Kirkollisten salaliittojen lähteillä

Olin vähän varautunut, kun Mikko Ketola tarjosi minulle arvioitavaksi Helsingin yliopiston ekumeniikan professori Risto Saarisen kirjaa Valtaistuinvaunu. Vielä varautuneempi olin, kun sain kirjan käteeni: kovakantinen 374 sivuinen normaalia pienemmällä fontilla tiheään painettua tekstiä sisältä teos. Viime aikoina lähinnä äänikirjoja kuunnelleena lukukokemus tuntui ennakkoon kohtalaisen työläältä.

Eikä ennakkoepäilyjä lieventänyt takakannen esittely: Valtaistuinvaunu on cosy thriller, kiireetön jännitysromaani, jonka tapahtumat leviävät sadan vuoden ajalle ja tihentyvät idyllisen helsinkiläislähiön nykyhetkessä. Kuka tällaista jaksaa!

Tätä taustaa vasten on ilo myöntää, että olin epäilyineni väärässä. Risto Saarinen kirjoittaa ihan vetävää tekstiä, ajoittain ihan oikeasti jännittävääkin, sujuvasti etenevää ja koossa pysyvää juonitarinaa.

Toki se on todettava, että kyllä professorin akateemisuus putkahtaa aika ajoin esiin: varsinkin replikointiin olisin kaivannut kustannustoimittajan editointia, sillä teksti on välillä turhankin kirjallista ja yksityiskohtaisen luennoivaa. Mutta asiassa pysytään, silloinkin.

Jerusalemista Pakilaan

Kirjan tapahtumapaikkojen kirjo todellakin ulottuu 1900-luvun alun Jerusalemin Temppelivuoren arkeologisista kaivauksista ja Liiton arkin aarteiden etsinnöistä Helsinkiin Pakilan Hyvän paimenen kirkkoon ja kuvanveistäjä Yrjö Rosalan veistämään alttarireliefiin kätkettyihin salaisuuksiin.

Välillä käydään vallan salaisissa saleissa Ranskan Strasbourgissa ja shamaanin opissa uushenkisyyden lähteillä Etelä-Korean Gangjinissa, mutta kaiken toiminnan päänäyttämö löytyy Pakilan Alkutieltä, kirjan päähenkilöiden Hertan ja Kain kotikulmilta ja Pekka Ervastin johtaman teosofisen liikkeen päämajan naapurustosta.

Saarinen on koukuttanut Valtaistuinvaunun kyytiin yliluonnollisia kokemuksia ja kulissien takaisia vallan salaseuroja niin kuin paraskin salaliittoteorioiden rakentaja. Lonkerot ulottuvat niin Helsingin piispan vaaliin, Pakilan kirkon rakentamiseen, uushenkisyyden nousuun, teologisten väitöskirjojen lähteisiin, nationalistisen konservatiivirintaman tukemiseen kuin siihen liittyvien ongelmien ratkomiseen suoran toiminnan kovaotteisin mafiakeinoin.

Riemastuttavasti Saarinen tuo näyttämölle tutun suomalaisen nimen, runoilijan, filosofian tohtorin ja teologin Valter Juveliuksen (1865-1922). Historian havinaan välillä unohtunut Juvelius oli kaiken muun ohella amatööriarkeologi, jonka lennokkaat teoriat Liiton arkin sijainnista ja siihen kätketyistä aarteista saivat varakkaan englantilaisen kapteeni Montagu Parkerin aloittamaan 1911 kaivaukset Jerusalemin Temppelivuorella – sillä seurauksella, että asiasta nousi kansainvälinen skandaali ja avoin riita kristittyjen, juutalaisten ja muslimien välillä. Juvelius toki oli palannut Suomeen jo ennen riidan kärjistymistä, tosin tyhjin käsin. Mutta tarina jäi kytemään, kuten hänen sanoittamansa laulu Jo Karjalan kunnailla lehtii puu.

UUTTA LIEKKIÄ HIILLOKSEEN

Tällä vuosikymmenellä tarinaan puhalsi uutta liekkiä tutkija Timo R. Stewart kirjallaan Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys (Gaudeamus 2020).  Lisää vauhtia Juveliukselle antoi ohjaaja Juha Hurme huikean karnevalistisessa Jumalainen näytelmä -spektaakkelissaan Espoon Kaupunginteatterissa (2022). Hurmeen näytelmästä kirjoitti Tiina Kristoffersson Vartijassa 27.9.2022.

Suomalaisen Juveliuksen Jerusalemissa 1911 mobilisoimat kaivaukset ovat historiallinen tosiasia ja samalla kansainvälinen seikkailu ja selkkaus, jonka rinnalla jopa neljällä Oscarilla palkittu kuvitteellisen Indiana Jonesin Kadonneen aarteen metsästys jää melkeinpä toiseksi – vaikka perustuukin periaatteessa ihan samaan tarinaan.

