Kiasman boikottikohun seurauksena eri tiedotusvälineissä ja sosiaalisessa mediassa on käyty keskustelua siitä, mitä on antisemitismi. Tärkeä teema tässä on Israel-kritiikin ja antisionismin suhde antisemitismiin. Vartija-lehdessä Kirkkohistorioitsija André Swanström syytti minua ja UPI:n vanhempaa tutkijaa Timo Stewartia antisemitismistä, minkä jälkeen olemme käyneet asiasta keskustelua useammassa kirjoituksessa. Kyse on nimenomaan Israeliin kohdistuvan kritiikin ja antisemitismin välisestä suhteesta.
Dosentti Matti Myllykoski osallistui keskusteluun omalla artikkelillaan. Mikäli ymmärsin oikein – Myllykosken omat kannat pitää paikoin lukea vähän rivien välistä – Myllykosken näkemyksen ydin lienee se, että antisemitistisen historian – sen ”anomalian” ‒ takia Israelia yksipuolisesti arvostelevat jatkavat antisemitististä perinnettä. Kuten hän painottaa, […] ”eurooppalaisessa antisemitismissä elää vanha antisemiittinen diskurssi”. Israelin kritiikin takaa löytyy Myllykosken mukaan vanha kristillisen antisemitismi, jonka mukaan juutalaisten tulee […] ”pysyä maailmassa kodittomina ja muukalaisina”. Ero Swanströmiin on se, että hän ei ole valmis ottamaan kantaa yksittäisten ihmisten antisemitismiin. Tuoreimmassa kirjoituksessaan Swanström alleviivaa antisemitismin syvää vaikutusta länsimaiseen aatehistoriaan ja syventää Myllykosken kanssa jakamaansa tulkintaa, jonka mukaan Israel-kritiikin takana on ”salonkikelpoista” antisemitismiä. Swanström huomauttaa myös, että ”eurooppalaisen sekulaarin humanistin” tulisi lisätä tietämystään juutalaisuudesta ja juutalaisten historiasta, mikäli hän haluaa vakavasti osallistua debattiin konfliktista.
Lähi-idän tutkijana sanoisin, että ensimmäinen edellytys on se, että jokaisella olisi modernin Lähi-idän historian tuntemus, sillä keskustelussa on paljon puolitotuuksia ja suoranaisia virheitä konfliktin eri vaiheista. Alalta on viime vuosikymmeninä kirjoitettu paljon vakavaa tutkimusta, mutta silti populaarikirjallisuuden ja jopa viihteen (à la Exodus) luomat käsitykset elävät edelleen jopa oppineiden ihmisten kirjoituksissa.
Tämän debatin kuluessa mieleeni on tullut Pohjois-Irlanti, jossa katollaisten asuinalueilla näkee Palestiinan lippuja ja Palestiinaa tukevia seinämaalauksia ja protestanttialueilla puolestaan Israelin lippuja. Brittien kolonialismista vuosisatojen ajan kärsineet katoliset irlantilaiset samaistuvat vahvasti toisten kolonisoitujen kansojen kokemuksiin, kun taas protestantit kokevat Israelin taistelevan heidän laillaan terrorismia vastaan. Valitulla tai opitulla näkökulmalla on merkitystä.
Myllykoskea ja Swanströmiä yhdistää selvästi yhteinen lähtökohta. He katsovat konfliktia korostetusti eurooppalaisen (aate)historian ja antisemitismin kautta. Näkökulma on erittäin yleinen suomalaisessa keskustelussa ja erityisesti teologisen koulutuksen saaneiden parissa. Ehkäpä heidätkin voisi haastaa – Swanströmin kielikuvan mukaisesti – pohtimaan sitä, onko Euroopan aatehistorian longue durée se paras kehys ymmärtää modernia Lähi-itää. Kuten jo mainitsin, Swanström korostaa myös juutalaisten historian tuntemusta. Juutalainen historia ei kuitenkaan ole monoliitti, joka voidaan tulkita vain yhdellä tavalla. En tiedä missä määrin Swanström sen itse tiedostaa, mutta hänen tulkintansa juutalaisuuden historiasta on voimakkaasti sionismin värittämä.[1] Siihen sisältyy olennaisesti ajatus sionismista luonnollisena jatkumona (teleologia) juutalaisuuden historialle.
Lähi-idän tutkijan näkökulmasta hätkähdyttävintä on se, kuinka vähän kolonialismi on mukana kummankaan kirjoituksessa. Myllykoski ei mainitse sitä lainkaan, ja Swanström kirjoittaa aina sanavalintoja myöten (esim. ”Juudea ja Samaria”) sionistisen diskurssin sisällä, jossa moderni konflikti kytkeytyy pitkään historiaan. Minä tulkitsen konfliktia ensisijaisesti Lähi-idän sisältä, osana modernin Lähi-idän huomattavan vaikeaa valtiomuodostusta, jossa eurooppalaisella kolonialismilla oli huomattava vaikutus.
Haastan kanssakeskustelijoitani myös tässä: voisiko konfliktia katsoa sieltä, missä se on tapahtunut ja tapahtuu, eikä määritellä sitä meidän länsimaisella katseellamme, jossa kiintopisteinä ovat juutalaisten asema ja pohjimmiltaan Raamatun historiaan liittyvät mielikuvat konfliktin luonteesta? Kun puhumme antisionismista, olennaisin käsite taustalla on kolonialismi. Siksi se saa niin suuren painon kirjoituksessani, jossa pohdin antisionismia ja sen suhdetta antisemitismiin. Otan esille myös kysymyksen tasapuolisuudesta ja kritiikin kohtuullisuudesta, sillä ne ovat tärkeässä asemassa Myllykosken ja Swanströmin kritiikissä. Näkökulmamme – sanoisinko diskurssimme – ovat niin kaukana toisistaan, etten hevin usko synteesin mahdollisuuteen. Viitaten Myllykosken lopetukseen, yritän kuitenkin osaltani katsoa myös tulevaisuuteen.
