Esseitä Gazasta

Essee on vaativa kirjallisuuden laji. Siinä yhdistyvät oivaltavat kiteytykset ja rohkea persoonallinen näkökulma. Essee voi ilmaista tiivistetysti tutkittua tietoa ja pukea sen samalla stilistisesti kunnianhimoiseen taiteelliseen asuun. Onnistunut essee tiivistää olennaisen ja jättää lukijan kokonaisvaltaisesti vaikuttuneeseen tilaan, jossa tiedollinen tai eettinen oivallus yhdistyy esteettiseen kokemukseen ja laajojen näköalojen avautumiseen. Viime vuosikymmeninä suomalaisen esseistiikan mestareita ovat olleet esimerkiksi Matti Klinge, Antti Nylén ja Jarkko Tontti; suomenruotsalaisista nimistä voidaan mainita Mikael Enckell, Johannes Salminen ja Jörn Donner.

Tänä syksynä suomalaisen esseistiikan Parnassolle on kiipeämässä uusi tulokas, Timo R. Stewart, jonka esseekokoelma Miksei kukaan tee mitään? Pohdintoja Gazan tuhosta kutsuu lukijan pohtimaan Gazan sotaa. Stewart on aiemmin osoittanut kirjalliset kykynsä teoksillaan Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys (2020) sekä Luvatun maan lumo (2022).

Tuoreessa esseekokoelmassa Stewart ottaa haltuun uuden genren ja näyttää hallitsevansa esseistiikan muodon ja tyylin. Kirjan kaksitoista esseetä on varustettu yhden sanan mittaisilla otsikoilla (Kauhu, Tuho, Alkupiste, Moralismi, Polarisaatio, Uhriutuminen, Tulitauko, Siviilit, Käänne, Nälkä, Kansanmurha, Vastuu). Esseiden otsikot ovat iskeviä ja ne muodostavat jäsennetyn kokonaisuuden. Kristillisen sionismin tutkijana Stewart on todennäköisesti myös tietoisesti päätynyt luomaan symbolisesti eheän kokonaisuuden, jossa luku 12 yhdistyy sekä Israelin heimoihin että Jeesuksen opetuslapsiin.

Muodon ja tyylin osalta moitteeton kokonaisuus ansaitsee analyysin, joka pureutuu Stewartin esseiden sisältöön. Kirjan avausessee Kauhu tuo lukijan eteen lokakuun seitsemännen päivän hyökkäyksen kaikessa julmuudessaan. Stewart käsittelee Hamasin hyökkäystä yhtäältä säästelemättömän realistisesti, mutta toisaalta maalaillen omia välittömästi hetkessä nousseita armottoman tuhoisan koston ounasteluja. Seuraavat esseet Tuho ja Alkupiste palauttavat lukijan niihin näkökulmiin, joiden esittelijänä Stewart on tehnyt itsensä suomalaisessa mediassa tunnetuksi. Poliittisen historian alalta väitelleenä tutkijana Stewartin näkökulma aihepiiriin on totuttuun tapaan lyhyen aikavälin perspektiivi. Vaikka Stewart ajoittain esittää ymmärtävänsä israelilaisia näkökulmia, edustaa esseisiin liitetty kirjallisuus voittopuolisesti palestiinalaista perspektiiviä. Niinpä Stewart tarjoilee Rashid Khalidin teemaa palestiinalaisia vastaan käydystä ”satavuotisesta sodasta” avaimeksi konfliktin ymmärtämiseen.

Esseiden taustoitukseksi liitetty kirjallisuus pelkistyy yllättävää kyllä suurelta osin linkeiksi, joiden takaa löytyy päivittäiseen uutisvirtaan tuotettua journalistista tekstiä. Niiden joukossa on toki asiaankuuluvia helmiä, kuten Moshe Dayanin palestiinalaisten fedayeen-taistelijoiden vuonna 1956 tappamalle Roi Rotbergille pitämä muistopuhe, mutta sittenkin lukija jää kaipaamaan jotain enemmän. Mieleen tulee vertailu pohjoismaisen historiallisen esseen mestarin Peter Englundin esseekokoelmaan Förflutenhetens landskap (1991). Siinä Englund onnistuu kerta toisensa jälkeen avaamaan kiehtovia näkökulmia laajalla historiallisella aikavälillä. Englundin lukeneisuus näkyy kykynä introdusoida ja yhdistellä merkittävien historioitsijoiden uraauurtavia tutkimuksia omaa persoonallista ja eläytyvää pohdintaa unohtamatta. Stewart laittaa kyllä itsensä likoon ja paljastaa haavoittuviakin puolia ajattelustaan, mutta esseiden taustoitus kirjallisuuden ja historiallisten perspektiivien kautta jää hieman ohueksi.

