syntynyt valtioita kuten Kanada tai Uusi-Seelanti ja kolonialistista asutusta suuren valtion sisällä – kuten Kiina on toiminut Tiibetiä hallitessaan – sekä esimerkiksi Neuvostoliiton luomia pysyviä asutuksia, jotka ovat jääneet myöhemmin itsenäistyneiden valtioiden sisään. On myös syytä huomata, että asutus-kolonialistisena pidetyksi maaksi Israel on pieni ja myöhään syntynyt valtio, jonka YK on tunnustanut. Kaikkien jo mainittujen epäsuhtaisuuksien lisäksi länsimaiden propalestiinalaiset vaikuttajat tähtäävät siihen, että kaikista asutuskolonialismin piiriin luettavista ilmiöistä tähän ja vain tähän tulee puuttua. Länsimaissa käytävässä ulkopoliittisessa polemiikissa Israelia pidetään esillä maailman ainoana itsenäisenä valtiona, joka tulee tuhota.

Sekulaaria demokratiaa konfliktin ratkaisuksi ehdottavat keskustelijat näkevät parhaaksi rinnastuskohdaksi Etelä-Afrikan ja sen kehityksen pois valkoisten hallitsemasta apartheidvaltiosta.[18]Prosessi ei johtanut kaikin puolin onnistuneeseen tulokseen, mutta Etelä-Afrikasta tuli demokraattinen valtio, jossa valkoinen ja musta väestö elävät rinnakkain. Etelä-Afrikan ja Israelin välillä on kuitenkin muitakin eroja kuin edellä jo mainitsemani seikat. Periaatteessa Israelin valtion delegitimaatiota tai tuhoamista vaativilla palestiinalaisilla ei ole koskaan ollut demokraattista traditiota eikä Nelson Mandelan ja Desmond Tutun kaltaisia johtajia. Lisäksi Etelä-Afrikassa konfliktin molemmat osapuolet kuuluivat kristinuskon piiriin, vaikkakin tulkitsivat sitä hyvin erilaisin tavoin.

Entä tulevaisuus?

Palestiinalaisen mielipidetutkimuslaitoksen lokakuussa 2026 julkaisemien tulosten mukaan yli puolet palestiinalaisista kaipaa demokratiaa.[19] Puolueiden kannatuksen listaus kertoo, että perinteisten puolueiden kannatus heikkenee edelleen. Prosentit puhuvat puolestaan: Fatah 22 %, Hamas 19 % ja 33 % vaihtoehdolle ”ei mikään edellä mainituista”. Länsirannalla irtisanoutujien osuus oli 48 % ja Gazassa 11 %. Lokakuun gallupin mukaan Hamasin asema valtapuolueena on mennyt ja heikkenee jatkuvasti: kymmenen kuukautta aiemmin sen kannatus oli 35 %, elokuussa 24 %, nyt se on valtakunnallisesti vain 19 % ja Länsirannalla enää 13 %. Yli puolet kyselyyn vastanneista (56 %) haluaisi äänestää riippumattomien asiantuntijoiden listaa. Huolimatta Gazan sodan aiheuttamasta hävityksestä 62 % väestöstä uskoo, ettei kumpikaan osapuoli – ei Hamas eikä Israel – selviytynyt sodasta voittajana.

Kokonaisuudessaan uusi, muitakin kiinnostavia yksityiskohtia sisältävä gallup näyttäisi viittaavan siihen, että palestiinalaisten keskuudessa on tapahtumassa muutos. Mikäli tuloksiin on luottamista, voisi vaikuttaa siltä, että osa palestiinalaisista niin Gazassa kuin Länsirannallakin on aidosti vieraantumassa pyhästä sodasta, islamismista ja ideologiasta sekä siirtymässä kaikessa Israel-vastaisuudessaan poliittisen taistelun ja asiakysymysten suuntaan. Mikäli vapaita vaaleja Gazassa tai Länsirannalla ylipäänsä on joskus tulossa, me saamme nähdä, missä oikeasti mennään.

Viitteet

[1] Artikkeli perustuu Holokaustin uhrien muisto ry:n järjestämässä tilaisuudessa 10.11.2026 pidettyyn puheeseen.

[2] Jo Herodotos käytti Egyptin pohjoispuolella rannalla olevasta alueesta nimitystä Palestiina (Παλαιστίνη; Hist. 7.89), mutta meille kantautuvan historiallisen jatkumon kannalta nimitys vakiintui vasta Bar Kokhban kapinan jälkeen vuonna 135 jKr. Tuolloin keisari Hadrianus kielsi juutalaisilta pääsyn Juudeaan ja antoi alueelle maantieteellisen nimen Syria Palaestina. Palestiinan alueella asuvat arabit alkoivat 1800-luvun lopulta kutsua itseään palestiinalaisiksi, ja vuoden 1948 jälkeen he alkoivat kutsua Palestiinaksi maata, jossa he asuvat sekä valtiota, jonka he halusivat perustaa. Tässä artikkelissa käytän näitä termejä Palestiinan arabien antamissa ja yleiseen käyttöön levinneissä merkityksissä. Laaja ja monipuolinen, sisäpuolisesta näkökulmasta kirjoitettu artikkelikokoelma aihepiiristä on Roger Heacock (ed.), Temps et espaces en Palestine: Flux et résistances identitaires. Beyrouth: Presses de l’Ifpo 2008. books.openedition.org/ifpo/465.

[3] Stewart sanoo (s. 88) mielestäni oikein, että ainoastaan aseellista ja väkivaltaista terrorismia tulee pitää terrorismina; ei ole esimerkiksi olemassa ”oikeudellista” tai ”taloudellista” terrorismia.