Juutalainen antisionismi
Kuten Laurence Silberstein kirjoittaa, sionismi on ollut vaikutusvaltaisin juutalainen identiteettidiskurssi 1900-luvulla.[2] Siitä on monin tavoin tullut hallitseva moderni tapa olla juutalainen myös Israelin ulkopuolella, vaikka varsin pitkään sionismia tuki vain pieni vähemmistö juutalaisista. Sionismin yleisestä voittokulusta huolimatta sillä on aina ollut vastustusta myös juutalaisten keskuudessa. Päinvastoin kuin Myllykoski kirjoittaa antisionismin ”kotipesä” ei ole Lähi-idän arabien parissa, vaan antisionismi on koko ajan ollut osa juutalaisuuden sisäistä keskustelua sionismin oikeutuksesta. Alun perin kritiikki tuli uskonnolliselta taholta. Pääosalle traditionaalisista juutalaisista, joista 1800-luvulla alettiin puhua ortodokseina, sionismi edusti heresiaa. Juutalaisessa teologiassa juutalaisten joukkopaluu ”ennen kuin aika on kypsä” on yleensä tulkittu Messiaan häpäisemiseksi. Paluu on juutalaisuudessa ennen kaikkea messiaaninen kategoria. Kuvaavaa on, että jopa holokausti saatettiin tulkita rangaistukseksi sionismin synnistä.[3] Vain pieni vähemmistö uskonnollisista juutalaisista suhtautui sionismiin positiivisesti ennen holokaustia.
Tällainen, erityisesti haredien eli ultraortodoksien edustama jyrkkä antisionismi on vähitellen laimentunut, ja monet haredit yhdistävät tänä päivänä ultraortodoksian ja nationalismin. Reformijuutalaiset erityisesti Yhdysvalloissa olivat pitkään antisionistisia siksi, että sionismi yhdisti uskonnon ja kansallisuuden ja uhkasi siksi esimerkiksi Yhdysvaltojen juutalaisten asemaa amerikkalaisina. Yhdysvallathan on se nykyjuutalaisuuden todellinen menestystarina ainakin, mitä tulee juutalaisten turvallisuuteen. Holokausti vaikutti asenteisiin tässäkin tapauksessa paljon, ja Israelin tukeminen liittyy tänä päivänä olennaisesti useimpien juutalaisten identiteettiin, vaikkei olisikaan ajatusta muuttaa sinne. Amerikan juutalaisten liberalismin ja Israelin kasvavan äärinationalismin välinen ristiriita on kuitenkin mahdollisesti muuttamassa tilannetta nuorten juutalaisten parissa.
Viime vuosikymmenien merkittävin israelilainen kritiikki sionismia kohtaan liittyy niin sanottuun postsionismiin,[4] jolla tarkoitetaan löyhää yhteenliittymää historioitsijoita, yhteiskuntatieteilijöitä ja muita, jotka ovat suhtautuneet ainakin jossain määrin kriittisesti sionismin rooliin israelilaisessa yhteiskunnassa. Postsionismi oli ennen kaikkea 1990-luvun ilmiö, jolloin rauhanprosessi ja siihen liittyvä toiveikkuus sai osan israelilaisesta yhteiskunnasta suhtautumaan kriittisesti myös oman valtion perusteisiin. Tämän päivän korostetun oikeistonationalistisessa Israelissa postsionismin kritiikki on marginalisoitunut. Kyse ei ole ideologisesti yhtenäisestä liikkeestä, vaan laajasta kirjosta kriittisistä sionisteista antisionisteihin. Osa katsoi, että sionismilla oli ollut tärkeä rooli aiemmin, mutta nyt sen tehtävä oli suoritettu, ja israelilaisen yhteiskunnan moninaisuus tulisi ottaa paremmin huomioon. Toiset halusivat edelleenkin sitoutua sionismiin, mutta kokivat silti tarpeelliseksi käydä läpi vääryyksiä, jota sionismin nimissä oli tehty.
Laajemmasta perspektiivistä on ollut kyse kahdesta asiasta: toisaalta valmiudesta käsitellä kansallisia myyttejä, kuten Israelin vastuuta palestiinalaispakolaiskysymyksen synnyssä, tai laajemmin kritisoida käsitystä, jossa Israel on aina viaton uhri. Toisaalta kyse on siitä, miten sovittaa yhteen sionismin edustama poikkeuksellisen partikularistinen nationalismi ja Israelin de facto multikulttuurinen yhteiskunta. Sionismin ydinhän on ajatus juutalaisesta valtiosta, vaikka tulkinnat, mitä se tarkoittaa, vaihtelevat. Liberaalit sionistit nostivat 1990-luvulla korostetusti esille ajatuksen sionistisesta ja demokraattisesta valtiosta, jossa nationalismi ja demokratia olisivat tasapainossa. Oikeistosionismissa taas painottuu juutalaisuus jopa demokratian kustannuksella.