Pitkän aikavälin perspektiivin tunnistaminen Israelin historiassa on Timo R. Stewartin yksi keskeinen kompastuskivi. Esseessä Alkupiste Stewart mitätöi juutalaisten monituhatvuotisen historiallisen yhteyden Israelin maahan. Israelista ja juutalaisista aiheista kirjoittavan tutkijan kulttuuriseen lukutaitoon kuuluisi pidättäytyä väittämästä, että vaikkapa viittaukset kuningas Daavidiin modernissa Israelissa olisivat ”historian kaappaamista politiikan keppihevoseksi”. Vaikka Stewart jättäisi kaikkein pisimmän aikavälin historian tarkastelunsa ulkopuolelle, löytyisi keskipitkästä, vuosisataisesta perspektiivistä olennaisia maamerkkkejä tai kipupisteitä kuten Khaibarin taistelu (628) ja Kalliomoskeijan rakentaminen (n. 691). Jään kaipaamaan Norman Stillmanin teosta The Jews of Arab Lands: A History and Source Book (1979), joka on luotettava klassikko, mutta modernimpaakin tutkimusta löytyisi kosolti.

Kirjoittaessaan Gazan sotaan liittyvästä moralismista Stewart mainitsee suuren yleisön odotuksia palvelevan rituaalinomaisen poliittisen tuomitsemisen liturgian. Poliitikoilta odotetaan erilaisia asiaankuuluvia kannanottoja ja tuomioita. Ensin tuomittiin Hamas, sitten gazalaisten humanitaarinen katastrofi. Stewart havahtuu pohtimaan mahdollisuutta, että on itse tullut kirjoittaneeksi oman liturgiansa. Ensin hän kertoo tuominneensa Hamasin, sitten humanitaarisen katastrofin. Stewart kirjoittaa osuvasti pakollisen tuomitsemisen liturgiasta, mutta ei huomaa sitä, että itse asiassa hänen itsensä allekirjoittama kansanmurhaväite on liturgian seuraava vaihe, jota hän toistaa.

Liturgia ei ole mitenkään uusi kuvaileva käsite näissä yhteyksissä. Olen itse aiemmin kirjoittanut kahden valtion ratkaisusta liturgiana, jota Suomi on mukana toistamassa muun muassa YK:ssa. Liturgiaa siis riittää, mutta olemme Stewartin kanssa selvästi eri mieltä siitä, mikä kaikki tämän liturgian ytimeen kuuluu. Stewart käyttää liturgia-sanaa myös kuvaillessaan länsimaalaisten, erityisesti saksalaisten suhtautumista juutalaisten historialliseen kärsimykseen. Kontrastina Stewart esittää länsimaalaisten väitetyn välinpitämättömyyden palestiinalaisten kärsimyksen suhteen. Jos tarkastellaan tämän hetken uutisvirtaa ja mediassa esitettyjä näkemyksiä, voidaan todeta, että palestiinalaisten kärsimys on todella isosti esillä päivittäin kaikissa suurissa medioissa. Liturgia kiertyy myös yhteen narratiivista käytävän kamppailun kanssa. Stewart väittää että ”Israel on vahvempi osapuoli, jolla on ollut suurempi valta pyrkiä muokkaamaan näkemyksiä.” Tässä Stewart unohtaa sen, että kansainvälinen media on tutkitusti tuottanut Israeliin epätasapuolisesti suhtautuvaa narratiivia. Taustalla on vuosikymmenten mittainen Israelin-vastainen antisionistinen trendi mediassa.

Gazasta kirjoittaminen vaatii monien näkökulmien ja eri alojen tutkimustiedon yhdistämistä. Tämä sujuu Stewartilta monin paikoin hienosti, mutta kömmähdyksiäkin löytyy. Yksi keskeinen haaste on antisemitismin hahmottaminen. Stewart väittää, että ”antisionismi ei ole antisemitismiä, mutta moni juutalainen kokee silti niin.” Stewart kuvaa israelilaisten kokemusta antisemitismistä maailman vanhimpana vihana ja samalla ajankohtaisen konfliktin polttoaineena, mutta toteaa tämän kokemuksen olevan uhriutumista ilman todellisuuspohjaa. Samalla hän syyttää israelilaisia poliitikkoja holokaustin ja antisemitismin käyttämisestä poliittisina lyömäaseina.