Stewart itse asiassa pelasti kirjallaan Juveliuksen vaipumasta historian armeliaaseen unohdukseen. Hän toi esiin myös sen, että Juvelius oli ollut suuri innoittaja kahdelle muulle suomalaiselle Lähi-Idän ja Raamatun arkeologian tutkijalle, nimittäin Aapeli Saarisalolle ja Voitto Virolle. Ja voi senkin mainita, että Juvelius (myöhemmin myös Juva) oli arkkipiispa Mikko Juvan isosetä.

Samalla kun Juvelius, joka oli, jos ei ihan raamatullisten salaliittoteorioiden suomalainen kantaisä niin ainakin velipuoli, antaa historiallista perspektiiviä  juuri nyt yhä ajankohtaisemmalle suomalaisten erikoislaatuiselle ja ristiriitaiselle kiinnostukselle Palestiinan ja Israelin tapahtumiin. Pohjaa on luonut Helsingin yliopiston itämaisen kirjallisuuden professori Aapeli Saarisalo, joka jo 1920 luvulta alkaen herätteli kiinnostusta Raamatun kertomusten tapahtumapaikkoihin Palestiinassa lukuisissa kansantajuisissa kirjoissaan. Voitto Viro – tuo Kari Kanalan ja kaikkien muiden nykyisten julkkispappien legendaarinen edeltäjä – oli puolestaan maininnut Juveliuksen kaivaukset ensi kertaa jo kirjassaan Rakas Pyhä maa (WSOY 1954).

Voitto Viro teki 1970 luvulla ansiokasta salapoliisityötä löytääkseen Juveliuksen tieteellisen testamentin, jossa väitetysti olisi ollut hänen paljastamansa ja Hesekielin kirjasta löytynyt salakirjoitus Liiton arkun piilopaikasta Temppelivuorella.

Juveliuksen testamentti ja Liiton arkki ovat edelleen löytymättä. Mutta niin Aapeli Saarisalo kuin etenkin Voitto Viro käynnistivät lukuisilla Pyhän maan matkaoppaillaan ja pyhiinvaellusmatkoilla pyrkimyksen erityisen henkisen siteen solmimiselle kristikansan lisäksi myös Israelin ja Suomen valtiollisille suhteille.

Maltillisimmillaan yhteys näkyi Aapeli Saarisalon aloitteesta 1949 perustetun ystävyysseura Suomen Karmel-yhdistyksen toiminnassa. Suomen Lähetysseura puolestaan oli aloittanut työn Palestiinassa jo 1924.

Toisessa ääripäässään suomalaisten yhteys Palestiinaan kiteytyi Leo Mellerin  Kuvan ja Sanan sekä Patmos Lähetyssäätiön 1970 luvulla alkaneessa intomielisessä toiminnassa. Ja taitaapa samaa juurta olla edelleen nähtävissä Taivaskanava TV7:n Lähi-Idän uutisissa. Mutta se on jo toinen juttu se.

Faktaa ja fiktiota

On siis hienoa ja ajankohtaista, että juuri nyt, kun Lähi-Idän kärjistynyt tilanne jakaa myös suomalaisia kiivaasti poliittisesti ja uskonnollisesti eri leireihin, ekumeniikan professori Risto Saarinen on vuorostaan tarttunut Juveliuksen käynnistämään kiehtovaan tarinaan.

 Valtaistuinvaunu ei kuitenkaan ole tietokirja, vaikka tapahtumapaikat ja tarinat ovat osin todellisia. Eikä Juvelius ole tässä päähenkilö, vaikka hänen tutkimuksensa luovat koko tarinan kehykset.

Saarinen sekoittaa varsin taitavasti faktaa ja fiktiota. Detaljien ja rönsyilyn määrä on hengästyttävä, tässä ollaan kyllä pikkutarkan akateemisen tutkimuksen lähteillä. Onneksi lähdeviitteet puuttuvat eivätkä asiahakemistot viivästytä juonen kerrontaa.

Kirja vilisee aivan oikeita nimiä, mutta myös viitteellisiä henkilöitä, jotka voisi ihan hyvin kuvitella myös todellisisiksi. En kuitenkaan lähde nimillä spekuloimaan, yhdeksi tyypilliseksi viitteeksi tyylikeinoista riittää, että kirjassa valitaan piispaa Helsinkiin historian ensimmäisen naispiispan jälkeen – nimiä siis mainitsematta.

Taustalla voi nähdä myös ihmiskunnan suuren filosofisen kysymyksen vapaasta tahdosta: olemmeko todellakaan vapaita tekemään omia päätöksiä ja omia ratkaisuja, vai ohjaako meitä kaiken takana jokin epämääräinen näkymätön voima: siis tuo kaikkien populististen salaliittoteorioiden ylivertainen käyttövoima ja epäilty salaseura, jonka otteessa ovat niin poliittiset vallankäyttäjät, talouselämän eliitti kuin piispan vaalin valitsijat. Rahvaasta puhumattakaan.