Postsionismin piirissä osa alkoi kannattamaan valtiota, jonka kansalaisuuden ja identiteetin pohjana ei olisikaan etnisesti määritelty kansakunta (tai uskonto!), vaan jaettu kansalaisuus eri etnisten ja uskonnollisten ryhmien kesken. Israelin tulisi siis olla kaikkien kansalaistensa valtio juutalaisvaltion tai juutalaisten valtion sijaan. Tällöin ollaankin jo käsityksissä, jotka ovat antisionismin ydintä. Israelin niin sanotut arabipuolueet eli Israelin palestiinalaisia edustavat puolueet ovat tyypillisesti antisionistisia, eli ajavat juuri etnisesti neutraalia kaikkien kansalaisten valtiota. Arabit eivät voi määritelmällisesti olla postsionisteja, ja heidät on Israelissa asetettu antisionistien kategoriaan,[5] vaikka näkökulma olisi pohjimmiltaan sama kuin juutalaisilla postsionisteilla.
Kysymys Israelista on kaikkea muuta kuin uniikki. Samalla lailla Intian on ainakin teoriassa kohdattava kysymys siitä, onko se vain hindujen valtio, ja Turkilla on edelleen ratkaisematta, kuuluuko se vain etnisille turkkilaisille vaiko myös kurdeille ja muille vähemmistöille. Koska israelilaisuus on pelkkä tyhjä kuori vailla yhdistävää identiteettiä ja koska enemmistökansa on samalla uskonto, kysymys on poikkeuksellisen kipeä Israelissa. Muita syitä ovat luonnollisesti pitkä väkivaltainen historia sekä vahva ja tuore yhteys eurooppalaiseen kolonialismiin. Etnisesti neutraalin valtion vaatimuksen (tietoinen) kytkeminen antisemitismiin vääristää juutalaisesta valtiosta käytävän keskustelun luonnetta ja kätkee alleen sen, että se on myös juutalainen keskustelu. Tähän keskusteluun on kuulunut myös niin ikään kipeä kysymys Israeliin muuttaneiden ja paenneiden arabimaiden juutalaisten, joista tehtiin Israelissa ”orientaalijuutalaisia”, kohtelusta Europan juutalaisten pitkään hallitsemassa valtiossa.
Eurooppalaisen kolonialismin varjo
Israelin miehitys kesän 1967 sodasta alkaen on vaikuttanut paljon tulkintoihin konfliktin luonteesta. Hallitseva käsite tilanteen kuvaamiseen on ollut ja on yhäkin miehitys. Se dominoi konfliktin ympärillä käytyä poliittista keskustelua, ja miehityksen eri muotojen analyysi on perustellusti ollut tärkeää myös tutkimuksessa. Swanström asemoituu tutkijana israelilaiseen oikeistoon puhumalla ”miehityksestä” lainausmerkeissä. Tutkimuksessa miehityksen rinnalla ja sijaan tilannetta analysoidaan kuitenkin lisääntyvässä määrin kolonialismiin liittyvien käsitteiden kautta, sillä ne soveltuvat miehitystä paremmin kuvaamaan ilmiötä kokonaisuutena. 1967 alkuunsa saanut uusi sionistinen kolonisaatio vaikutti olennaisesti myös siihen, että konfliktin koko historiaa alettiin katsoa uudesta perspektiivistä. Saman suuntaan vaikutti luonnollisesti myös se, että dekolonisaatiokeskustelu kävi kuumana monessa läntisessä valtiossa. Nämä teemat liittyvät Myllykosken esille nostamaan vasemmistolaiseen antisionismiin. Myllykoski painottaa Neuvostoliiton vaikutusta, mikä on varsin yleistä antisionismin kritiikissä.
Kolonialisminäkökulman nouseminen esille selittyy kuitenkin paremmin kasvaneella tietoisuudella eurooppalaisen kolonialismin monipolvisesta historiasta. Poliittisessa keskustelussa Neuvostoliiton merkitystä on tietoisesti painotettu osin varmaan siksi, että on haluttu delegitimisoida antisionismi ja kolonialisminäkökulma liittämällä ne Neuvostoliittoon.
Ei ole vähintäkään epäilystä siitä, etteikö sionismi ollut kolonialistinen liike.[6] Itse asiassa se oli varhaisille sionisteille itselleen selvää ja he olivat ylpeästi kolonialisteja, jotka ottivat myös mallia muista eurooppalaisen kolonialismin muodoista alkaen saksalaisten kolonisaatiopyrkimyksistä Itä-Preussissa ennen ensimmäistä maailmansotaa.[7] Oikeistosionismin isä Vladimir Ze’ev Jabotinsky vertasi Palestiinan arabeja siouxeihin preerialla. Ongelma syntyi vasta myöhemmin, kun kolonialismista tuli moraalinen ongelma. Israel-apologit torjuvat kolonialismin tyypillisesti sillä, että korostavat juutalaisuuden pitkiä historiallisia yhteyksiä alueelle ja sitä, että sionisteilla ei ollut yhtä emämaata.
Jokaisella kolonialismin muodolla on omat erityispiirteensä. Olennaisilta osin sionismi noudattaa kuitenkin yhden kolonialismin muodon, niin sanotun asutuskolonialismin mallia, joka tunnetaan parhaiten Yhdysvaltojen ja Australian kaltaisista esimerkeistä. Asutuskolonialismi on tyypillisesti yhteydessä metropolin eli emämaan hankkeeseen, mutta asutuskolonialistit eli uudisasukkaat ottavat itsenäisen toimijan roolin emämaan ja natiivien välissä. Sionismin vaikutukset alkuperäisväestöön ovat olleet samantapaisia kuin muidenkin asutuskolonialismin muotojen. Yhden emämaan sijaan sionismin taustalla oli eräänlainen ”kollektiivinen emämaa” tai trans-atlanttinen verkosto, joka pyrki taloudellisen ja poliittisen tuen keinoin mahdollistamaan valtion synnyn.