Stewartin analyysilta puuttuu tässä kohtaa uskottavuus. Hän ei ole itse antisemitismin tutkija, eikä hän myöskään viittaa antisemitismiä koskevaan tutkimuskirjallisuuteen. Yksi ainoa antisemitismiä käsittelevä teos, Mark Mazowerin On Antisemitism: A Word in History (2025) sisältyy Stewartin kirjallisuusluetteloon. Mazower on arvostettu historioitsija, mutta antisemitismiin erikoistunut tutkija hän ei ole. Selektiivinen tukeutuminen tutkimuskentän marginaalissa toimivaan tutkijaan antaa antisemitismin ja antisionismin suhteesta vinoutuneen kuvan. Stewart ohittaa antisemitismin tutkimuksen arvostetuimpiin nimiin kuuluvat tutkijat kuten Robert Wistrich, Deborah Lipstadt, Dina Porat ja Alvin Rosenfeld, joiden mukaan antisionismin ja antisemitismin välillä on vahva yhteys.

Arvioidessaan Hamasin toimintaa Stewart päätyy esittämään, että Hamasin strategiaan ei kuuluisi siviiliuhrien maksimointi, jotta yleinen mielipide länsimaissa kääntyisi Israelia vastaan. Stewart esittää tämän tulkinnan olevan harhaanjohtava, vaikka se itse asiassa on hyvin dokumentoitu. Stewart vetoaa palestiinalaisten kyynistymiseen länsimaiden vuosikymmeniä kestäneen välinpitämättömyyden edessä. Hän jatkaa väittämällä, että ”kuluneet kaksi ja puoli vuotta ovat kiistatta osoittaneet, ettei lännessä olla kiinnostuneita palestiinalaisten hengestä.” Heti tämän jälkeen Stewart tarjoaa lukijalleen mahdollisuutta kokea yksinäisen moraalisen oikeassa olemisen elähdyttävä sykäys: ”En sano, etteikö ketään kiinnostaisi. Ehkä sinua, lukija, kiinnostaa.” Sitten seuraa Stewartin oma tulkinta Hamasin tavoitteista ja toimintatavoista. Stewart esittää Hamasin toimintatavan tyypilliseksi kolonialismia vastaan asymmetrista sotaa käyvän liikkeen logiikaksi.

Stewart ajattelee Hamasin tavoitteen olevan palestiinalaisten ”vapaus” ja hän kirjoittaa suoraan siitä, että Hamasin nimeäminen ”kuoleman kultiksi” on paitsi Hamasin myös mahdollisesti kaikkien palestiinalaisten, muslimien tai arabien demonisoimista. Näyttäytyykö tässä naiiviutta lähentelevä halu tulkita asioita islamilaisen vastarintaliikkeen tai palestiinalaisten eduksi? Stewart ei ehkä myöskään tunnista taustalla vaikuttavaa hyvin erilaista käsitystä vapaudesta, yhteiskunnasta ja valtiosta. Hamasin voi nähdä liikkeenä, jossa terrori on niin tiiviisti kietoutunut islamistisen poliittisen teologian ytimeen, että keinosta on alkanut muodostua päämäärä itsessään. Marttyyrikuoleman ylistämisessä ei tavoitella pelkkää kansallista vapautta, vaan marttyyrius on transsendentin päämäärän tavoittelemista ja samalla myös päämäärä itsessään. Israelin tuhoamisen vaatimus kirjattiin Hamasin peruskirjaan.

Stewart esittää, että Hamasin poliittisten päämäärien pelkistäminen tavoitteeksi tuhota Israel olisi harhaanjohtava yksinkertaistus. Hamasin terrori on Stewartin näkemyksen mukaan oire palestiinalaisten valtiottomuudesta. Moralismista kirjoittaessaan Stewart muistuttaa, että palestiinalaisten oikeus valtioon ei ole palkinto hyvästä käytöksestä vaan oikeus, jonka puolesta jotkut ovat valmiit taistelemaan. Rinnastettuaan useaan otteeseen Hamasin ja suomalaiset itsenäisyysaktivistit Stewart unohtaa sen, että suomalaiset pyrkivät 1900-luvun alussa näyttämään maailmalle, että me ansaitsemme oman valtion. Hamas on tehnyt pitkään konkreettista työtä päinvastaiseen suuntaan – kuka voi enää sanoa lokakuun seitsemännen päivän ja sitä edeltäneiden terrorin vuosikymmenten jälkeen, että palestiinalaiset ansaitsevat oman valtion?