[4] Tähän on osuva paralleeli. Sodan jälkeisessä Länsi-Saksassa hyvin monet – etenkin entiset natsit ja menetetyiltä alueilta karkotetut saksalaiset – vaativat vuoden 1937 (tai jopa vuoden 1938) rajojen palauttamista. Näille vastattiin: miksi te ette kannattaneet näitä rajoja vuonna 1937? Vaatimukset kumottiin lopullisesti Prahan sopimuksella vuonna 1973.

[5] Muhammad Haniff Hassan, ”Revisiting Dar Al-Islam (land of Islam) and Dar Al-Harb (land of War).” RSIS Publications. https://rsis.edu.sg/wp-content/uploads/2014/07/CO07001.pdf.

[6] Report on Palestinian Textbooks. Georg Eckert Institute. Ladattavissa osoitteessa https://www.gei.de/en/research/projects/report-on-palestinian-textbooks-paltex.

[7] The Other Side: The Secret Relationship Between Nazism and Zionism. Ed. Jesse Russell & Ronald Cohn. Books on Demand 2012.

[8] Jeremy Jones, “Going to a Bad Place: The Undisguised Antisemitism of Mahmoud Abbas.” Religion and Ethics 10.5.2018. https://www.abc.net.au/religion/going-to-a-bad-place-the-undisguised-antisemitism-of-mahmoud-abb/10094750.

[9] Charles B. Strozier, ”The apocalyptic aims of Hamas”, Psychoanalysis, Self and Context 19 (2024) 3–6.

[10] Meir Litvak, “Martyrdom is Life”: Jihad and Martyrdom in the Ideology of Hamas. Studies in Conflict & Terrorism33 (2010) 716–734. doi.org/10.1080/1057610X.2010.494170.

[11] Ks. myös André Swanström, ”Esseitä Gazasta”. Vartija 3.10.2026. Swanströn kirjoittaa osuvasti: ”Hamasin voi nähdä liikkeenä, jossa terrori on niin tiiviisti kietoutunut islamistisen poliittisen teologian ytimeen, että keinosta on alkanut muodostua päämäärä itsessään. Marttyyrikuoleman ylistämisessä ei tavoitella pelkkää kansallista vapautta, vaan marttyyrius on transsendentin päämäärän tavoittelemista ja samalla myös päämäärä itsessään.”

[12] Tunneleista ja niiden kustannuksista ks. ”Hamas Skimmed $1 Billion in U.N. Aid for Weapons and Tunnels, Suit Says.” New York Times 24.6.2024.

[13] Koko tematiikasta ks. Beth Van Schaack, “Human Shields: Complementary Duties Under IHL [International Humanitarian Law].” AJIL Unbound 110 (2017) 317–322. doi:10.1017/aju.2016.5. Van Schaak käyttää esimerkkinä Sri Lankan sisällissotaa hallituksen ja kapinallisten joukkojen välillä. Hän korostaa molempien osapuolten vastuuta ja tiivistää näkemyksensä näin (s. 321): ”Hyökkäävän ja puolustavan osapuolen velvollisuudet täydentävät toisiaan, ja kummankin on tiukasti noudatettava omaa velvollisuuttaan lukuisia kuolonuhreja vaativassa sodassa [in this deadly dyad] – vaikka voidaankin katsoa, ​​että moraalinen päävastuu lankeaa sille osapuolelle, joka on halukas käyttämään siviilejä suojana laillisille sotilaallisille kohteille.”

[14] Michael N. Schmitt, “Israel–Hamas 2023 Symposium: The IDF, Hamas, and the Duty to Warn.” Lieber Institute: Articles on War 27.10.2023. https://lieber.westpoint.edu/idf-hamas-duty-to-warn.

[15] Maxime Rodinson, Israel: A Colonial-settler State? (Ranskankielinen alkuperäisjulkaisu ”Israël, fait colonial?” ilmestyi kokoomateoksessa Le Conflit israélo-arabe, Les Temps modernes, 1967) New York: Monad Press 1973. archive.org/details/israelcolonialse00maxi.

[16] Simon Sebag Montefiore, ”The Decolonization Narrative Is Dangerous and False.” The Atlantic 27.10.2023. https://www.wexnerfoundation.org/wp-content/uploads/The-Decolonization-Narrative-Is-Dangerous-and-False.pdf.

[17] Näin Hannu Juusola, ”Onko antisionismi antisemitismiä?” Vartija 5.2.2023.

[18] Näin muiden muassa Juusola edellä mainitussa artikkelissa. Edward Said oli yksi ensimmäisistä vaikuttajista, joka esitti sekulaaria demokratiaa tulevan Israel/Palestiinan valtiomuotona. Tästä ks. esimerkiksi artikkeliani ”Israel ja Palestiina Edward Saidin silmin.” Vartija 17.12.2019.

[19] “October 2026 Election Poll: Palestinian Public Opinion Shifts Toward Independent Leadership and Competent Government as Fatah and Hamas Lose Ground.” Polls and Survey Research (PCPSR). 14.10.2026. https://www.pcpsr.org/en/node/1018. Vastaajia oli 1397 ja virhemarginaaliksi ilmoitettiin 3,5 %.

Artikkelikuva: Damaged building in the kibbutz Be’eri in Israel, following the October 7th massacre by Hamas. Kuva: Kobi Gideon / Government Press Office of Israel. https://creativecommons.org/licenses/by-sa/3.0/. Wikimedia Commons.


Avatar photo

About

Matti Myllykoski (s. 1958) on johtava tietoasiantuntija ja dosentti Helsingin yliopistossa. Vartijan päätoimittajana hän on toiminut vuodesta 2001 lähtien. Lue lisää


'Miksi Israelia on syytä puolustaa?' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Be the first to comment this post!

Would you like to share your thoughts?

Your email address will not be published.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.