Paluun korostaminen kolonisaation ja maan haltuunoton perusteluna erottaa sionismin muista asutuskolonialismin muodoista, jotka painottavat tyypillisesti alkuperäisväestön alkukantaisuutta. Toki alkukantaisuus ja se, että asukkaat eivät pitäneet maasta ”huolta” on aina ollut vahvana myös sionismissa. Samoin myös ajatus tyhjästä maasta (terra nullius) on ollut tärkeä. Juuri hiljan jälleen pääministeriksi noussut Binyamin Netanyahu toi haastattelussa esille kaikki mahdolliset kolonialistiset kliseet tyhjästä ja karusta maasta, jossa ei käytännössä ollut ketään ennen juutalaisten paluuta. Korostaessaan juutalaisuuden jatkuvuutta Pyhällä maalla, alueella asuneita pieniä juutalaisyhteisöjä (ns. vanha yishuv) käytettiin perusteluna, vaikka ne suhtautuivat paljolti kielteisesti sionistisiin tulokkaisiin. Sama argumentti vanhasta yishuvista sionistien paluun edeltäjinä esiintyy Swanströmin tuoreimmassa kirjoituksessa. Jatkuvuutta korostavassa diskurssissa Palestiinan alueen jatkuva etninen ja kulttuurinen monimuotoisuus sekä juutalaisuuden sisäiset jaot unohdetaan.
Samoin hämärtyy se oleellinen ero, mikä erotti sionismin aikaisemmista juutalaisista muuttoliikkeistä Pyhälle maalle. Aikaisemmat juutalaiset olivat immigrantteja: he tulivat liittymään mukaan olemassa olevaan yhteiskuntaan. Juutalaisia oli toistuvasti paennut alueelle Euroopan vainoja ja muuttanut uskonnollisista syistä. Sionistit olivat sen sijaan uudisasukkaita (settlers). He eivät tulleet liittymään vaan perustamaan oman yhteiskuntansa, ja he kokivat, että heillä on oikeus omaan valtioon maalla, vaikka se oli jo asuttu. Juuri tämä on yksi asutuskolonismin keskeisiä piirteitä. Päinvastoin kuin muissa kolonialismin muodoissa asutuskolonistit tulevat jäädäkseen tarkoituksena luoda oma erillinen yhteiskunta, jolle annetaan uusi identiteetti. Siksi olemassa olevat asukkaat on aina eliminoitava tavalla tai toisella, ja siksi asutuskolonialismi johtaa aina konfliktiin alueella asuvien ja uudisasukkaiden välillä. Tämän sionistit tiesivät jo varhain.
Vuoden 1947 YK:n yleiskokouksen jakoehdotuksen mukaisessa juutalaisvaltiossa asukkaista 45 prosenttia olisi ollut arabeja. Koska koko sionistisen valtion idea on juutalaisten pysyvään enemmistöasemaan perustuva valtio, jakoehdotuksen mukainen tilanne oli täysin epärealistinen lähtökohta juutalaisen kansallisvaltion perustamiselle ja kestävälle rauhalle. Palestiinaa, jossa juutalaiset olivat yhä selvä vähemmistö vuonna 1947, ei yksinkertaisesti voinut mielekkäästi jakaa kahdeksi valtioksi. Israelin ensimmäiseksi pääministeriksi myöhemmin noussut David Ben-Gurionarvioi vuonna 1947, että vakaa juutalainen valtio edellytti, että valtion asukkaista vähintään 80 prosenttia on juutalaisia. Konflikti oli sisäänrakennettu sionismin kolonialistisessa olemuksessa. Asutuskolonialismi on lähtökohtaisesti väkivaltaista, vaikka jokainen kolonialismin muoto on aina halunnut korostaa olevansa erilaista ja moraalisempaa kuin muut.
Palestiina olisi hyvinkin voinut olla turvasatama juutalaisille pakolaisille samoin kuin se oli monille vainoja paenneille armenialaisille. Tällaista mahdollisuutta sionismiin ei kuitenkaan sisältynyt. Yksi sionismin erityispiirteistä on se, että missään asutuskolonialismin muodossa ei ole käyty sellaista pitkäaikaista keskustelua tai jopa suunnittelua siitä, millä keinoilla natiiveista päästäisiin eroon. Se ei tietenkään tarkoita, että esimerkiksi vuoden 1948 etninen puhdistus[8] (al-nakba) perustuisi etukäteissuunnitteluun. Mutta ajatus siitä, että oli välttämätöntä saada tila uudelle juutalaisvaltiolle, oli kaiken kattava pientä vähemmistöä lukuun ottamatta, joka ajatteli yhteistä valtiota.
Sionismi noudatti kolonisointistrategiassaan Yhdysvalloista ja Australiasta tuttua mallia, jota israelilainen sosiologi Gershon Shafir on verrannut brittihistorioitsija David Fieldhousen jaon mukaiseen pure settlement colony -malliin.[9] Siinä alkuperäisväestö marginalisoidaan ja pyritään luomaan alkuperäsiväestöstä erillinen yhteiskunta ja työmarkkinat (avoda ivrit eli ”heprealainen työ”). Aivan samoin kuin Yhdysvalloissa tapahtui, natiiveilta hankittu maa siirrettiin ei-natiiviin omistukseen. Palestiinan tapauksessa maa siirrettiin kollektiiviseksi juutalaiseksi omaisuudeksi, eikä sitä enää saanut myydä arabeille.