Onko Hamasista mahdollista saada sotilaallista voittoa? Stewartin mukaan ei ole. Tämä väite on nähdäkseni sukua väitteelle, jonka mukaan esimerkiksi Hitlerin Saksaa ei olisi voinut kukistaa sotilaallisesti. Stewart toteaa, että jonkun tuhoaminen ei ole kovin järkevä tavoite sodalle. Hän siteeraa Carl von Clausewitzin kuuluisia sanoja siitä, että sota on politiikan jatkamista toisin keinoin. Clausewitzin siteeraaminen viittaa siihen, että Stewart pitää Hamasia rationaalisena toimijana, joka noudattaa eurooppalaista logiikkaa. Onko Hamasin tavoite eli Israelin tuhoaminen sitten järkevä tavoite sodalle? Stewart ei halua nähdä tai tunnustaa tätä Hamasin pitkän aikavälin tavoitetta. Clausewitzia olisi voinut myös soveltaa Gazan sotaan paljon kiinnostavammin kuin käyttämällä kaikkein kuluneinta Clausewitz-sitaattia. Esimerkkinä edes hieman edistyneemmästä Clausewitzin soveltamisesta Gazan sotaan voidaan mainita Yhdysvaltain entinen puolustusministeri Lloyd Austin.

Kirjan viimeisissä esseissä Stewart lähestyy Gazasta käytävän keskustelun kovaa ydintä eli väitettä siitä, että Israel suorittaisi Gazassa kansanmurhaa. Stewart myöntää epäröineensä pitkään kansanmurha-termin käyttöä. Hän kertoo kuitenkin päätyneensä pitämään Israelin toimia Gazassa kansanmurhana. Toisaalta Stewart myöntää, ettei hän ole millään tavoin kansanmurhiin perehtynyt tutkija. Stewart vetoaa Omer Bartoviin, joka on holokaustin erikoistunut historioitsija. Bartov on kertonut kallistuneensa pitämään Gazan tapahtumia kansanmurhana. Muutoin tasapuolisuuttaan korostava Stewart ei nosta ollenkaan esiin merkittäviä tutkijoita, jotka ovat eri mieltä kansanmurhasyytöksestä. Omer Bartovin tulkintaa ovat kritisoineet mm. Jeffrey Herf ja Norman Goda. Herfin viiltävä analyysi Bartovin kansanmurhaväitteistä From Historian to Polemicist: What Went Wrong with Omer Bartov on pakollista luettavaa jokaiselle Gazan sotaa koskeviin debatteihin osallistujalle. Herfin analyysin pohjalta voidaan kysyä, kävikö Timo R. Stewartille samoin kuin Omer Bartoville: paine olla asioista oikeaa mieltä kasvoi liian suureksi.

Essee on vaativa kirjallisuuden laji. Sanan essee merkitys tulee ranskan kielen verbistä essayer, yrittää. Timo R. Stewart on Gazaa käsittelevissä esseissään onnistunut kiitettävästi, mitä tulee esseiden muotoon ja tyyliin. Sisällön osalta ne voidaan arvioida tasoltaan vaihteleviksi. Kompastuminen antisemitismin ja kansanmurhan käsitteiden kohdalla on erityisen valitettavaa. Myös Hamasin tavoitteiden ja strategioiden osalta Stewartin analyysi jää yritykseksi. Yrityksen kautta onnistumiseen Stewart taas yltää pukiessaan kirjalliseen muotoon oman persoonallisen näkökulmansa ja omat tunteensa. Miksei kukaan tee mitään? on Timo R. Stewartin parahdus ja eettinen kysymys maailman pahuuden äärellä. Itse muotoilisin kuitenkin kysymyksen uudelleen: Miksi niin moni on eettisesti sokea Gazan tapahtumien todelliselle luonteelle?

Arvioitu teos: Timo R. Stewart: Miksei kukaan tee mitään? Gummerus 2026. 279 s.