 Valtaistuinvaunun yksi vertailukohta voisi olla Dan Brownin Da Vinci koodi, jossa vallan lankoja piti tiukasti käsissään katolisen kirkon hengellinen järjestö Opus Dei. Saarisen luomassa maailmassa konservatiivien ja nationalistien takapiru on Ranskan Strasbourgissa päämajaansa pitävä järjestö DMS (Development Monitor Service), jonka kontakti Suomessa on puolestaan herätysliikejohtajien yhteenliittymä Synodi.

Ilmeisen kuvitteellinen DMS pyrkii vahvistamaan uskonnollisten johtajien roolia rauhanvälitystyössä ja poliittisten kriisien ratkaisemisessa. Järjestön konsultit ovat viisaita ja oppineita, kieli on kuin suoraan ajatushautomoista, aate ja tavoite ovat vahvoja ja jaloja.  Keinot vain ovat ihan muualta kuin sääntöpohjaisesta demokratiasta. Kuvitteellista tai ei, ei tällaisesta yli-ihmisten ylimielisestä toiminnasta tarvitse esimerkkejä kuitenkaan kaukaa hakea, eikä edes historiasta.

Jääkiekosta teologiaan – ja piispaksi

Niin, nämä Hertta Tähtinen ja Kai Nurminen, Maunulan ja Pakilan kasvatit, joiden kautta romaanin kerronta etenee. Hertta oli Oulunkylän seurakunnan lehtori – siis siltä ajalta, kun kirkossa ei vielä naispappeja ollut. Kai puolestaan oli likinäköinen seiskaluokkalainen, jonka kaverit kävivät Pirkkolan jäähallin ulkokentällä pelailemassa jääkiekkoa.

Hertta ja Kai tutustuivat jäähallin kahviossa, jossa Hertta odotti taitoluistelua harrastavaa tytärtään ja silmälasipäinen Kai autteli kahvilanpitäjää pöytien siivoamisessa sillä aikaa, kun kaverit pelasivat kentällä.

Heidän ympärilleen rakennetaan monipolvista ja moniulotteista juonta, jossa Hertasta tulee Pakilan seurakunnan kirkkoherra ja Kai tekee luokkanousun rosoisen maunulalaisen   alkoholistiäidin pojasta Teslalla ajavaksi jääkiekkoliigan manageriksi ja markkinointijohtajaksi.

Eipä tämä vielä mitään. Varsinaiseen asiaan päästään, kun Kai päättää vaihtaa jääkiekon teologiaan: hän saa mentorikseen ja Valtteri Juveliuksen toimintaa käsittelevän väitöskirjansa ohjaajaksi emeritusprofessori Teuvo Kalmiston, josta oli eläkepäivillään tullut merkittävä vaikuttaja DMS-järjestössä.

En nyt avaa juonta tämän enempää kuin paljastamalla, että seurakuntauralla kirkkoherrainkokouksen puheenjohtajaksikin edennyt Hertta ja jääkiekkomaajoukkueen kisapapiksi noussut Kai kohtaavat Helsingin piispanvaalissa, jonka tapahtumat kannatta lukea tarkkaan – ja myös rivien välistä. Risto Saarinen saa rakennettua – niin fiktiota kuin tarina onkin – todella herkullisen kertomuksen siitä, miten piispan brändiä kiillotetaan ja valtaa kirkossa jaetaan, ja miten äänestäjiä vaalikeskusteluissa manipuloidaan. Kovin on meno raadollista: asiat ovat miltä ne näyttävät, myös piispanvaalissa. Puhumattakaan siitä, mitä ei näytetä. Jopa niin, että piispaksi valittu Kai lopulta tuskastuu itsekin: työhän on totaalisen mahdotonta, elinikäinen ansa.

Piispapelin rinnalla jännitysromaaniin pakostakin kuuluvat murhat jäävät melkeinpä sivujuonteiksi, samoin niitä ratkomaan nouseva professori Kata Lampinen, tuttu Saarisen edellisestä jännitysromaanista Laulujen laulu (Basam Books 2024).  Jotain kertoo kirjan rakenteesta se, että ensimmäinen murha tulee vastaan vasta yli puolivälissä, sivulla 205.

Mutta kaiken sovittava loppukohtaus on komea ja siinä riittää toimintaelokuvien visuaalisuutta kuin television Erikoisjoukoissa – eikä minulle vähiten sen takia, että kaikki tapahtuu tuossa naapurissa, Paloheinän täyttömäellä, tutuissa lastenlasten pulkkamäen ja sauvakävelylenkkien maisemissa.

Sanoisinpa, että Valtaistuinvaunu on ihan oivallista ja helppolukuista teologian, raamatunhistorian ja kirkkopolitiikan popularisointia. Eikä ollenkaan populistista. Kannattaa lähteä mukaan seikkailuun.

Arvioitu teos: Risto Saarinen: Valtaistuinvaunu. Basam Books 2026, 374 s. Kansi Tex Hänninen.