Asutuskolonialistisesta liikkeestä asutuskolonialistiseen valtioon
Olennaista sionismin onnistumisen kannalta oli liittoutuminen Ison-Britannian imperialististen ja kolonialististen intressien kanssa. Tähän liittyen Iso-Britannia antoi tukensa sionismin tavoitteille ensin Balfourin julistuksessa (1917). Julistuksen periaatteet tulivat myöhemmin Ison-Britannian Palestiinan mandaatin sääntöihin, joihin sisällytettiin ajatus ”juutalaisten kansallisen kodin” perustamisesta osana mandaatin tehtävää. Näin Balfourin julistus sai kansainvälisoikeudellisen merkityksen. Palestiinan mandaatti oli poikkeuksellinen siten, että alkuperäisväestön ja mandaatin haltijan lisäksi mukaan tuli kolmas pyörä, sionistinen liike, jolla ei vielä silloin juuri ollut roolia mandaatin alueella. Aina brittien vetäytymiseen saakka sionistien esteet tavallisimmille asutuskolonialistisille menetelmille olivat rajoitetut. Brittien suojelu mahdollisti kyllä juutalaisväestön hyvin nopean kasvun, mutta maanhankinta oli ongelma, sillä maa piti ostaa, ja halukkaista myyjiä oli koko ajan vähemmän, kun sionistien tavoitteet tulivat tunnetuiksi. Alkuperäisväestön kapinoidessa britit alkoivat myös rajoittaa muuttoa.
Vuoden 1948 sota muutti tilanteen olennaisesti. Sota mahdollisti satojen tuhansien palestiinalaisten karkotuksen ja paluun estämisen ja siten selvästi juutalaisenemmistöisen valtion perustamisen. Sodan jälkeen vain reilu 13 prosenttia maasta oli juutalaisomistuksessa, vaikka Israel hallitsikin melkein 80 prosenttia mandaattialueen pinta-alasta. Israelin synty tarjosi aivan erilaiset toimintavapaudet kuin aikaisemmin. Muista asutuskolonialismin muodoista tutun mallin mukaisesti maahan jäänyt palestiinalainen vähemmistö eristettiin sotilashallinnon alaisuuteen melkein kahdeksi vuosikymmeneksi ”turva-alueille”. Näin luotiin kahden erillisen lakijärjestelmän perinne, joka on tullut tutuksi vuoden 1967 jälkeisen miehityksen aikana. Sekä pakolaiset että maahan jääneet sisäiset pakolaiset menettivät maansa ja asuntonsa, jotka tuhottiin tai annettiin uusille juutalaisille siirtolaisille. Vielä 1960-luvun alussa arviolta kolmannes Israelin juutalaisista asui palestiinalaisilta peräisin olevissa asunnoissa. Ironia on tietenkin ilmeinen, kun moni heistä oli menettänyt asuntonsa saksalaisille, puolalaisille tai muille.
Vuoden 1967 sota uudisti jälleen sionismiin olennaisesti kuuluvan kolonisaation.[10] Sota mahdollisti jälleen myös laajamittaiset karkotukset sekä Länsirannalla että Syyrialta miehitetyllä Golanilla. Kuten asutuskolonialismin teoreetikkoihin kuuluva Patrick Wolfe on kirjoittanut, asutuskolonialismi on (pysyvä) rakenne (structure) eikä yksittäinen tapahtuma (event).[11] Yli puolen vuosisadan kuluessa sadat tuhannet siirtokuntalaiset ovat muuttaneet miehitetyille alueilla. Israel on ainoa länsimaiseksi itsensä mieltävä valtio, joka edelleen jatkaa asutuskolonialismia. Muut tämän päivän kolonisoivat valtiot ovat identiteetiltään globaalin etelän valtioita kuten Kiina tai Indonesia.[12] 1990-luvun rauhanprosessina tunnetun aikakauden myötä Israel on enenevässä määrin pyrkinyt luomaan oman versionsa bantustaneista tai reservaateista, joita palestiinalaiset hallinnoivat.
Päinvastoin kuin Swanström väittää, Hamasin alaisuudessa Gaza ei missään tapauksessa ole suvereeni valtio, tai se on sitä korkeintaan siten, kuin Etelä-Afrikan luomat bantustanit olivat itsenäisiä. 1967 jälkeinen Israelin hallinta palestiinalaisalueilla on monimutkainen järjestelmä, jossa on sekä asutuskolonialistisia että taloudellista hyödyntämistä painottavia perinteisen kolonialismin piirteitä. Samanaikaisesti kuin juutalaiset kolonialistit muuttavat valtion (eli emämaan!) tuella rakennettuihin kolonioihin, natiiveista koostuvan Palestiinalaishallinnon yksi tehtävä on toimia Israelin turvallisuuden alihankkijana. Natiivien talous on myös tietoisesti sidottu tiukasti Israelin talouden tarpeisiin. Menetelmät ovat hyvin tuttuja kolonialismin historiasta.
Palestiinalainen antisionismi on antikolonialismia
Palestiinalainen antisionismi on aina ollut antikolonialismia. Siihen on varmasti liittynyt Euroopasta lainattuja antisemitistisiä teemoja sekä erityisesti Hamasilla perinteistä islamilaista antijudaismia. Se on kuitenkin ihan eri asia kuin se, että antisionismi olisi perimmäiseltä olemukseltaan antisemitismiä. Yhtä lailla rasistiset teemat arabeista tai muslimeista ovat aina olleet osa israelilaista poliittista diskurssia. Ei ole helppo ymmärtää, miksi juuri palestiinalaiset olisivat ainoa kolonisoitu kansanryhmä, jonka antikolonialismi olisi lähtökohtaisesti epälegitiimiä. Mitä muuta palestiinalainen antikolonialismi edes voisi olla kuin antisionismia? Antisemitismisyytöksissä tyypillinen argumentti on se, että juuri juutalaisilta kielletään kansallisvaltio. Argumentti ei kuitenkaan osu maaliinsa, sillä kyse ei ole juutalaisesta kansallisvaltiossa yleensä, vaan sen synnystä ja olemassaolosta määrätystä kolonialistisessa kontekstissa. Sionismi ei ole ollut vain juutalaisten kansallisuusaatteen tärkein ilmentymä, vaan myös kolonisaation ja palestiinalaisten eliminoinnin (esim. karkotukset, marginalisaatio) legitimisoimisen diskurssi.[13]
Alkuvaiheessa antikolonialismin hallitseva malli oli aseellinen vastarinta, jonka tarkoituksena oli vapauttaa koko Palestiina ja palauttaa sionistit Eurooppaan. Tähän juuri liittyvät yhäkin ylläpidetyt pelot tarkoituksesta ajaa ”juutalaiset Välimereen”. Mallina oli Algerian vapaustaistelu, joka yleisestikin innosti antikolonialistisia liikkeitä ympäri maailmaa. Hamas, huolimatta sen islamistisesta luonteesta, on jatkumo tästä aseellisen vastarinnan mallista, vaikka Hamas on vähitellen luopunut väkivallan käytön ehdottomuudesta.
Aseellinen taistelu oli lähtökohtaisesti epätoivoinen malli, koska Israel ja sen tukijat ovat resursseiltaan niin paljon vahvempia. Tämä on yksi syy siihen, että viimeistään 1990-luvun alusta tärkein palestiinalaisjärjestä PLO ja sen ydinpuolue Fatah ovat ottaneet keinokseen diplomatian. Oslon rauhanprosessi on tämän ilmentymä. Prosessin myötä palestiinalaisille perustettiin väliaikaiseksi aiottu heikko itsehallinto (ns. palestiinalaishallinto) pienelle osalle miehitettyjä alueita, joilta Israel osittain vetäytyi.
Ajatuksena on ollut, että diplomatian keinoin PLO onnistuisi osittaisessa dekolonisaatiossa, ja itsenäinen palestiinalaisvaltio perustettaisiin Länsirannalle ja Gazaan. Tämä hanke (”kahden valtion malli”), jota länsimaissa ei tietenkään ole mielletty dekolonisaatioksi, on saanut kansainvälisen yhteisön laajan tuen, ja EU:sta on tullut prosessin tärkein maksaja. Myöskään diplomatia ei ole johtanut merkittäviin tuloksiin, ja Israelin kolonisaatio on rauhanprosessin aikana edennyt nopeammin kuin koskaan aikaisemmin.
Arafatin valmiudella hyväksyä rauhanprosessi ja keskittyä Palestiinan alueen sisäisiin palestiinalaisiin oli alusta asti myös vastustusta. PLO ja Arafat lähtivät ihan eri tielle kuin ANC Etelä-Afrikassa, sillä se oli kieltäytynyt lähtemästä mukaan hallinnoimaan bantustaneja.[14] Kolmas palestiinalaisen vastarinnan muoto kiteytyy BDS-liikkeeseen, jota myös syytetään laajasti antisemitismistä. BDS torjuu sekä väkivaltaisen vastarinnan että Oslon mallin mukaisen diplomatian. Lähtökohtana ei ole palestiinalaisvaltio, vaan kaikkien palestiinalaisten ihmis- ja kansalaisoikeuksien täysimääräinen toteutuminen. Se ei siis rajoitu miehitettyjen alueiden palestiinalaisiin, vaan pyrkii yhtä lailla ottamaan huomioon Israelin palestiinalaiskansalaiset ja pakolaiset Palestiinan ulkopuolella. Tavoitteena on rakentaa kansainvälinen verkosto, jonka seurauksena syntyisi laaja Israeliin kohdistuva boikotti. Malli on haettu Etelä-Afrikan apartheidin vastaisesta taistelusta, ja apartheid onkin laajalti käytetty termi BDS-liikkeen Israelin vastaisessa kampanjassa. Konkreettisesti tavoitteena on miehityksen lopettaminen, täysi tasa-arvo Israelissa eri etnisten ryhmien välillä sekä palestiinalaispakolaisten paluuoikeus YK:n yleiskokouksen päätöslauselma 194:n mukaisesti.
Onko dekolonisaatio mahdollista asutuskolonialistisessa valtiossa?
Asutuskolonialismi on tunnetusti se kolonialismin muoto, jonka kohdalla dekolonisaatio ja sen myötä syntyvä postkolonialistinen valtio on osoittautunut erittäin vaikeaksi toteuttaa. Perinteiset kolonisoidut valtiot ovat itsenäistyneet jo aikaa sitten, mutta asutuskolonialismin osalta menestystä on vähän. Kuten australialainen aboriginaaliaktivisti Bobby Sikes sanoo: ”What? Postcolonialism? Have they left?” Tyypillisesti asutuskolonialistiset valtiot kokevat jo olevansa postkolonialistisia seuraajavaltioita, eikä tarvetta dekolonisaatioon ole. Moni varmaan muistaa Barack Obaman haastattelun vuodelta 2009, jossa hän julisti: ”America was not born as a colonial power.” Sekä Yhdysvaltojen että Israelin tapauksessa maiden kansalaiset mieltävät, että kolonialisteja olivat britit, eivät he. Israelin edustajat puhuvat usein maastaan Ison-Britannian kolonialismista vapautuneena valtiona.
Uskon ja toivon, että pitkän ja kipeän vaiheen jälkeen Israel-Palestiina aloittaa joskus matkan kohti yhteistä demokraattista valtiota. Israelilta se vaatisi sionismista luopumista, de-sionisaatiota, eli yhden etnisen ryhmän suosimisen lopettamista. Palestiinalaisilta vaaditaan puolestaan sitä, että Israelin juutalaiset hyväksyttäisiin (uusiksi) alkuperäisasukkaiksi samoin kuin valkoiset Etelä-Afrikassa. Etelä-Afrikan mallin toteutuksessa on tehty paljon virheitä, mutta perusmalli on siellä. Hyvin suurella todennäköisyydellä sen toteuttamiseen tarvitaan myös Israel-Palestiinassa ulkopuolista painostusta. Asutuskolonialismi ei katoa ilman pakkoa. BDS-taktiikassa on paljon hyvää, mutta Mahmood Mamdanin tavoin pidän virheenä, ettei siihen sisälly tarpeeksi pyrkimystä rakentaa siltoja niiden Israelin juutalaisten suhteen, jotka olisivat valmiita luopumaan sionismista.[15] Myös Israelin juutalaisille on näytettävä tie eteenpäin, sillä paluuta aikaan ennen sionistista kolonisaatiota ei ole. Boikotin rinnalla tulee olla sillan rakentaminen.
Tasapuolisuusharha
Yksi yhteinen tekijä Swanströmin ja Myllykosken kirjoituksissa on vaade siitä, että kritiikin tulee kohdistua yhtä lailla konfliktin kumpaankin osapuoleen. Yksipuolinen kritiikki on antisemitismiä. Tämä vastaa hyvin israelilaista tulkintaa kahdesta samanarvoisesta kansallisesta liikkeestä, jotka kumpikin ovat sitoutuneet samaan maa-alueeseen. Osapuolten pitäisi kummankin tehdä kompromisseja kahdenkeskeisissä neuvotteluissa. Kaikki palestiinalaisten pyrkimykset hakea ratkaisua kansainvälisiltä elimiltä lähtökohtana kansainvälinen oikeus, tuomitaan antisemitisminä tai ”diplomaattisena terrorismina”.
Myllykoski katsoo Israelin saavan enemmän kritiikkiä kuin jonkun muun Lähi-idän miehittäjätahon (en tiedä mihin kansainvälisen oikeuden vastaiseen miehitykseen hän viittaa) siksi, että miehittäjänä ovat juutalaiset. Swanström puolestaan korostaa sitä, kuinka esimerkiksi YK on ottanut Israelin silmätikuksi. Tässäkin asiassa konteksti jää heiltä vaille kunnollista analyysia. Huolimatta puoli vuosisataa jatkuneesta miehityksestä, miehittäjätaho ei ole minkäänlaisten sanktioiden kohteena. Päinvastoin sekä EU että länsi laajemminkin kohtelevat sitä poikkeuksellisen suopeasti poliittisesti, taloudellisesti ja kulttuurisesti. Juuri tämä on taustana Israelin saamaan kritiikkiin. Israelin kritiikki on tyypillisesti myös läntisen kaksinaismoralismin kritiikkiä. Globaalissa etelässä on vaikea ymmärtää sitä, miksi esimerkiksi Venäjän hyökkäys ja miehitys Ukrainassa tulisi tuomita, mutta Israel ei joudu vähäisimpienkään vastatoimien kohteeksi. Arabimaailmassa ei ole myöskään jäänyt huomaamatta, että Israelia tukevat tai vähintäänkin jättävät tuomitsematta sellaiset valtiot, joilla itsellään on tavalla tai toisella kolonialistinen menneisyys.
Myllykoski kirjoittaa, että on antisemitismiä vaatia myönnytyksiä vain Israelilta. Voi hyvänen aika! Kansainvälisen yhteisön konkreettiset vaateet ovat toistuvasti kohdistuneet vain palestiinalaisiin. Koko Oslon prosessin ajan todelliset vaateet ovat kohdistuneet vain palestiinalaisiin, ja he ovat toistuvasti tehneet poliittisia muutoksia näiden seurauksena. Israelin toimiin on kohdistettu joko ”paheksuntaa” tai ”huolta”. Jo ensimmäisessä Oslon sopimuksessa PLO tunnusti Israelin olemassaolon oikeuden ”turvallisten rajojen sisällä” sekä julisti peruskirjan Israelin tuhoa vaativat kohdat mitättömiksi. Israel ei ole koskaan tehnyt vastaavaa virallista tunnustusta. Ei ole sattuma, että esimerkiksi Netanyahu puhuu edelleen PLO:n lipusta Palestiinan lipun sijaan.
Israelin uusi hallitus ilmoittaa hallitusohjelmassaan koko raamatullisen ”Israelin maan” kuuluvan ainoastaan juutalaisille ja edistävänsä juutalaista asutusta koko alueella. Silti ei ole vähäisintäkään pelkoa siitä, että hallitus joutuisi boikottien kohteeksi. Juuri tässä on se olennainen tekijä, miksi esimerkiksi kansalaisjärjestöjen kritiikki kohdistuu ensisijaisesti Israeliin. Israel on selvästi vahvemmassa asemassa ja silti myös kansainvälinen yhteisö on hyvin voimakkaasti vahvemman osapuolen tukena. Israelin turvallisuus on aina ensisijainen suhteessa palestiinalaisten oikeuksiin. Tasapuolisuuden vaatimus olisi sama – tätähän jotkut tekevätkin – kuin jos ukrainalaisset ja venäläiset esitettäisiin samanarvoisiksi toimijoiksi, joiden kummankin tulisi tehdä kompromisseja. Ratkaisuksi Myllykoski esittää väkivallan lopettamista ja molemminpuolisen luottamuksen kehittämistä Etelä-Afrikan prosessin malliin. Ironista on se, että juuri tätä Etelä-Afrikan mallia antisemitismistä syytetty BDS-liike vaatii. Swanström on oikeassa siinä, että meidän tulisi pyrkiä ymmärtämään kumpaakin osapuolta. Erityisesti se on tutkijalle tärkeää. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että osapuolten kokemukset olisivat samanarvoisia ja totuus olisi jossain puolessa välissä. Ymmärtäminen ei koskaan saa tarkoittaa vääryyden hyväksymistä.
Kirjallisuus
Juusola, Hannu 2009. Postsionismi ja Israelin historian haamut. Kosmopolis (2009:2), 27‒38.
Mamdani, Mahmood 2020: Neither Settler nor Native: The Making and Unmaking of Permanent Minorities. Cambridge: The Belknap Press of Harvard University Press.
McNamee, Lachlan 2023: Settling for less: Why States colonize and why they stop. Princeton: Princeton University Press.
Nimni, Ephraim (ed.) 2003. The Challenge of Post-Zionism: Alternatives to Israeli Fundamentalist Politics. London: Zed Books.
Ophir, Adi 2000. The Identity of the Victims and the Victims of Identity: A Critique of Zionist Ideology for a Post-Zionist Age. Teoksessa: Silberstein, Laurence J. (ed.) 2000. Mapping Jewish Identities, 174‒200.
Piterberg, Gabriel 2008. The Returns of Zionism: Myths, Politics and Scholarship in Israel. London: Verso
Ram, Uri 2011. Israeli Nationalism: Social Conflicts and the Politics of Knowledge. London: Routledge.
Ravitzky, Aviezer 1996. Messianism, Zionism, and Jewish Religious Radicalism. Chicago: The University of Chicago Press.
Shafir, Gershon 1996. Land, Labor and the Origins of the Israeli-Palestinian Conflict, 1882‒1914. Updated edition. Berkeley: University of California Press.
Shafir, Gershon & Yoav Peled 2002. Being Israeli: The Dynamics of Multiple Citizenship. Cambridge: Cambridge University Press.
Silberstein, Laurence J. (ed.) 2000. Mapping Jewish Identities.
Veracini, Lorenzo 2010. Settler Colonialism: A Theoretical Overview. London: Palgrave Macmillan.
Wolfe, Patrick 1999. Settler Colonialism and the Transformation of Anthropology: The Politics and Poetics of an Ethnographic Event. London: Cassell.
Wolfe, Patrick 2006. Settler Colonialism and the Elimination of the Native. Journal of Genocide Research 8(4), 387‒409.
Wolfe, Patrick 2016. Traces of History: Elementary Structures of Race. London: Verso.
Zerubavel, Yael 1995. Recovered Roots: Collective Memory and the Making of Israeli National Tradition. Chicago: The University of Chicago Press.
Zureik, Elia 2016. Israel’s Colonial Project in Palestine: Brutal Pursuit. London: Routledge.
Viitteet
[1] Sionismin luomasta hegemonisesta tulkinnasta juutalaisten historiasta, ks. esim. Ram 2011 (erityisesti luku 1), Zerubavel 1995 ja Piterberg 2008.
[2] Silberstein 2000, 15.
[3] Ortodoksijuutalaisuuden reaktioista sionismiin ks. Ravitzky 1996.
[4] Postsionismiin liittyvästä keskustelusta, ks. Silberstein 2000; Nimni 2003; Ram 2011 sekä Juusola 2009.
[5] Ks. Ophir 2000.
[6] Israelista ja (asutus)kolonialismista on viime vuosina kirjoitettu paljon. Ks. esim. Piterberg 2008; Mamdani 2020; Wolfe 2006; Wolfe 2016; Veracini 2010; Zureik 2016.
[7] Ks. Piterberg 2008 ja Shafir 1996.
[8] Etninen puhdistus on tietenkin moderni termi, mutta kuvaa olennaisilta osin vuosien 1947‒1949 tapahtumia. Kuten kolonialistisessa väkivallassa yleensäkin, tässäkään tapauksessa ei ole yksiselitteistä yhtä käskyä taustalla.
[9] Shafir 1996.
[10] “The Frontier reopens,” otsikoivat Shafir ja Peled vuoden 1967 muutosta käsittelevän kirjansa osan (Shafir & Peled 2002, part 2).
[11] Wolfe 1999.
[12] Ks. McNamee 2023.
[13] Puhun tässä sionismin päämuodosta sellaisena kuin se kehittyi Palestiinassa tiedostaen, että liikkeen sisällä on ollut muitakin muotoja.
[14] Mamdani 2020, 309.
[15] Ks. Mamadani 2020, 324‒326.
Artikkelikuvassa Arielin siirtokunta Länsirannalla. By Salonmor. https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=5136908.
